Suomi sitten voitti Armenian EM-karsinnassa 1-0. Aika karseaa katsottavaa se kyllä oli. Onneksi kolme pistettä saatiin tälläkin esityksellä.

Paluumatkalla ravintolavaunussa vanhempi miesseurue muisteli, kuinka ennen piti tilata ravintolavaunussakin ruokaa, jotta sai olutta. "Piti syödä aina helvetisti lihapiirakoita", yksi heistä totesi. Junan tullessa Tampereelle huomasin saman kaverin tiskillä tilaamassa lihapiirakkaa. Alkoi vissiin tehdä mieli.

Tämäniltaisen jälkeen vastustan keinonurmia pelialustoina taas hieman entistäkin enemmän. Pahinta niissä on se, että pallon liike nopeutuu niin paljon, että koko peli muuttuu ratkaisevasti, eikä näytä minun silmääni enää jalkapallolta. Erityisesti pelistä jäävät puuttumaan nerokkaat syötöt vastustajan puolustuslinjan taakse. Siis sellaiset, joihin vauhdissa oleva hyökkääjä ehtii ennen puolustajia, ja pallo on kuitenkin lähes pysähtynyt kun hyökkääjä saa sen. Nyt nämä syötöt kiitävät suoraan päädystä yli – tänäänkin nähtiin muutama. Mieluummin siis vaikka armenialaisella perunapellolla kuin suomalaisella kynnysmatolla.

Ja todettakoon, että Olympiastadionin nurmella olisi tänääkin voitu aivan hyvin pelata. On siellä ennenkin pelattu niin marras- kuin joulukuussakin, ja aivan hyvään kuntoon se on saatu paljon vaikeammissakin sääoloissa. Ei se ole sen kummempaa kuin se että nykyisin saadaan tehtyä jää lämpimiin sisätiloihin. Ja senkin voisi todeta, että keinonurmillekin on oma käyttönsä. On esimerkiksi parempi pelata keinonurmella kuin hiekalla. Keinonurmia on hyvä olla myös harjoittelukäyttöön, sillä kaikkina vuodenaikoina luonnonnurmi ei kestä kovaa käyttöä, eikä niillä voida harjoitella kovin monta tuntia päivässä. Vähänkään korkeamman tason kilpailulliset ottelut kuitenkin pitää pelata aidolla luonnonnurmella.