Tänään oli lepopäivä. Viikon rasitukset olivat sen verran kovat, että vääntäydyin aamupäivällä liikkelle vasta niin, että juuri ja juuri ehdin puoleksi päiväksi Pietarin aukiolle. Toiveissa oli nähdä itse Paavi, mutta tänään hän ei ilmeisesti ollut kotona, sillä aukion jättiscreeneiltä alkoi näkyä ja ämyreistä kuulua jossakin muualla meneillään ollut messu. Väkeä oli kyllä torin täydeltä.

Siitä suuntasin lounaan jälkeen kuuluisan Stadio Olympicon suuntaan. Ohjelmassa oli jalkapalloa: SS Lazio vastaan AC Milan. Operaatio olikin vähän italialaisempi kuin olisi voinut luulla. Siinä nyt ei ollut mitään kummallista, että stadioni oli sen verran kaukana keskustasta, että se ei näkynyt millään kartallani. Mutta lipun hankkiminen on Italiassa vähän hankalampaa.

Holmompi saattaisi kuvitella, että lipun voi ostaa stadionilta, mutta näin ei toki ole. Sen sijaan lippu pitää ostaa erillisestä lipputoimistosta, joka ei syystä tai toisesta saa olla stadionilla. Onneksi minulla oli tämä entuudestaan tiedossa, niin olin osannut selvittää, että vajaan kilometrin päässä stadionilta on lippupista. Lippupisteelle päästyäni totesin, että olisi kyllä voinut käydä hakemassa lipun jo edellisenä päivänä. Toimiston edessä oli nimittäin suuri avopallo italialaisia, ja homma vaikutti vähintäänkin kaoottiselta. Hetken aikaa seisoskeltuani minulle selvisi, että avopallon keskellä on koje josta saa jonotusnumero. Hienoa. Mukava vain että numeroita kuulutettiin vain italiaksi, mikä oli vähän haasteellista vaikka vähän hajulla italiankielisistä numeroista olinkin.

Lopulta kuitenkin pääsin homma etenemisestä jyvälle ja pääsin tiskille. Siinäkin oli sitten vielä se erikoisuus, että lippuun tulee henkilollisyystodistuksesta tarkastettu ostajan nimi. Tämäkin oli toki ennalta tiedossa, ja henkkari oli toki mukana. Lippu kouraan ja stadionin suuntaan. Ja siellä sitten henkkari todellakin vielä tarkastettiin portilla.

Itse pelitapahtuma oli sekin ihan elämys. Pelkkä stadion on upea vuonna 1937 valmistunut klassikko. Nykykapasiteetti on reilut 72 000 henkeä, joten stadion lienee kapasiteetiltaan suurin jolla on olen ollut (Houstonin Reliant Stadium ja Seattlen Qwest Field eivät tuosta kyllä jää paljoakaan). Upea paikka. Harmi toki että tämän ottelun noin 26 000 katsojaa saivat stadionin näyttämää tyhjältä. Vain Lazion kannattajien kansoittama pohjoispääty oli aivan täynnä. Milanosta oli tullut ehkä noin 4000 kannattajaa, jotka oli sijoitettu eteläpäädyn kulmaan. Hyvää meteliä pitivät kumpikin porukka. Ja olihan siellä pelikin ja joitakin ihan tunnettuja jalkapalloilijoita Ronaldinhosta lähtien kentällä. Viihdettä tarjosi kuitenkin Milanin tähtien sijaan taisteleva Lazion joukkue. Olisivat ansainneet tasoituksen toiselle puoliajalle, mutta nyt peli päättyi 1-2.

Matsin jälkeen bussissa Lazion kannattajat lauloivat voitonlaulujaan. Maineen mukaisia fasisitisiakin lauluja ilmeisesti kuultiin. En minä niistä juuri mitään ymmärtänyt, mutta parin tunnetun 30- ja 40-lukujen eurooppalaisten fasistijohtajien nimet lauluissa esiintyivät. Eikä kukaan todellakaan tuntunut paheksuvan. Vaikea käsittää.

Viimeisen roomalaisen illallisen soin Campo di Fiorin aukiolla. Aukiolla on paljon turistiravintoloita, joiden terassit olivat täynnä väkeä. Minä valitsin sen ainoa, joka oli laittanut terassinsa talveksi kiinni. Sisältä loytyi lähes pelkkiä italialaisia asiakkaita ja aivan loistavaa ruokaa. Oli taas pakko syodä kolme ruokalajia.