Tänään päätin unohtaa EM-jalkapallon ja lähdin vuorille. Kohteena oli Mountain Loop Highway, joka tuhoutui syksyn 2003 tulvissa, ja saatiin avautua uudelleen vasta viime syksynä. Nimestään huolimatta kyseessä ei ole rengastie, vaan tie yhdistää Granite Fallsin ja Darringtonin kaupungit. Normaalioloissa maantien saisi toki osaksi rengasta, mutta viime talvena tuli niin paljon lunta, että se pitää Barlown solan läpi menevän osuuden toistaiseksi suljettuna. Päätin kuitenkin käydä alueella tänään, koska oli hyvä sää eikä toista tilaisuutta välttämättä tällä erää tule.

Mountain Loop Highwayn alue on pieni osa valtavaa Mount Baker-Snoqualmie National Forestia. Kansallismetsissä luonnonsuojelun taso ei ole likikään samaa luokkaa kuin kansallispuistoissa, mutta toisaalta vapauksiakin on enemmän. Liikkua saa missä tahansa, ja teltankin saa pystyttää minne tahansa kunhan ei aivan tien tai polun viereen laita. Täällä lännessä kansallismetsää onkin paljon, ja se on hieno asia se. Yksityisillä mailla kun ei saisi tietenkään liikkua lainkaan. Voi sanoa, että kansallismetsät pitkälti korvaavat sen, että täällä ei ole pohjoismaisia jokamiehenoikeuksia. Ja kansallismetsien alueesta 87 prosenttia on Mississipin länsipuolella, joten ero lännen ja idän välillä on tässä asiassa todella iso. Nämä lännen kansallismetsien maat eivät yleensä ole koskaan edes olleet yksityisessä omistuksessa, kun taas idän kansallismetsät ovat käytännössä kokonaan myöhempinä aikoina yksityisiltä ostettuja maita.

Mountain Loop Highwayn läpäisemä alue on kylläkin melkein kansallispuiston kaltainen paikka. Näköalapaikkoja, polkuja, picnic-alueita ja leirintäalueita on tuhka tiheään. Tälle alueelle voisi tehdä vaikka kuinka monta retkeä! Alueella on kymmenkunta Kaskadien merkittävää huippua, ja kaikkien ympäristössä riittä nähtävää.

Minun päiväni alkoi Granite Fallsista tunnin ajomatkan päässä Seattlesta. Suunnitelmissa oli aikainen lounas jolla jaksaisi päivän vuoreilut.Toiveissa oli, että pääteiltä sivussa oleva pikkukaupunki olisi edes vähän viehättävä, mutta toisin oli. Granite Falls on niitä kaupunkeja joiden keskustassa huomio kiinnittyy ensin nurin menneisiin firmoihin, ja sitten huomaa toisiaan vastapäätä olevat "liquor & wine" ja "guns and ammo" -kyltit. Hyvä että on kannattaviakin bisneksiä. Löysin sentään ravintolan, jonka raviolit olivat ihan hyviä.

Granite Fallsista lähdin suoraan itään kohti Barlown solaa. Haikkia en ollut etukäteen valinnut, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Big Four Mountainin jääluolat olisivat olleet ilmeinen kohde, mutta niille ei toistaiseksi pääse, sillä Stillaguamish-joen yli menevä silta on jossain vaiheessa talvikautta lähtenyt vauhdilla alajuoksun suuntaan. Kävin kuitenkin kävelemässä sillan jäänteille asti. Big Four on kyllä aika vaikuttava vuori vaikka onkin vain 1880 metriä korkea. Muutenkin alue jolta tätä vuorta ihailin oli aika hieno: upea lumihuippujen ympäröimä laakso, jonka keskellä oli jonkinlaista suota. Näillä huipuilla ei toki useimmilla enää monta viikkoa lunta ole.

Tästä jatkoin edelleen matkaa, ja Barlown solasta tuli odotetusti kääntöpaikka. Tien sulkemisesta kertovat kyltit olivat kyllä aika hauskan näköisiä, kun jotenkin tuntui että asia olisi ainakin tänään tullut selväksi ilman kylttejäkin.

Solaan tullessa kello kävi vasta kahta, joten utta tekemistä oli syytä keksiä. Olin tietä ajellessani katsellut että suurin osa päätieltä lähtevistä sivuteistä oli lumen peitossa, mikä sopivasti rajasi vaihtoehtoja. Lopulta päätin lähteä katsomaan, kuinka pitkälle Mount Dickermanin haikkia pääsisi. Ehkä reilun kolmen kilometrin tiukan nousun jälkeen totesin, että ei taida olla turvallista jatkaa. Olin jo jonkin aikaa kävellyt melkoisilla lumikentillä aika jyrkässä vuorenrinteessä, ja nyt alkoi näyttää että lumen alla virtaavan veden muodostamia lumisiltoja oli kaikkialla ja muutenkaan homma ei näyttänyt kovin stabiililta. Kännyin siis takaisin, ja haikista jäi palkinnoksi pari ei mitenkään erinomaista näkymää Big Four Mountainille. Ei voi mitään, mutta jälkeenpäin ajatellen Barlow Pointin polku olisi voinut olla parempi, vaikka se turhan lyhyt olisi ollutkin. Haikin kuvaus kun lupaa hyviä näkymiä alas jokilaaksoon, jolloin kai ympäröivien vuorienkin on pakko näkyä.

Metsässä oli sinällään mukava kävellä. Isoa ja pientä tukkia oli taas kerran aivan sikin sokin kaikkialla, maassa ja pään päällä. Kyllähän viime talvena oli uutisissa vuoriston lumimyrskyjä ihan jatkuvasti, mutta jotenkin sen meiningin tajuaa vasta kun on paikan päällä katsomassa, siis sen mitä se sellainen myrsky voi saada aikaan. On meinaan nuo isot tukit sitten täällä päin "vähän" isompia kuin Suomessa.

Ja kyllähän se tietty jännitysmomenttikin tuntui ihan kivalta, kun siis lunta alkoi tulla polulle enemmän ja enemmän. Sen verran vissiin jännitti, että yhtään kuvaa en pahoista paikoista pysähtynyt ottamaan. Kääntöpaikassani lumen likkeellelähtöpotentiaalia (ja omaa liukastumispotentiaalini) miettiessäni oli sellainen olo, että olen aika lailla omillani. Vastaan oli koko aikana tullut kolme seuruetta, jotka olivat jo kaukana alempana, eikä edessäpäin selvästikään ollut ketään. Alas tullessa selvisi että olin myös päivän viimeinen haikkaaja, eli jos jotain olisi käynyt, siellähän olisin ollut. Päätin olla ottamatta riskejä, mikä on näissä hommissa elinehto ihan kirjaimellisesti. Tietysti joku saattaisi arvioida noita riskejä eri tavalla kuin minä.

Paluumatkalla poikkesin heti kansallismetsän ulkopuolella satunnaiseen tienvarsiravintolaan. Ravintolassa ja varsinkin sen baarin puolella oli aika sekalaista sakkia, mutta syömäni pekoni-juusto-avokado -hampurilainen oli erinomainen. On se vaan kumma miten maukkaat avokadonpalaset kruunaavat purilaan kuin purilaan.