Kahden ensimmäisen matkapäivän ajan lämpötilat liikkuivat 30 asteen tienoolla. Jo torstai-iltana tilanne kuitenkin muuttui: ukkosen jälkeen lämpöä oli enää kymmenkunta astetta. Illalla katselimme televisiosta sääennusteita hieman hämmentyneenä. Kyseessä oli koko läntisen ja luoteisen USA:n käsittävä nopea muutos lämpimästä kylmään. Aamulla Deadwoodissa oli hyytävän kylmää ja sateista.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun siirryimme Wyomingin puolelle, alkoi sataa lunta. Ja paljon. Aloimme jo aamiaista Sundancessa syödessämme miettiä uskallammeko ollenkaan ajaa eteenpäin, mutta lähdimme kuitenkin yrittämään. Ja hyvä että lähdettiin. Paikoin toki sai ajaa hieman hitaampaa, mutta paikallinen aurauskalusto piti tiet ajokelpoisina.
Toinen huolen aihe oli se, että näkisimmekö lainkaan päivän pääkohdetta, valtavaa Devils Toweria. Katselimme autosta lähikukkuloita, ja oli selvää, että jos keli ei kirkastuisi, Devils Towerin näkisi vain aivan vierestä. Ja niinhän siinä kävikin, että näimme tornin ensimmäistä kertaa kun jo olimme aivan vieressä parkkipaikalla, ja silloinkin siitä näkyi vain epämääräinen hahmo sumun keskellä.
Päätimme kuitenkin kävellä Devils Towerin ympäri menevän polun, ja niin hienostihan siinä kävi, että kävelyn aikana sää kirkastui niin paljon, että torni näkyi upeasti. Olimme päivän ensimmäiset polulla, joten saimma raivata polkua yli kymmensenttiseen lumihankeen. Se tuntui tosi hienolta. Muutenkin oli ihan uskomatonta olla lumen keskellä kun oltiin juuri oltu pari päivää helteisellä preerialla. Ja tämä säätilan muutos ei johtunut siitä, että me liikuimme, vaan myös Devils Towerilla oli edellisenä päivänä ollut noin 30 astetta lämpöä. Ja nyt siis muutama pakkasaste ja paksu lumivaippa. Hurjaa.
Devils Towerilta pois ajaessamme lumisade oli loppunut ja näimme tornin jo vähän kauempaakin. Näkymät kaukaa olivat oikeastaan hienompia kuin tornin vierestä.
Tornilta palasimme vielä Deadwoodin. Se vain sattui olemaan reitin varrella, ja päätimme vielä pysähtyä sinne ottamaan lisää valokuvia. Lunta kauapungissa ei kuitenkaan juurikaan ollut, sitä ympäröivissä metsissä kylläkin. Ja itse asiassa lunta oli metsässä vielä kun jatkoimme Deadwoodista etelään suunnilleen niille seuduille, joissa eilen hikoilimme helteessä.
Seuraava kohde oli Jewel Cave National Monument, reissun toinen kalkkikiviluola. Tämän oli luvattu olevan Black Hillsien lukuisista luolista hienoin, joten toiveet olivat korkealla. Ja kyllähän luola olikin hienompi kuin Wind Cave, mutta ei tästäkään mitenkään erityisesti jaksanut innostua. Kierros oli kuitenkin paljon pidempi ja raskaampi: melkoinen matka saatiin kävellä syvälle luolaan. Onneksi sinne oli rakennettu portaat.
Luolasta oltiin takaisin ulkona lumisateessa suunnilleen neljältä, ja loppupäivälle ei sitten ollutkaan muuta ohjelmaa kuin ajaa Denveriin lentokenttämotellille. Tai itse asiassa matkaseurani jatkoi vielä eteenpäin, pudottivat vain minut, koska minun piti päästä Seattleen päivää heitä aiemmin. Ajomatka oli pitkä, eikä sen aikana ollut oikein mitään nähtävää. Se olikin ajon ainoa viehätys, sillä matkan varrella ei ollut juuri ollenkaan kaupunkeja, vaan sen sijaan ajoimme useita yli sadan kilometrin pätkiä, joiden aikana ei näkynyt mitään ihmisasutusta. Yksi kohokohta oli myös se, kun Lost Springs -nimisen kylän kohdalla Wyomingissa nähtiin virallinen kyltti, jossa luki "Lost Springs. Population 1". Kyllä siellä mäellä yksi talo olikin.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun siirryimme Wyomingin puolelle, alkoi sataa lunta. Ja paljon. Aloimme jo aamiaista Sundancessa syödessämme miettiä uskallammeko ollenkaan ajaa eteenpäin, mutta lähdimme kuitenkin yrittämään. Ja hyvä että lähdettiin. Paikoin toki sai ajaa hieman hitaampaa, mutta paikallinen aurauskalusto piti tiet ajokelpoisina.
Toinen huolen aihe oli se, että näkisimmekö lainkaan päivän pääkohdetta, valtavaa Devils Toweria. Katselimme autosta lähikukkuloita, ja oli selvää, että jos keli ei kirkastuisi, Devils Towerin näkisi vain aivan vierestä. Ja niinhän siinä kävikin, että näimme tornin ensimmäistä kertaa kun jo olimme aivan vieressä parkkipaikalla, ja silloinkin siitä näkyi vain epämääräinen hahmo sumun keskellä.
Päätimme kuitenkin kävellä Devils Towerin ympäri menevän polun, ja niin hienostihan siinä kävi, että kävelyn aikana sää kirkastui niin paljon, että torni näkyi upeasti. Olimme päivän ensimmäiset polulla, joten saimma raivata polkua yli kymmensenttiseen lumihankeen. Se tuntui tosi hienolta. Muutenkin oli ihan uskomatonta olla lumen keskellä kun oltiin juuri oltu pari päivää helteisellä preerialla. Ja tämä säätilan muutos ei johtunut siitä, että me liikuimme, vaan myös Devils Towerilla oli edellisenä päivänä ollut noin 30 astetta lämpöä. Ja nyt siis muutama pakkasaste ja paksu lumivaippa. Hurjaa.
Devils Towerilta pois ajaessamme lumisade oli loppunut ja näimme tornin jo vähän kauempaakin. Näkymät kaukaa olivat oikeastaan hienompia kuin tornin vierestä.
Tornilta palasimme vielä Deadwoodin. Se vain sattui olemaan reitin varrella, ja päätimme vielä pysähtyä sinne ottamaan lisää valokuvia. Lunta kauapungissa ei kuitenkaan juurikaan ollut, sitä ympäröivissä metsissä kylläkin. Ja itse asiassa lunta oli metsässä vielä kun jatkoimme Deadwoodista etelään suunnilleen niille seuduille, joissa eilen hikoilimme helteessä.
Seuraava kohde oli Jewel Cave National Monument, reissun toinen kalkkikiviluola. Tämän oli luvattu olevan Black Hillsien lukuisista luolista hienoin, joten toiveet olivat korkealla. Ja kyllähän luola olikin hienompi kuin Wind Cave, mutta ei tästäkään mitenkään erityisesti jaksanut innostua. Kierros oli kuitenkin paljon pidempi ja raskaampi: melkoinen matka saatiin kävellä syvälle luolaan. Onneksi sinne oli rakennettu portaat.
Luolasta oltiin takaisin ulkona lumisateessa suunnilleen neljältä, ja loppupäivälle ei sitten ollutkaan muuta ohjelmaa kuin ajaa Denveriin lentokenttämotellille. Tai itse asiassa matkaseurani jatkoi vielä eteenpäin, pudottivat vain minut, koska minun piti päästä Seattleen päivää heitä aiemmin. Ajomatka oli pitkä, eikä sen aikana ollut oikein mitään nähtävää. Se olikin ajon ainoa viehätys, sillä matkan varrella ei ollut juuri ollenkaan kaupunkeja, vaan sen sijaan ajoimme useita yli sadan kilometrin pätkiä, joiden aikana ei näkynyt mitään ihmisasutusta. Yksi kohokohta oli myös se, kun Lost Springs -nimisen kylän kohdalla Wyomingissa nähtiin virallinen kyltti, jossa luki "Lost Springs. Population 1". Kyllä siellä mäellä yksi talo olikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti