Tänä aamuna sitten tuli tähän reissuun 5000 kilometriä täyteen. Toinen rajapyykki, 3000 mailia, tuli täyteen eilen illalla. Melkoisia lukuja, mutta ajaminen ei ole kyllä tuntunut oikein missään muutamaa synkkää aamupäivän hetekä lukuunottamatta. Euroopasta ei käsittääkseni löydy paikkaa, jonne Tampereelta olisi 5000 kilometrinn ajo. Esimerkiksi Gibraltarille on via Baltican kautta noin 4800 kilometriä. Ruotsin läpi toki vähemmän.
Aamulla autoa ajaessani mieleeni tuli, että ottaen huomioon mitä teen työkseni, valkotasapainon korjaaminen kuvista pitäisi olla triviaali homma. Ja niinhän se onkin kun asiaa hetken pohdin. Eihän se ole muuta kuin lineaarinen muunnos värikanaviin. Homma näyttää käytännössäkin toimivan ihan hienosti. En normaalisti koskaan käsittele valokuviani jälkikäteen, vaan periaate on, että mitä sensorille tulee, sitä sensorille tulee. Se voi yllättää monen, ottaen siis taas huomioon mitä teen työkseni. Tämä on nyt sitten poikkeus. Jos jotakin piti sössiä, niin valkotasapaino oli kyllä hyvä sössittävä. Sen korjaamisessa menetetään nimittäin verrattain vähän alkuperäisten kuvien yksityiskohtia.
Päivän kohteena oli Lower Calf Creek Fallsin haikki. Siis se haikki, jonka väliin jääminen jäi viime viikolla harmittamaan. Itse haikki nyt ei ole maisemiltaan kovin erityinen. Siis moneen muuhun Utahin haikkiin verrattuna. Calf Creekin kaivama kanjoni on toki ihan hieno, mutta nimenomaan vain ja ainoastaan sitä. Näillä kulmilla on paljon hienompiakin. Putous sen sijaan on maagisen hieno. Se on täysin vailla epäilystä hienoin putous jonka olen nähnyt. Siinä on vähän kaskadia ja vähän haaraumaa. Ja mikä hienointa, taustalla on punaista ja smaragdinvihreää kiveä. Vihreä kivi on kai oikeasti jotakin kasvustoa, jonka putous on aiheuttanut. Kaiken kruunaa vihreä allas, johon putous putoaa.
Altaassa olisi voinut uidakin, mutta enpä ollut älynnyt ottaa mukaan pyyhettä ja uimahousuja. Moni oli. Kaikilla miehillä oli jalassaan amerikassa kauhistusta herättävät ihonmyötäiset speedo-tyyppiset uikkarit. Siitä saattoi päätellä, että he kaikki olivat eurooppalaisia. Niin ja toki siitä, että he puhuivat muita kieliä kuin englantia. Amerikkalaisia paikalla taisi olla vain pari. Mitähän mahtoivat miesten asusteista ajatella?
Muutenkin Etelä-Utahissa on aivan käsittämättömän paljon eurooppalaisia. Missään muualla Amerikassa en ole vastaavaan törmännyt. Ja olen sentään kiertänyt lähes kaikki oleelliset kansallispuistot Alaskan ulkopuolella. Tietysti esimerkiksi Yosemitessa ja Yellowstonessa euooppalaisia näkee, mutta kuitenkin amerikkalaiset ovat näissä suuri enemmistö. Miksiköhän eurooppalaiset ovat löytäneet juuri Utahin? Saksalaiset ovat enemmistö (tietenkin), mutta myös ranskalaisia on paljon.
Calf Creekin haikki oli kyllä reissun rankin. Pituutta haikilla ei ole erityisen paljon, vain vajaa kymmenen kilometriä, ja se on lähes tasamaata, joten näistä luvuista ei rankkuus synny. Sen sijaan rankkuus tuli siitä, että tämä oli ainoa haikki, jonka tarvoin liki 40 asteen lämmössä. Lisäksi polku oli suuren osan ajasta pehmeää hiekkaa, joten välillä tuntui etteivät askeleet oikein vie eteenpäin. Lisäksi punainen hiekka oli niin kuumaa, että jalkoja poltti vaikka niissä oli kunnon vaelluskengät.
Calf Creekin jälkeen aloin hissukseen suunnata takaisin kohti Salt Lake Cityä. Matkaa oli edessä yli 300 mailia (480 km), joten päivän kiinnostava ohjelma uhkasi jäädä lyhyeksi. Loppujen lopuksi paluumatka sujui kuitenkin oikein mukavasti. Ensimmäinen pysähdys oli lounas Escalantessa puolen tunnin ajon jälkeen. Kävin hampurilaisella samalla ulkogrillillä, jossa olin syönyt perjantaina. Sinne minut veti nimenomaan mahdollisuus syödä ulkoterassilla pergolan alla. Niin ja se hampurilaisia paistava tyttö. Valitettvasti minulle selvisi että tytöllä on poikaystävä ennen kuin ehdin pyytää mukaani Seattleen. Lisäksi sain kuulla paljon juoruja escalantelaisten asioista. Aikamoista meininkiä on vajaan 900 asukkaan kaupungissakin. Huumeita, kalliita autoja, pettämistä, ja yleistä ihmissuhdedraamaa.
Seuraava pysähdys oli Red Canyonilla, jossa olin pysähtynyt myös viime torstaina. Nyt kävin kävelemässä lyhyen reilun kilometrin mittaisen kierroksen, jonka varrella on 15 hiekkakivikaarta. Pelkkien näiden lukujen perusteella saattoi päätellä, etteivät kaaret kovin näyttäviä ole. Mikä tahansa pieni reikä hiekkakiviseinässä näemmä lasketaan kaareksi. Mukava polku tämä kuitenkin oli.
Tässä vaiheessa alkoi taas olla nälkä, mutta päätin jaksaa illalliselle Salt Lake Cityyn asti. Niinpä kävin ostamassa ison suklaajäätelön Panguitchin kaupungissa. Kello kävi kuutta ja aurinko paistoi kuumana ja alhaalla. Lämpöä oli vielä reippaasti yli 30 astetta, ja jäätelö maistui pääkadun varren penkillä istuessa hyvältä. Siinä oli sitä lähdön tunnelmaa, sillä tässä vaiheessa olin päättänyt, että reissu alkaa olla ohi. Tarkoitukseni on nimittäin ajaa Salt Lake Citystä mahdollisimman nopeasti takaisin Seattleen. Luultavasti se tarkoittaa perinteistä yöpymistä Pendletonin kaupungissa Oregonissa. Ehkä tällä kertaa käyn jopa keskustassa, tähän asti olen vain yöpynyt moottoritien varressa motellissa. Ja ehkäpä huomenna poikkean myös perinteiseen tapaan Boisessa Idahossa syömässä. Tällä tavalla matka katkeaa kaksi kertaa sopivasti. Jokaisen kaupungin välinen ajomatka on karkeasti pyöristäen neljä tuntia.
Tänään ajoa kertyi 380 mailia (610 km). Sivupeilin korjaaminen ilmastointiteipillä toimii mainiosti. Paitsi että peili on pysynyt paikallaan, se on täysin käyttökelpoinen. En minä sitä ihan tällä tavalla normaalisti suuntaisi, mutta toimiipa tuo silti. Tosin hyvissä ajoin ennen moottoritielle menoa kävin ostamassa lisää ilmastointiteippiä, ja vahvistin vähän teippauksia. Se oli luultavasti turhaa, mutta lisääpähän mielenrauhaa.
Aamulla autoa ajaessani mieleeni tuli, että ottaen huomioon mitä teen työkseni, valkotasapainon korjaaminen kuvista pitäisi olla triviaali homma. Ja niinhän se onkin kun asiaa hetken pohdin. Eihän se ole muuta kuin lineaarinen muunnos värikanaviin. Homma näyttää käytännössäkin toimivan ihan hienosti. En normaalisti koskaan käsittele valokuviani jälkikäteen, vaan periaate on, että mitä sensorille tulee, sitä sensorille tulee. Se voi yllättää monen, ottaen siis taas huomioon mitä teen työkseni. Tämä on nyt sitten poikkeus. Jos jotakin piti sössiä, niin valkotasapaino oli kyllä hyvä sössittävä. Sen korjaamisessa menetetään nimittäin verrattain vähän alkuperäisten kuvien yksityiskohtia.
Päivän kohteena oli Lower Calf Creek Fallsin haikki. Siis se haikki, jonka väliin jääminen jäi viime viikolla harmittamaan. Itse haikki nyt ei ole maisemiltaan kovin erityinen. Siis moneen muuhun Utahin haikkiin verrattuna. Calf Creekin kaivama kanjoni on toki ihan hieno, mutta nimenomaan vain ja ainoastaan sitä. Näillä kulmilla on paljon hienompiakin. Putous sen sijaan on maagisen hieno. Se on täysin vailla epäilystä hienoin putous jonka olen nähnyt. Siinä on vähän kaskadia ja vähän haaraumaa. Ja mikä hienointa, taustalla on punaista ja smaragdinvihreää kiveä. Vihreä kivi on kai oikeasti jotakin kasvustoa, jonka putous on aiheuttanut. Kaiken kruunaa vihreä allas, johon putous putoaa.
Altaassa olisi voinut uidakin, mutta enpä ollut älynnyt ottaa mukaan pyyhettä ja uimahousuja. Moni oli. Kaikilla miehillä oli jalassaan amerikassa kauhistusta herättävät ihonmyötäiset speedo-tyyppiset uikkarit. Siitä saattoi päätellä, että he kaikki olivat eurooppalaisia. Niin ja toki siitä, että he puhuivat muita kieliä kuin englantia. Amerikkalaisia paikalla taisi olla vain pari. Mitähän mahtoivat miesten asusteista ajatella?
Muutenkin Etelä-Utahissa on aivan käsittämättömän paljon eurooppalaisia. Missään muualla Amerikassa en ole vastaavaan törmännyt. Ja olen sentään kiertänyt lähes kaikki oleelliset kansallispuistot Alaskan ulkopuolella. Tietysti esimerkiksi Yosemitessa ja Yellowstonessa euooppalaisia näkee, mutta kuitenkin amerikkalaiset ovat näissä suuri enemmistö. Miksiköhän eurooppalaiset ovat löytäneet juuri Utahin? Saksalaiset ovat enemmistö (tietenkin), mutta myös ranskalaisia on paljon.
Calf Creekin haikki oli kyllä reissun rankin. Pituutta haikilla ei ole erityisen paljon, vain vajaa kymmenen kilometriä, ja se on lähes tasamaata, joten näistä luvuista ei rankkuus synny. Sen sijaan rankkuus tuli siitä, että tämä oli ainoa haikki, jonka tarvoin liki 40 asteen lämmössä. Lisäksi polku oli suuren osan ajasta pehmeää hiekkaa, joten välillä tuntui etteivät askeleet oikein vie eteenpäin. Lisäksi punainen hiekka oli niin kuumaa, että jalkoja poltti vaikka niissä oli kunnon vaelluskengät.
Calf Creekin jälkeen aloin hissukseen suunnata takaisin kohti Salt Lake Cityä. Matkaa oli edessä yli 300 mailia (480 km), joten päivän kiinnostava ohjelma uhkasi jäädä lyhyeksi. Loppujen lopuksi paluumatka sujui kuitenkin oikein mukavasti. Ensimmäinen pysähdys oli lounas Escalantessa puolen tunnin ajon jälkeen. Kävin hampurilaisella samalla ulkogrillillä, jossa olin syönyt perjantaina. Sinne minut veti nimenomaan mahdollisuus syödä ulkoterassilla pergolan alla. Niin ja se hampurilaisia paistava tyttö. Valitettvasti minulle selvisi että tytöllä on poikaystävä ennen kuin ehdin pyytää mukaani Seattleen. Lisäksi sain kuulla paljon juoruja escalantelaisten asioista. Aikamoista meininkiä on vajaan 900 asukkaan kaupungissakin. Huumeita, kalliita autoja, pettämistä, ja yleistä ihmissuhdedraamaa.
Seuraava pysähdys oli Red Canyonilla, jossa olin pysähtynyt myös viime torstaina. Nyt kävin kävelemässä lyhyen reilun kilometrin mittaisen kierroksen, jonka varrella on 15 hiekkakivikaarta. Pelkkien näiden lukujen perusteella saattoi päätellä, etteivät kaaret kovin näyttäviä ole. Mikä tahansa pieni reikä hiekkakiviseinässä näemmä lasketaan kaareksi. Mukava polku tämä kuitenkin oli.
Tässä vaiheessa alkoi taas olla nälkä, mutta päätin jaksaa illalliselle Salt Lake Cityyn asti. Niinpä kävin ostamassa ison suklaajäätelön Panguitchin kaupungissa. Kello kävi kuutta ja aurinko paistoi kuumana ja alhaalla. Lämpöä oli vielä reippaasti yli 30 astetta, ja jäätelö maistui pääkadun varren penkillä istuessa hyvältä. Siinä oli sitä lähdön tunnelmaa, sillä tässä vaiheessa olin päättänyt, että reissu alkaa olla ohi. Tarkoitukseni on nimittäin ajaa Salt Lake Citystä mahdollisimman nopeasti takaisin Seattleen. Luultavasti se tarkoittaa perinteistä yöpymistä Pendletonin kaupungissa Oregonissa. Ehkä tällä kertaa käyn jopa keskustassa, tähän asti olen vain yöpynyt moottoritien varressa motellissa. Ja ehkäpä huomenna poikkean myös perinteiseen tapaan Boisessa Idahossa syömässä. Tällä tavalla matka katkeaa kaksi kertaa sopivasti. Jokaisen kaupungin välinen ajomatka on karkeasti pyöristäen neljä tuntia.
Tänään ajoa kertyi 380 mailia (610 km). Sivupeilin korjaaminen ilmastointiteipillä toimii mainiosti. Paitsi että peili on pysynyt paikallaan, se on täysin käyttökelpoinen. En minä sitä ihan tällä tavalla normaalisti suuntaisi, mutta toimiipa tuo silti. Tosin hyvissä ajoin ennen moottoritielle menoa kävin ostamassa lisää ilmastointiteippiä, ja vahvistin vähän teippauksia. Se oli luultavasti turhaa, mutta lisääpähän mielenrauhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti