Eilen tuli sitten tehtyä ylivoimaisesti raskain haikki, jonka olen koskaan tehnyt. Pituutta 20 kilometriä, korkeuseroa 1500 metriä ja maisemat aivan ylivoimaiset. Päämääränä Sourdough Mountainin huippu Pohjois-Kaskadien kansallispuistossa. Tätä haikkia ei turhaan pidetä klassikkona. Reissuun meni automatkoineen ja paluumatkan illallisineen 15 tuntia, mikä alkaa kyllä olla maksimimittainen päiväreissu, sillä nytkin saatiin lähteä aamulla klo 7 ja kotiin tultiin pitkälti pimeän tulon jälkeen. Itse haikilla oltiin tuosta ajasta tasan puolet.

Haikki alkoi samaan tapaan kuin lähes mikä tahansa Kaskadi-vuoriston haikki: metsässä. Maisemat alkoivat avautua puiden välistä ensimmäisen kerran suunnilleen silloin, kun tultiin maaston merkitylle kansallispuiston rajalle (sellainen keppi siinä oli merkkinä pystyssä, kepissä pystysuora teksti "Natl Park Boundary"). Tähän mennessä oltiin haikattu kaksi tuntia. Pohjois-Kaskadien kansallispuisto on poikkeuksellisesti erämaapuisto, jonne ei pääse autolla ollenkaan, ja tämä haikki olikin ensimmäinen kerta kun varsinaisesti olin puistossa. Toki puiston reunan lähellä menevältä maantieltä (State Highway 2) näkee puistossa olevia huippuja. Eilenkin käytiin ennen haikkia pysähtymässä tien varren näköalapaikalta, jolta on sieltäkin ihan komeat näkymät (ylin kuva). Siinä sitten katseltiin Sourdough Mountainia (ei kuvassa), ja alkoi iskeä epäusko. Tuonneko muka pitäisi jaksaa kavuta?

Se epäusko ei ollut ihan aiheetonta. Polku siksakkasi nimittäin koko ajan todella jyrkästi. Heti alusta lähtien pohkeet olivat aivan jännittyneinä koko ajan. En myöskään löytänyt sellaista nousunopeutta, joka ei olisi johtanut puuskuttamiseen.

Kansallispuiston rajalta saatin haikata vielä pitkään ennen kuin haikki alkoi todella palkita. Lopulta saavuttiin aivan uskomattoman upealle niitylle, jolle kukat olivat vielä lähes täydessä loistossa. Täällä ympäristön vuoretkin alkoivat näkyä, mutta vain ne samat, jotka nähtiin jo näköalapaikalta. Mitään lepoa niityllä käveleminen ei toki ollut, vaan tiukkaa nousuja mentiin niittyjenkin poikki. Tai no tuli siinä sen takia lepoa, että kukkia ja maisemia piti tietenkin kuvata koko ajan.

Haikin yllättävä kohokohta oli sitten niittyjen jälkeen, kun olin jättäytynyt muusta porukasta ja kävelin ylös vuoren rinnettä täysin yskin. Yhtäkkiä aivan polun viereisestä puskasta kuului kova tuhahdus ja olin ihan että mitä ihmettä nyt tapahtuu, Polku kiersi puskan ympäri ja näin mitä siellä oli: iso mustakarhu. Olimme alle kymmenen metrin päässä toisistamme. Minä vain hoin mielessäni, että kilttejä nallejahan nämä mustakarhut ovat ja räpsin valokuvia. Karhu tuntui katselevan, että taas näitä turisteja, ja jatkoi marjojen ja rehujen syömistä. Mutta oli tuo vain aika pelottava tilanne. Kaikki ohjeet siitä, miten karhun kohdatessa toimitaan kyllä katosivat mielestä.

Karhun kohtaamisen jälkeen avautuivat myös parhaat maisemat. Sourdough Mountainin päältä oli tietenkin täydet 360 asteen näkymät, ja jokaisessa suunnassa näkyi teräviä lumihuippuisia vuoria. Muutama jäätikkökin oli näkyvissä, samoin vuoristojärviä. Pohjoisen suntaan näkyi pelkkää erämaata, ja etelässä se sama sinivihreä Diablo-järvi, joka näkyi jo sille näköalapaikalle, jolle pääsi autolla. Diablo-järveä katsoessa olikin aika ylpeä olo. Se oli todella kaukana alhaalla, ja olimme itse asiassa aloittaneet haikkimme jonkin verran alempaa.

Valokuvat eivät tee maisemille täyttä oikeutta. Ne olivat aivan henkeäsalpaavan upeat. Näitä maisemia verrataan usein Alppeihin. Se on ehkä liioittelua, mutta toisaalta tämä on täyttä erämaata. Maisemia katsellessa syötiin lämmin ateria: lunta kattilaan, poltin alle ja intialaista herkkuruokaa sisältävät alumiinipussit kiehuvaan veteen kuumenemaan. Valmista viidessä minuutissa ja maultaan erinomaista. Varsinkin kun takana on neljä ja puoli tuntia ylämäkeä ja joka paikkaan sattuu.

Kipu ei toki ollut ylhäällä vielä mitään. Tauko kesti reilun puoli tuntia, kunnes oli pakko jo ihan pimeän tulonkin takia lähteä paluumatkalla. Ylämäkeen kävely on raskasta ja vähän ikävää, mutta alamäkeen kävely on kivuliasta ja hyvin ikävää. Alku meni ihan hyvin, mutta mäki oli niin jyrkkää, että oikea polveni ei yksinkertaisesti kestänyt sitä. Viimeisten kilometrien aikana oli pakko välillä päästellä ärräpäitä, niin paljon sattui. Paluumatkalla autossa istuessani huomasin yhtäkkiä, että jos taivutan oikeaa polveani sen hetkisestä asennosta kumpaan tahansa suuntaan, kipu on sietämätön. Onneksi se meni ohi.