New Mexico on jännä osavaltio, sillä täällä tuntuu melkein siltä kuin olisi ulkomailla. Ihmiset näyttävät erilaisilta, he puhuvat useasti espanjaa ja ruokakin on ihan erilaista kuin muualla USA:ssa. Lisäksi osavaltion pääkaupunki Santa Fe ei tunnu lainkaan amerikkalaiselta kaupungilta. Kadut ja keskusaukio ovat kuin Euroopasta. Toki kuin jostakin maasta jota ei ole olemassakaan, mutta se maa olisi Euroopassa jos se olisi olemassa. Tämä on tietysti espanjalaisten aikaansaama asia, hehän tulivat tänne jo 1600-luvulla. Täällä vanhimmat rakennukset ovatkin vanhempia kuin lähes mikään itärannikolla. Se on iso ero Seattleen verrattuna, sillä sinnehän valkoinen mies tuli vasta pitkällä 1800-luvun puolella.

Santa Fen ja koko osavaltion adobe-arkkitehtuuri on jotakin mitä ilmeisesti on vain täällä. Pehmeämuotoiset ja usein vaalean punaruskeat rakennukset hallitsevat maisemaa kaikkialla. On pieniä adobeja ja on valtavan suuria. Tämä arkkitehtuurikin lisää tunnetta siitä, että olisi mennyt ulkomaille. Jopa McDonald's sekä Walmart ovat yrittäneet mukailla adobe-tyyliä.

Ruokakulttuurissa on tietenkin paljon samoja elementtejä kuin meksikolaisessa ja tex-mex ruuassa. Tosin esimerkiksi fajitaksia täältä ei näytä yleisesti saavan. Sehän kuuluukin nimenomaan tex-mexiin, ei meksikolaiseen eikä näemmä siis New Mexicolaiseenkaan keittiöön. Mole-kastiketta sen sijaan listoilta näkyy löytyvän. Sitä taasen en Texasissa ole niinkään nähnyt. Se oleellisin juttu on kuitenkin vihreä chili, jota ilmeisesti laitetaan ihan mihin tahansa, esimerkiksi hampurilaisen väliin. Huomenna olisi tarkoitus testata, mitä tarkkaan ottaen saa kun tilaa kupillisen vihreää chiliä.

Reissuhan alkoi eilen. Lento vei illaksi Denveriin, mistä ajoin noin 350 km etelään Walsenburgiin. Matkalle osui kunnon lumimyrsky, joten matka vähän venähti. Lisäksi tein suunnittelemattoman pidemmän ruokapysähdyksen Colorado Springsin keskustassa. Ihan kivan oloinen paikka, mutta pienihän se on kuin mikä vaikka siellä onkin kai ihan asiallinen yliopisto. En valitsisi sitä Amerikan vuoden kohteeksi.

Aamulla kello herätti vain viisi tuntia motellille saapumisen jälkeen. Tai korjaus, ei herättänyt, heräsin automaattisesti kymmenen minuuttia ennen hälytystä, vaikka kello oli silloin vasta kello viisi Seattlen aikaa. Uskomatonta kyllä.

Ensimmäinen tehtävä oli ajaa La Vetan solan yli. Nyt lunta ei sentään tullut taivaalta, mutta lämpö putosi pari astetta alle nollan, joten tarkasti sai ajaa. Maisemat olivat kyllä paikoin hienot.


Reilun parin tunnin ajon jälkeen olin Taosin Pueblolla. Intiaanit ovat asuttaneet sitä yhtäjaksoisesti ainakin 1600-luvulta asti, ja paikka onkin UNESCOn maailmanperintölistalla. Muunmuassa sähköä tai juoksevaa vettä ei edelleenkään ole, joten käynti on jonkilainen aikamatka. Toki suurin osa heimosta asuu nykyisin pueblon ulkopuolella. Kaiken keskipiste on San Geronimon kirkko. Upea rakennus. Espanjalaiset käännyttivät heimon aikanaan katolisiksi. Tosin perinteisiäkin rituaaleja edelleen harjoitetaan samassa sekamelskassa.

Seuraavaksi ajoin Rio Granden ylittävälle sillalle. Melkoisen kanjonin se olikin kaivanut. Joessa lipui pari kumivenettä. Siitä onkin jo vuosia kun olen viimeksi itse päässyt samaa harrastamaan.

Aivan sillan tuntumassa on mahdollista poiketa myös yhteisössä, joka asuu taloissa jotka tuottavat kaiken tarvitsemansa energia ja hankkivat kaiken veden omavaraisesti. Energiaa saadaan auringosta ja tuulesta, kaikki vesi taasen saadaan sateesta. Koska aavikolla ei valtavasti sada, kaikki vesi kierrätetää monimukaisten puheitussystemien kautta. En nyt halua tässä sen enempää käyttää termejä harmaa ja ruskea vesi. Ymmärtänette mistä on kyse. Itse rakennukset on rakennettu kierrätysmateriaaleista, muun muassa käytetyistä autonrenkaista sekä juomapulloista ja tölkeistä. Googlaa earthship jos haluta tietää lisää.

Taosin keskustassa poikkesin vain hyvin nopeasti. Kaupunkihan on aivan pieni, eikä siellä sinällään ole mitään sen kummempaa nähtävää. Toki keskustan rakennusten yhtenäinen adobe-tyyli on ihan miellyttävän näköistä.

Taosista jatkoin etelään maisemareittiä. Tällä kertaa maisemat eivät kyllä mitenkään erityisesti palkinneet. Ihan kivan näköistä, mutta ei oikein mitään minkä takia olisi viitsinyt pysähtyä valokuvaamaan. Las Trampasin pikkukylästä löyttyi sentään hieno espanjalaisten rakentama kirkko.

Päivän kohokohta oli kuitenkin parin-kolmen tunnin haikki Kasha-Katuwe Tent Rocks National Monumentissa. Siellä miljoonien vuosien takainen vulkaaninen toiminta on tuottanut jänniä telttamaisia kiviä, joissa näkyy erilaisia kivilajeja kerroksina. Paras juttu oli kävely aivan kapeassa kanjonissa, jossa suuren osan ajasta pystyi koskettamaan molempia seiniä yhtä aikaa. Kanjonin jälkeinen huipennus oli kiipeäminen ylös mäelle, josta oli täydet 360 asteen maisemat.

Monumentille saapuessani alkoi juuri sataa. Ympärillä oli kaikenvärisiä pilviä valkoisista aivan mustiin. Kun sitten vielä ukkonen jyrähti pari kertaa, minua alkoi vähän mietityttää koko haikin järkevyys. Kapeissa kanjoneissa voi nimittäin tulla ukkossäällä tappavan vaarallisia hyökytulvia. Onneksi päätin kuitenkin lähteä matkaan. Vaikka sain päälleni hieman sadetta, missään vaiheessa en oikeastaan kastunut. Ja suurimman osan aikaa olin auringossa. Ja ne pilvet kyllä tekivät maisemista dramaattiset.

Illaksi ehdin vielä Santa Fehen juuri kun aurinko oli alhaalla ja värjäsi punaruskeat rakennukset hienosti. Kyllä kelpasi kierrellä. Oleellisimmat ihailtavat rakennukset olivat uusgotiikkaa edustava Loretton kappeli sekä Franciscus Assisilaisen katedraali. Auringon laskettua söin illalliseksi loistavaa annoksen, jossa kanan puolikas oli saanut kaverikseen mole-kastiketta ja vihreällä chilillä maustettua riisiä. Illan päätteeksi päädyin kuuntelemaan varsin geneeristä bluesia pikkubaariin. Tätä ei Seattlesta löydä, mutta täällä etelässä se on helppoa.