Se oli sitten Vilna tällä kertaa tässä. Bussi vie nimittäin minua nyt takaisin Riikaan. Joitakin asioita jäi toki näkemättäkin, mutta kyllä päivässä näki kaikkein oleellisimman. Toki uusi kaupunki jäi lähes kokonaan kiertämättä ja ainakin entisessä KGB:n vankilarakennuksessa sijaitseva miehitysmuseo olisi varmaan ollut mielenkiintoinen. Kesäkelissä olisi saattanut lisäksi olla intoa kiivetä Kolmen ristin mäelle. Nyt kuitenkin pysyttelin lähes kokonaan vanhassa kaupungissa.

Bussista täytyy muuten vinkata, että Eurolinesin vuoroista kannattaa aina valita lux-bussi. Tällä välillä hintaero on alle kaksi euroa, ja sillä saa 40 minuuttia lyhyemmän matka-ajan, ruhtinaallisesti jalkatilaa, ilmaisen langattoman internetin sekä pistorasian esimerkiksi läppäriä tai kännykän laturia varten.

Vilnan vanha kaupunki on iso. Opaskirja taisi tietää, että se on suurin UNESCOn maailmanperintölistalla olevista Euroopan vanhoista kaupungeista. Satoja vuosia vanhojen kirkkojen laskemiseen eivät sormet riitä, eikä taida varpaistakaan tulla riittävästi apua. Lisäksi tyylikirjo on niin valtava ettei voi kuin hämmästellä. Vilnassa kulttuurit ovat kohdanneet useaan otteeseen, eikä tästä ole aina syntynyt pelkästään rumaa jälkeä. Erityisesti pitää mainita uusklassista arkkitehtuuria edustava Vilnan tuomiokirkko. Se sopisikin USA:n pääkaupunkiin Washington DC:hen sellaisenaan. Gotiikkaa edustava Pyhän Annen kirkko lienee tyylillisesti toisessa ääripäässä.

Vuonna 1579 perustettu Vilnan yliopisto on Baltian vanhin. Kampuksella on lukuisia kauniita sisäpihoja, joista suurimman kruunaa yliopistoa yli 200 vuotta vanhempi Pyhän Johanneksen kirkko, jonka nykyinen barokkityylinen julkisivu tosin on 1700-luvulta.

Vanhan kaupungin kiertelyyn ei kyllä olisi kyllästynyt useammassakaan päivässä. Talvi tekee kapeiden ja mutkaisten katujen tunnelmasta suorastaan taianomaisen. On niin rauhallista ja kaunista.

Vanhan kaupungin vieressä on myös itsenäisyytensä 12 vuotta sitten julistanut Republic of Užupis. Passeja rajalla tarkistetaan kuulemma vain aprillipäivänä. Kukaan ei varmaan ylläty, kun kerron että kyseessä on alue jonne joukko taiteilijoita pakeni vanhan kaupungin nopeasti nousseita vuokria.

Užupiksen jälkeen kävelin vielä vanhan kaupungin läpi, kohti linja-autoasemaa. Matkalle toki osui useampi häkellyttävä kirkko, joten ei tuo nyt vain nopea siirtymä ollut. Sieltä siirryin sitten ihan toisenlaisiin maisemiin. Kohteena oli nimittäin Vilnan kuuluisa televisiotorni neuvostoaikaan rakennetun lähiön keskellä.

Mäen päällä seisova 326 metriä korkea torni olisi ilman historiaansakin vaikuttava näky, mutta historiansa ansiosta paikka on erityisen vaikuttava. Lähes tarkalleen 19 vuotta sittenhän torni oli Liettuan itsenäisyystaistelun keskipisteenä. Tavalliset liettualaiset vartioivat tornia ja muita strategisesti tärkeitä kohteita yötä päivää, ja lopulta tammikuun 13. päivänä Kremlinin hermo petti. Armeija määrättiin ottamaan televisiotorni haltuun. OMON-erikoisjoukkojen panssarivaunut vyöryivät paikalle, tuloksena 14 kuollutta liettualaissiviiliä. Liettuan television lähetys loppui vasta kun venäläiset murtautuivat sisälle televisiotorniin.

Vain kahdeksan kuukautta myöhemmin Neuvostoliitto tunnusti Liettuan ja muiden balttian maiden itsenäisyyden. Voi toki sanoa, että balteilla oli onni matkassa monessa käänteessä, mutta kyllä tarinassa keskeistä on kuitenkin tavallisten ihmisten rohkeus. Ja tässä liettualaiset kunnostautuivat jopa muita baltteja enemmän. Suomessa tästä asiasta ei taidettu paljoa uskaltaa puhua. En usko että vain se että olin tuolloin aika nuori selittäisi sitä, että tapahtumien kulku on minulle pääpiirteittäin tuttu, mutta yksityiskohdat pääsevät yllättämään.