Tänään olikin sitten melkoinen päivä. Salt Lake Citystä takaisin miellyttävämpiin maisemiin oli matkaa nelisen tuntia, ja se ajo oli kyllä aika tervanjuontia. Etenkin monikaistaisen moottoritien ajaminen ei kiinnostanut sitten ollenkaan. Sikäli hyvä että en ollut vielä kotimatkalla, sillä sinne päin tuota lajia on sitten satoja maileja. Toisaalta jokainen ajamani maili tuli lisäksi kotimatkaan. No, sitä ei pidä ajatella vielä, ei ainakaan liiaksi.

Lopulta pääsin määränpäähäni Boulderiin. Ajatuksena oli ajaa Burr Trail Roadin kestopäällystetty osuus GSENM:n sisään, ja käydä siltä hieman haikkaamassa kanjonissa. Illan päätteksi olin ajatellut käyntiä Capitol Reefin kansallispuistossa, jos aikaa jää. No, suunnitelma hieman muuttui.

Burr Trail Roadille toki lähdin. Iltapäivän aurinko paistoi koko ajan takaa päin, ja maisemat olivat mahtavat. Kun tie sukelsi Long Canyoniin, meinasin pissiä housuuni. Upeaa. Täältä olisi myös haikki kapeaan sivukanjoniin. Sen edessä parkkipaikalla olikin reilu kymmenen autoa, ja se on näillä kulmilla suuri määrä.

Päätin kuitenkin että haikkaisin vasta paluumatkalla. Mutta niinhän siinä kävi, että mitään paluumatkaa ei tullut. Burr Trail Road nimittäin jatkuu Capitol Reefin kansallispuistossa hiekkatienä, ja sitä pitkin pääsee takaisin päätielle, jota pitkin olin aiemmin päivällä ajanut kohti Burr Trail Roadia. Olin kuvitellut, että tälle tielle ei tavallisella henkilöautolla ole asiaa, mutta kun olin pysähtynyt päällystetyn tien päähän, ohitseni pyyhälsi henkilöauto. Ja tie totta tosiaan näytti varsin tavanomaiselta hiekkatieltä, joten päätin lähteä perään.

Päätöstä helpotti kolme asiaa: 1) tie oli niin leveä että U-käännös olisi helppo tehdä, 2) minulla oli täysi tankki bensaa ja 3) minulla oli noin 8 litraa juomavettä. Toisin sanoen päättelin, että vaikka joutuisin yöpymään autossa jossakin keskellä ei mitään, selviäisin helposti hengissä ja jopa hyvävoimaisena yön yli. Lisäksi pian huomasin, että kun pysähdyn valokuvaamaan, aika usein ohitseni ajaa auto. Ei siellä siis olisi hädän tullessa tarvinnut pitkään yksin olla.

Ja kyllä kannatti. Maisemat alkoivat palkita heti hiekkatien alussa. Tie kulki kohti alhaalla näkyvää, pioneerien Capitol Reefiksi nimeämää punaista, kapeaa ja 100 mailia pitkää hiekkakivimuodostelmaa kohti. Taustalla näkyi myös vuoria. Tietenkin tunnelmaa loi myös se, että ajoin hiekkatiellä jonne ei kovin moni uskaltaudu. On aina hienoa nähdä jotakin erityisempää. Kaikkiaan ajoin hiekkatietä lähes 50 kilometriä. Se kertoo paljon siitä, miten syrjäseudulla olin. Itseasiassa paikkakunta jolta tie lähti, Boulder, on edelleen liittovaltion kirjoissa kaupungin sijasta frontier community. Ja lähdin siis siitä syvemmälle erämaahan.

Ehkä se kaikkein hienoin kohta oli kuitenkin se, jossa laskauduin kiemurtelevaa tietä pitkin jyrkkää rinnettä alas. Asioiden mittakaava oli sanoin kuvaamaton. Ja hienoksi tämän kohdan teki sekin, että sen kerrottiin olevan alkuperäinen pioneerien tekemä vankkurireitti. Kaipa tuota on vähän 1800-luvun lopun jälkeen paranneltu, mutta silti paikalla saattoi tuntea ilmassa sen tuskanhien määrän jota siinä on ei niin kauan sitten vuodatettu.

Takaisin päätielle päästyäni kävin ajamassa Capitol Reefin kansallispuiston ajetuimman tien, joka kulkee näppärästi nimellä Scenic Drive. Olin ajanut tämän tien edellisen kerran kesällä 2006, ja silloin siitä oli jäänyt sellainen kuva, että siellä ei ole mitään nähtävää. Sittemmin olen kuullut kehuja Capitol Reefistä, joten olin pitkään halunnut käydä katsastamassa tilanteen uudelleen.

Ja nyt tiedän miksi kolme vuotta sitten Capitol Reef ei näyttänyt oikein miltään. Silloin nimittäin puistossa käytiin pikaisesti aamulla, ja se on huono idea siinä mielessä, että kaikki näkemisen arvoinen on idässä. En ihmettele, että varjossa olleet punaiset seinät eivät näyttäneet miltään. Nyt sen sijaan ilta-auringossa ne näyttivät aivan todella upeilta. Täällä punainen hiekkakivi on punaisempaa kuin muissa Utahin kansallispuistoissa, ja siksi kaikki näyttää tosi hienolta. Lisäksi tieltä lähtee kaksi hiekkatietä aivan kapeisiin kanjoneihin. Harmi vain ettei ollut aikaa kävellä niihin syvemmälle. Ei olisi tarvinnut kuin maili tai pari kävellä. Muutenkin Capitol Reefissä tuntuu olevan todella paljon lyhyitä polkuja, jotka menevät johonkin todella hienoon paikkaan. Täällä voisi helposti viettää pari päivää kepeitä pikku haikkeja tehden.

Sellainen harmi kävi, että sössin vähän valokuvien kanssa: säädin vahingossa valkotasapainon johonkin ihme asentoon, ja kuvista ei tullut kovin punaisia. Ja enhän minä tätä huomannut ennen kuin aurinko oli laskenut. Ennen sitä kirkkaassa auringonpaisteessa värejä ei oikein sillä tavalla nähnyt kameran näytöltä. Toisaalta auringonlaskun jälkeiset kuvat onnistuivat hienosti. Capitol Reefissä kun seinämä ei mene heti varsinaisesti varjoon auringon laskettuakaan, ja niinpä se loistaa punaisena niin kauan kun auringonlasku on meneillään.

Ja sitten loppuun se pommi. Auringon laskettua päätin ottaa motellin Capitol Reefiä lähimmästä kaupungista eli Torreysta. Sinne oli viimeisestä valokuvauspaikastani matkaa alle kymmenen kilometriä. Kun jo ensimmäiset motellit näkyivät, näin yhtäkkiä peuran turvan oikealla tuulilasin edessä. Hirveä rysäys. Huomaan tuulilasissa särön ja kolinasta päätellen muutakin vauriota on. Kurvaan parinsadan metrin päähän huoltoaseman pihaan kysymään mitäs nyt tehdään, ja samalla huomaan että oikea peili roikuu irrallaan. Peura käsittääkseni loikki karkuun, mutta sääliksi käy eläinrukkaa. Tuskinpa se hengissä selviää. Toivottavasti ei kovasti kidu. Yleensä yritän välttää pienillä teillä iltahämärässä ja pimeällä ajamista juuri hirvieläinten takia. Nyt kun sitten ajoin noin 10 kilometriä, heti pamahti.

Loppujen lopuksi selvisin aika vähällä. Autosta ei mennyt rikki mitään muuta olennaista kuin se oikea sivupeili. Senkin sain ilmastointiteipillä takaisin käyttökelpoiseksi. Kaikki muu toimii täysin, kaikista tärkeimpänä ajovalot. Soitin tietysti heti autovuokraamolle raportin tapahtuneesta. Koska minulla on Collision Damage Waiver, minun ei ilmeisesti tarvitse kuin palauttaa auto, ja homma on sillä selvä. Ei sen kummempaa paperisotta, ei mitään omavastuita.

Sikäli kävi hyvin, että huoltoaseman yhteydessä oli myös motelli. Huoltoasemalla kassaa hoitanut kaveri huomasi heti kuinka järkyttyneessä mielentilassa olin, kertoi että nimensä on Art, ja otti minut heti huomaansa. Tutkimme yhdessä vauriot, ja totesimme, että peilin korjaa ajokuntoon ilmastointiteipillä. Totesin sitten, että tarvitsen majapaikankin, ja Art totesi että se hoituu kyllä. Antoi minulle vielä motellin parhaan huoneen halvimman huoneen hinnalla.

Kun olin vienyt tavarani huoneeseeni, viritimme yhdessä peilin kuntoon. Sitten totesin että pitäisi syödäkin, ja Art ehdotti pakastepizzaa huoltoasemalla. Se ei ollut ihan se mitä minulla oli ennen kolaria ollut mielessä, mutta tässä tilanteessa se kuitenkin oli aivan loistava vaihtoehto. Pizzan seuraksi otin yhden oluen, ja Artkin totesi, että on jo niin myöhä että hän ottaa myös. Siinä me sitten istuimme täysikuun valaiseman hiljaisen huoltoaseman terassilla yhdessä juttelemassa niitä näitä, muunmuassa kansallispuistoista ja jalkapallosta. Selvisi että Art oli tullut lapsena armeniasta, ja oli viettänyt melkein koko ikänsä Los Angelesissa. Utahiin hän oli muuttanut luonnonkauneuden vetämänä vasta pari kuukautta sitten, eikä kuulemma aio lähteä mihinkään. Loppujen lopuksi tämä oli ihan mukava päätös päivälle.

Ajoa tänään kertyi 420 mailia (675 km). Päivä oli sikäli omituinen, että en missään vaiheessa poistunut yli 50 metrin päähän autosta, mutta silti päivä ei tuntunut ajopäivältä. Se johtuu titysti siitä, että valokuvauspysähdyksiä oli erämaahan päästyäni useita kymmeniä.