Näytti pitkään siltä että olisin mennyt tänään laskettelemaan yksin. En ollut ihan varma miten hyvin pystyn laskemaan, joten ajattelin että vaihtoehtoina on mennä yksin tai isolla porukalla, jolloin ei olisi niin väliä jos suuri osa ajasta menisi rinnekahvilassa. Eilen kuitenkin tuli labrassa kanadalaisvahvistuksen kanssa puhetta viikonloppusuunnitelmista, ja äkkiä minulla olikin seuraa joka vakuutti laskevansa hitaaseen tahtiin koska ei ole aikoihin laskenut. Reissukaverin järjestymisestä tuli ihan Seattle mieleen. Sielläkin usein viikonlopun hiihto- ja haikkireissuille sai seuraa esimerkiksi lounaskeskusteluissa. Suomessa kaikilla suomalaisilla on oma elämänsä viikonloppuina, mutta ulkomaalaiset postdocit eivät maasta riippumatta kaipaa mitään niin paljon kuin seuraa viikonlopun aktiviteetteihin.

Kohteena oli Himos, koska siellä on nopea tuolihissi. Se oli juuri niin tärkeä kuin ajattelinkin. Ankkurihisseissä lähes kaksi kautta laskettelun välttäneet jalkani väsyvät pahan kerran, mutta tuolihissin levon avulla pystyin laskemaan ihan toisella tavalla. Ja kyllä oli upeaa. Toki polvi itsetään muistutti, mutta laskin kuitenkin suunnilleen niin kuin ennen polvileikkaustakin.

Paluumatkalla poikettiin vielä Isojärven kansallispuistossa Heretyn vanhalla metsätyökämpällä, josta käveltiin 500 metrin päähän Kurkijärven pohjukan ylittävälle sillalle. Ehkä 15 kilometrin pistokeikka päätieltä oli vähän turha kun kävelyä tuli noin vähän, mutta kyseessä oli spontaai idea ja oli ihan hauska nähdä edes vähän kansallispustoa. Eipä siellä sinällään päiväretkeksi paljon muuta nähtävää näin talvella olisi ollutkaan. Kesällä voisi mennä ihmettelemään majavayhdyskuntaa.