Tänään toteutuin pitkäaikaisen ajatuksen käydä Helvetinkolulla. Helvetinkoluhan on Helvetinjärven kansallispuiston pääkohde. Nyt kun on läntisen USA:n kansallispuistot tullut kierrettyä, oli kai jo aika käydä katsastamassa tämä aivan kotikulmilla oleva.

Helvetinjärven kansallispuisto näyttää olevan aika lailla samalla tavalla järjestetty kuin amerikkalaiset kansallispuistot: tietä pitkin pääsee hyvin lähelle pääkohdetta, mutta sen lisäksi on paljon teistä etäisempää erämaata. Tämänpäiväiselle käppäilylle tuli pituutta neljä kilometriä, siis Helveltinkolu on kahden kilometrin päässä parkkipaikalta. Parkkipaikalla oli myös kioski, joka oli tosin mennyt lokakuun alussa talveksi kiinni.

Täytyy myöntää, etten odottanut Helvetinkolulta suuria. On sitä kuitenkin tullut aika monenlaisessa kanjonissa Amerikan mantereella käytyä. Helvetinkolu kuitenkin pääsi tekemään suuren vaikutuksen; ehkä osin siksi, että Suomessa ei odottaisi olevan tällaisia paikkoja, mutta kuitenkin. Ei se nyt niin syvä rotko toki ole, mutta seinät ovat todella pystyt. Ylhäältä Helvetinjärven näköalapaikalta alas järven rantaan mennessäni en kylläkään ensin edes huomannut koko rotkoa. Alhaalla Helvetinjärven rannalla taukotuvalla ihmettelinkin jo, missä Helvetinkolu oikein on, mutta intuiitio vei oikeaan suuntaan järven rantaa pitkin. Ennen tätä söin kuitenkin välipalan nuotiopaikan loimussa. Ruisleipä maistui, mutta huomasin että en ole ehkä enää oikea suomalainen, sillä kaikki muut olivat älynneet tuoda makkaraa paistettavakseen.

Nuotiopaikalla sain kiinni jutunjuuresta ventovieraiden ihmisten kanssa, Erämaassa ehkä suomalainenkin muuttuu hieman sosiaalisemmaksi. Toki polulla kun tervehdin kaikkia vastaantulijoita, muutama katsoi minua tuppisuuna sillä tavalla oudosti. Raipas enemmistö toki tervehti takaisin.

Helvetinkolun ja Helvetinjärven lisäksi pelkkä syksyinen metsä oli upean näköistä. Nyt olikin viimeiset hetket, että puissa oli vielä lehtiä. Ilokseni huomasin, että suomalaisesta metsästä saa myös hienoja valokuvia. Seattlessa aurinko on niin paljon kirkkaampi, että valoisten ja varjoisten kohtien kirkkausero on suurempi kuin kameran dynamiikka, mutta Suomessa sekä valot että varjot näkyvät yhtä aikaa hienosti.

Helvetinkolulle ajoin Teiskon läpi. Se on minusta jotenkin tosi tunnelmallista maisemaa, ja nytkin keltaisten puiden reunustamat järvet olivat upean näköisiä. Oman lisänsä tunnelmaan tuo Teiskon monet kylät, joista yhdellä on ehkä Tampereen hauskin nimi: Velaatta. Velaatassa kyllä näyttäisi taas olevan palvelut nollissa, kun klassinen Velaatan baarikin näkyi olevan taas poissa toiminnasta, ja kylän suurin nähtävyys Maitolaiturimuseo oli sekin sulkenut ovensa. Tuolla Maitolaiturimuseossa tuli joitakin vuosia sitten käytyäkin. Kyseessä on maitolaiturin sisään rakennettu maitolaitureiden historiasta kertova museo. Sisällä mahtuu hädintuskin kääntymään, mutta siitä huolimatta ainakin silloin seinään oli merkitty nuolella kiertosuunta. Se on sitä tamperelaishuumoria.

Tuo viimeisen kuvan kukka on muuten valokuvattu ihan vain Teiskossa seututie 338:n varrella. Parin metrin päässä asfaltin reunasta tuo kasvoi.