maanantaina, huhtikuuta 13, 2009

Toinen tänään ensikuuntelussa ollut levy on PMMP:n uusi Veden varaan. Sen kuuntelun kanssa menikin sitten jo myöhään. Koko päivän kekskin kaikenlaista muuta tekemistä vältelläkseni levyjen kuuntelua. Minua nimittäin pelotti kovasti, että levyt olisivat pettymyksiä. Erityisesti PMMP:n levystä olin kuullut ennakkoon aika ristiriitaisia arvioita.

Voin kuitenkin ilokseni todeta, että PMMP:n levy kolahti heti ensimmäisellä kuuntelukerralla, ja välitön reaktio levyn loputtua oli aloittaa sen soittaminen uudelleen alusta. Se on vähän huono juttu sikäli että kello on yli yksi yöllä ja huomenna olisi tärkeä työpäivä. Levyä kuunnellessa tuli koko ajan sellainen olo, että pitäisi päästä keikalle. Harmi että näyttää siltä, että ensimmäinen tilaisuus tulee vasta heinäkuussa Tammerefesteillä.

Levyn vahvuus on taas kerran yleisen PMMP:mäisyyden lisäksi se, että sanoitukset ovat vahvoja ja vaikuttavia. Ja se että niitä on paljon. Uskomattoman paljon. Syksyllä olin Helsingissä PMMP:n keikalla ja Paula sekoili sanoissa, ja kysyi Miralta miksi pitää kirjoittaa niin paljon sanoja ettei muista niitä itsekään. Kappale taisi olla Matoja, jossa sanoja onkin enemmän kuin kokonaisella levyllisellä tyypillistä englanninkielistä top 40 -poppia.

Huomasin että PMMP on nyt toista viikkoa Suomen virallisen listan ykkönen ja että SMG nousi heti ensimmäisellä viikollaan kakkoseksi. Kumpikaan bändi ei ollut uransa alussa minkäänlaista valtavirtaa, mutta niin vain molemmat ovat minkäänlaisia kompromisseja tekemättä nousseet asemaan, jossa mikä tahansa uusi julkaisu nousee listan kärkisijoille. Suomi on aika hieno maa pop-musiikin ystävälle. Myyntitilastojen kärjessä on lähes aina hyvää musiikkia, kaikenmaailman idolseista huolimatta.
Viikonloppu sujui lähes suunnitellulla tavalla. Tosin tänään on satanut koko päivän, ja niinpä en ole käynyt ulkona koko päivänä. Onneksi tuli eilen käytyä pyöräilemässä. Lenkki oli vain kymmenen kilometriä, mutta oli sen verran kova kiire, että poljin sen sitäkin nopeampaan tahtiin. En pitänyt edes yhtä ainutta valokuvaupysähdystä, mikä kyllä johtui kiiren lisäksi siitä, että matkalla ei oikein ollut mitään kuvattavaa. Kanaalinvarren teollisuusalueet eivät ole kovin valokuvauksellisia.

Sinällään ulkona näyttää päivä päivältä mukavammalta ja mukavammalta. Melkein kaikissa puissa on ainakin jonkinlaiset silmut, ja monissa jo aivan suuret lehdetkin. Suomessakin taitaa olla kevät hyvällä mallilla kun palaan sinne, joten taas kerran on sellainen olo, että ilmaston kannalta olen olluttäällä ihan sopivaan aikaan. Tosin parin ensimmäisen viikon kylmät ja kosteat kelit olisin mielelläni vaihtanut Suomen kylmiin ja lumisiin keleihin.

Scandinavian Music Groupin uusi levy Palatkaa Pariisiin oli kuuntelussa vasta nyt sunnnuntai-iltana. Pidän levystä, pidän heti ensikuulemalta. Se on taas aika erilainen edelliseen levyyn verrattuna. Voisin kuvailla eroa niin, että Missä olet Laila? on soinut paljon autossa yksin ja porukalla matkustaessa, mutta Palatkaa Pariisiin soveltuu paremmin kuuneltavaksi iltaisin yksin kotona. Tuntuu siltä, että jokainen SMG:n levy on ollut tunnistettavasti samaa jatkumoa kuin edellinen SMG:n levy, mutta kuitenkin oleellisesti uudenlainen. Ja sen seurauksena ensimmäisellä levyllä Onnelliset kohtaa ja tällä viidennellä ei olekaan enää juuri mitään yhteistä.

Ainoa uuden levyn negatiivinen puoli on, että sillä ei ole mukana livenä suosikikseni tullutta kappaletta Ruotsiin ja takaisin. Toivottavasti se vielä joskus julkaistaan jossain muodossa. Sitä odotellessa pitää tyytyä kuuntelemaan 25.9. Vanhan keikalla pokkarilla kuvaamaani versiota. Kieltämättä tuo kappale ei kyllä olisi sopinutkaan tähän levykokonaisuuteen.

lauantaina, huhtikuuta 11, 2009

Nyt on sitten vaihteeksi edessä viikonloppu, jolle ei ole suuria suunnitelmia. Tai no lauantaina on toki Soundersien peli illalla, ja se on aina sellainen prosessi, johon menee lähes koko päivä. Aamulla voisi hakea töistä sinne unohtuneet kuulokkeet ja kuunnella postin tuomia SMG:n ja PMMP:n uusia levyjä, mutta eipä sitä juuri muuta taida ehtiä.

Sunnuntaina ajattelin käydä pyöräilemässä (jos keli suinkaan sallii, ei kyllä hyvältä näytä), valmistaa ensi viikon lounaseväät sekä tehdä töitä. Ensi viikko kun on käytännössä viimeinen työviikko täällä, ja alkaa tuntua että tulee vielä kiire muutaman täällä välttämättä tehtävän homman kanssa. Viimeisellä viikolla kun on vain kaksi työpäivää, koska päätin käydä kääntymässä Denverin kautta Etelä-Dakotassa keskiviikosta lauantaihin kestävällä reissulla. Siellä on nimittäin vielä pari kansallispuistoa joita en ole nähnyt. Ja on sillä suunnalla muutama muukin melko kuuluisa kohde.

keskiviikkona, huhtikuuta 08, 2009

Yksi USA:ssa elämisen hyvistä puolista on se, että täällä ruokakauppojen texmex-hyllystä löytyy tuoretavaraa. Suomessa kaipaan erityisesti tuoreita salsoja ja guacamolea. Voihan niitä itsekin tehdä, mutta on se sen verran työlästä hommaa, että harvoinpa tulee vaivauduttua.

Näistä tuoretuotteista nimittäin syntyy loistavaa mitä tahansa palaa, siis aamupalaa, välipalaa tai iltapalaa. Esimerkiksi quesadillat maistuvat mihin kellon aikaan tahansa, ja valmistaminen on helppoa. Ohje: 1) laita tortilla kuumalle rasvatulle paistinpannulle; 2) peitä puolet tortillasta juustolla, lisää vähän tuorettasalsaa ja peitä salsa juustolla; 3) taita tortilla niin että täyte jää taskuun, käännä tortilla. Kun tuoretta salsaa saa kaupasta ja käyttää valmiiksi raastettua juustoa, valmistus kestää alle viisi minuuttia. Ja on siis hyvää! Suomessa salsa pitää tehdä itse tomaattien kalttaamisesta alkaen, ja on siinä muutenkin sen verran näpertelyä, että järkevän määrän tekemiseen menee helposti yli puoli tuntia, joten eipä tule usein tehtyä salsaa eikä siis quesadillojakaan.

Toinen suosikkini on guacomolella "voideltu" paistettu tortilla. Guacamole toki lisätään vasta tortillan paistamisen jälkeen. Tätäkin tulee Suomessa syötyä tosi harvoin, koska guacamole pitää tehdä itse. Maissilastujen dippailussa taasen paras vaihtoehto on viiden kerroksen papudippi, jossa kerrokset alhaalta ylös ovat paputahna, tomaattisalsa, guacamole, ranskankerma ja raastettu juusto.

tiistaina, huhtikuuta 07, 2009

Kesäinen sää jatkuu Seattlessa, ja niinpä avasin terassikauden töiden jälkeen. Aurinko oli jo alhaalla, mutta lämmitti aluksi oikein mukavasti. Tuoppien tyhjentyessä aurinko kuitenkin laski, ja loppujen lopuksi päästiin siihen perinteiseen terassikaudan avajaistunnelmaan: "juo nyt ***kele se olues loppuun niin päästään sisälle". Huomennakin lämpötilan luvataan kipuavan yli 20 asteen, mutta sitten on ilmeisesti luvassa paluu arkeen. Kolme päivää kesää ei ole kuitenkaan huhtikuun alussa ollenkaan hullumpi juttu.

maanantaina, huhtikuuta 06, 2009

Tänään ohjelmassa oli kevyt haikki Haybrook lookoutille. Kyseessä on vanha puinen vartiotorni Mount Indexin lähellä. Index onkin suosikkivuoriani, joten tämä haikki oli oiva löytö. Koska polunpää oli vain noin 90 kilometrin päässä Seattlesta ja haikilla oli pituutta vain neljä kilometriä (edestakainen matka yhteensä), kotoakaan ei tarvinnut lähteä kuin vasta kymmeneltä aamulla. Täydellistä.

Nousua polulla kuitenkin oli ihan kiitettävästi, sillä kahden kilometrin matkan aikana noustiin hieman yli 300 metriä. Ja se on paljon se. Kuntopyöräharjoittelu ei näemmä ole pitänyt kuntoa ihan kohdallaan, vaan puuskutin ylös noustessa melkoisesti, ja pidin useita juoma- ja valokuvaustaukoja. Polven kanssa sen sijaan ei ollut oikeastaan mitään ongelmia, vaikkakin olin kyllä senkin suhteen mielissäni, että haikki ei ollut yhtään tämän pidempi. Referenssiksi todettakoon, että rankimmalla tekemälläni päivähaikilla (Sourdough Mountainille) oli 1500 metriä nousua 10 kilometrin matkalla (ja sama takaisin alas). Nyt siis nousua oli kilometriä kohden saman verran, mutta kilometrejä oli huomattavasti vähemmän. Ja kun nyt polviteemassa ollaan, teoriani on, että juuri tuolla Sourdough Mountainilla rasitin polveni siihen kuntoon, että se myöhemmin meni rikki periaatteessa aivan vaarattomassa tilanteessa. Teoriasta huolimatta olen sitä mieltä, että tuo haikki kannatti. Katsokaa noita vanhoja kuvia! Ja kuvitelkaa miten hienolta näyttää kun todellisuus on aina vielä pari kertaluokkaa hienompaa.

Tämänpäiväinen haikki oli varsin tyypillinen sikäli, että aluksi sai temuta ihan riittävän kauan metsässä, josta ei maisemia juuri näy. Vaikka itse asiassa tänään maisemilla palkittiin harvinaisen nopeasti, sillä 45 minuutin talsimisen jälkeen oltin perillä näkötorinilla. Ensimmäiset vuorimaisemat tulivat esiin juuri sillä kohdalla mistä torninkin jo näki. Perillä vietettiin parikymmentä minuuttia, ja takaisin autolla oltiin alle puolessa tunnissa. Yllä olevissa kahdessa kuvassa muuten näkyy hyvin, missä kohtaa Mount Indexin seinämää on Lake Serene, jolle on tullut aiemmin haikattua parikin kertaa.

Tässä vaiheessa kello ei ollut vielä puolta kahtakaan, joten molemmilla oli kovasti sellainen olo, että ei viitsisi vielä suoraan kotiin mennä. Niinpä keksittiin poiketa paluumatkalla lounaalla Snohomishin kaupungissa. Tämä olikin täysosumaratkaisu. Ei sillä että Snohomishissa mitään kovin erityistä minua kiinnostavaa olisi, vaikka ihan kiva pikkukaupunki se onkin. Sen sijaan sieltä löytyi uskomattoman hyvä meksikolainen ravintola. Tavara oli niin aitoa kuin se missään tässä maassa on. Tervehdys oli "Ola!", sipsejä tuli pöytään kahden salsan kera (tuore ja tulinen), listalta ei edes löytynyt texmexiin kuuluvia fajitaksia vaan vähän aidompia meksikolaisia annoksia, ja kaikkea mikä loppui tuli automaattisesti pöytään lisää. Niinpä tippimme oli reippaasti yli erittäin hyvän palvelun merkkinä pidettävän 20 prosentin.

Jo vuorilla tajusimme että nyt on kesäkuuma päivä, mutta Snohomishissa sen todella tunsi. Mittari taisi käydä parhaimmillaan 23 asteessa, mikä on täällä jo todella kuuma päivä, kun aurinko on niin paljon Suomea intensiivisempi. Oli melko paha virhe, että ainoat housuni olivat haikkaajan perusvalinta, eli goretex-kuorihousut. Vasta polulle lähtiessäni muistin, että olin ottanut juuri näitä vaikeasti arvattavia lämpötiloja varten mukaan väljät pellavahousut, mutta ne olivat siis Seattlessa. Nuo ovat pelastaneet monessa paikassa, kun lämpötilat vaihtelevat vuoristossa korkeuden mukaan. Lämpimät kylmällä, viileät kuumalla.

Seattlessa sitten vihdoin pääsin eroon hiostavista housuistani, laitoin kaprit ja sandaalit jalkaan, ja lähdin pyöräilemään Lake Unionin ympäri. Pysähdyksiä oli monissa paikoissa, kuten kuvista näkee.

Ensimmäinen paikka oli Gas Works Park. Tämä puisto on aina mukava paikka, Kauniina päivän kukkula on aina täynnä ihmisiä, ja ilmassa on useita leijoja. Näkymä järven yli Seattlen keskustaan on yksi parhaista mitä kaupungissa on.

Seuraava pysähdys oli University of Washingtonilla. Siellä kameraan tarttui yliopiston jalkapallostadion eli Husky Stadium, Mount Rainier altaan takana, George Washingtonin patsas sekä kampuksen kirsikkapuut.

Yliopistolta suuntasin Montlaken sillan yli Capitol Hillin suuntaan. Matkalla näin lisää kirsikkapuita, ja kun tie alkoi nousta Capitol Hillille, puiden backdropiksi sai vielä Kaskadit. Mitä pihoissa olevia atuoja katselin, näyttää että näillä näkymillä varustettuihin koteihin ei ihan pikkurahalla kiinni pääsekään.

Ja rahasta puheen ollen, melkoista tuhlausta on sekin, että Capitol Hillillä (niin kuin myös Queen Annen huipulla) on kolme vierekkäistä kännykkätolppaa. Jostain syystä nekin oli pakko valokuvata, mutta en sentään niitä tähän laita. Hieman fiksumpi kohde oli Seattlen kuuluisan pojan, Jimi Hendrixin patsaan kuvaaminen. Tällä kohtaa alettiin jo olla Capitol Hillin hieman epämääräisemmillä alueilla, ja väkisin hiipi mieleen, että jotakuta saattaisi kiinnostaa ottaa selkeältä turistilta kamera pois. Juuri siinä patsaan vierellä oli hengailemassa porukkaa, jolla oli tatuointeja kaulalla. Jostain syytä nämä tyypit aina saavat oloni epämiellyttäväksi, vaikka ei kai tuohon alakulttuuriin satunnainen väkivalta kuulu.

Kotimatka viimeinen yllätys oli upeat näkymät Space Needlen ja sen takana olevien Olympian vuorten suuntaan. Aurinko oli jo alhaalla, joten tornista näkyi siluetti ja vuoristakin vain muodot. Upean näköistä. Myös Seattlen keskustaan oli ihan hieno ja minulle aivan uusi näkökulma.

Loppumatkasta tulikin sitten melkoisen kylmä. En ollut nimittäin älynnyt ottaa mitään takkia mukaan, ja varjot alkoivat pidentyä. Hyvä lenkki tuli joka tapauksessa tehtyä. Matkaa sille kertyi noin 20 kilometriä ja melkoisia mäkiäkin tuli noustua. Tästäkään polvi ei kitissyt lainkaan. Sen sijaan tuntui siltä, että pyöräily oli haikin jälkeen sopivaa verryttelyä.

sunnuntaina, huhtikuuta 05, 2009

Jalkapallo on ihmeellinen asia. Se nimittäin yhdistää tavalla jota en ole muissa yhteyksissä kokenut. Tänään oli Soundersien vieraspeli jota katsottiin porukalla eräässä pubissa. Olin edellisen kotimatsin yhteydessä hieman vaihtanut mielipiteitä erään englantilaislähtöisen kaverin kanssa, ja meidän mielipiteethän eivät ihan täsmänneet, eikä hommasta jäänyt kovin hyvä maku. Oikein sellainen perus-lad, jonka mielestä kaikki on Englannissa paremmin kuin muualla, varsinkin jalkapalloon liittyen. Käytiin sitten matsin aikana tätä vähän läpi ja todettiin että "we both love football and that's all that matters in the end". Keskustelun aikana Sounders teki 0-2 maalin, ja hyppäsimme toistemme kaulaan ja hypittiin siinä puoli minuuttia toisiimme tarrautuneena. Valtavaa. Muutenkin kaikki hyppivät toistensa kauloihin kiinni ihan samalla tavalla kuin pelaajat kentällä.

Soundersin kausi on alkanut uskomattomasti. Kolme matsia, kolme voittoa, seitsemän maalia, ei yhtään omiin. Ja meidän piti olla uusi laajennusjoukkue, joka häviää useimmat pelinsä.

Tunnelmia vaikka näistä: We're So Good It's Ubelievable ja Take 'Em All. Ja jos nyt oikein kiinnostaa, noiden Youtube-linkkien kautta löytyy paljon muutaman viime viikon aikana kuvattua materiaalia. Varsinkin stadionilla kuvatuissa vain on se ongelma, että kun kuvaaja on katsomon keskellä, kuvaajan lähellä olevien äänet kuuluvat turhan hyvin. Ei meistä kukaan nimittäin varsinaisesti laulaa osaa.

lauantaina, huhtikuuta 04, 2009

Tänään oli taas vaihteeksi aurinkoinen päivä, ja nyt minulla on taas uskoa kevään etenemiseen. Ei täällä varsinaisesti lämmin ole, mutta sen verran etelässä ollaan, että aurinko tuntuu lämpimältä, ja se tuntuu saavan puut lehtimään. Kun kävin iltapäivällä pyöräilemässä, tuntui siltä että moneen puuhun oli juuri tänään tullut lehdet. Täällä puulajeja onkin paljon enemmän kuin Suomessa – ei toki niinkään luonnostaan vaan kaupunkiin istutettuna. Niiden vaiheittaista lehtimistä onkin hauska seurata keväisin.

Iltapäivän pyöräilyn motivaattorina toimi läheinen Seattlen ehkä paras hampurilaispaikka, jossa kävin myöhäisellä lounaalla. Kyseisessä paikassa tilauksen saapuminen kestää aina melko kauan ja tiskillä on kyltti jossa kehotetaan olla kysymättä missä tilaus viipyy, mutta kun hampurilaista ei vartin kuluessa ollut kuulunut, uskaltauduin kysymään josko tilaukseni on unohdettu. Ja olihan se. Sain siitä hyvästä vuolaat anteeksipyynnöt ja kymmenen dollarin lahjakortin, joten tuonne joutuu polkemaan vielä toisenkin kerran ennen Suomeen paluuta. Voi voi.

Tuo kymmenen dollaria muuten oli enemmän kuin tilaukseni arvo. En voi kuvitella että Suomessa voisi roskaruokalassa saada vastaavia hyvityksiä ihan pyytämättä.

torstaina, huhtikuuta 02, 2009

Tänään aamulla sain lähes ensimmäiseksi kuulla, että keskustassa sataa lunta. Olin aivan varma että kyseessä on aprillipila, kunnes aloin kuulla samaa joka suunnasta. Ehdinkin jo turhaan kuvitella, että kevät alkaisi vihdoin lämmetä. No, johan täällä viikon verran olikin lähes siedettäviä lämpötiloja. Tänään oli aika hyytävä työmatka tihkusateessa.

maanantaina, maaliskuuta 30, 2009

Tänään Seattlessa oli kaikesta päätellen upea aurinkoinen päivä. Kotoa lähtiessäni nimittäin upea aamuaurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja kun tulin kotiin auringonlaskun aikaan, ainoat pilvet olivat ne tyypilliset länsitaivaan matalat pilvet, joihin aurinko tuntuu täällä usemmiten ennen laskemistaan uppoavan. Seattlen sijaan koin tänään kaikkea muuta mitä Washingtonin osavaltio tarjoaa: vuoria, metsiä ja rutikuivaa aavikkoa.

Meidän retkikuntamme jätti siis Seattlen auringon taakseen heti aamulla. Suuntana oli itä, ja Kaskadit ylitettiin Snoqualmien solassa täydessä talvisäässä. Vuoristossa oli ollut yöllä jonkinasteinen myrsky, ja vielä aamullakin vuoret olivat pahasti pilvessä, ja taivaasta tuli jotakin lumenkaltaista tavaraa. Yön aikana oli ilmeisesti satanut yli 30 senttiä lunta, ja sitä tai ainakin loskaa oli vielä aamulla tielläkin sen verran, että hätäisimmät laittoivat jo ketjuja alle. Ketjujen asennusta varten tehdyn levennyksen kohdalla edessämme ajaneella autolla loppuivat taidot kesken. Näin suomalaisena oli huvittavaa katsoa kuinka auton perä poukkoili edes takaisin kymmenkunta kertaa, eikä kuskilla tuntunut olevaan mitään käsitystä siitä mitä pitäisi tehdä. Tai ei se siinä tilanteen kohdalla ollessa niin paljon naurattanut. Solan yli joka tapauksessa selvittiin aivan kunnialla, ja oli kyllä todella hauskaa piipahtaa keskellä talvea edes sen hetken verran. Lunta olikin solan länsipuolella harvinaisen alhaalla asti, muunmuassa viime viikonlopun Twin Peaks -maisemat olisivat nyt olleet lumisia.

Itäpuolella lunta ei sitten juuri ollutkaan, mitä nyt muutamia läiskiä siellä täällä metsässä. Mutta oleellista oli se, että pilvet alkoivat kaikota, ja pian taivaalla oli vain muutama yksittäinen hattara. Mount Stuartin kohdalla vuoretkin olivat upeasti näkyvissä. Tämä on ehkä hienoimpia vuorinäkymiä mitä Washington tarjoaa niille jotka eivät lähde erämaahan jalkaisin. Ensimmäinen varsinainen pysähdys tehtiin muutamasta aiemmasta vierailusta tutussa Roslynissa, jossa aamiainen syötiin tietenkin Villi Pohjola (Northern Exposure) -sarjasta tutussa Roslyn Cafessa. Siellä oli lyhyt lista, ja tilaamista helpotti entisestään se, että muutama vaihtoehto ei ollut tarjolla täydennyksiä tuoneen rekan jäätyä tulematta, ilmeisesti Snoqualmien solan huonon ajokelin takia.

Roslynista matka jatkui kohti itää, ja ennen pitkää oltiin täysin puuttomalla aavikolla. Tämä jaksaa yhä edelleen sävähdyttää. Eihän se nyt ihme ole että vuorten sisämaan puoleisella puolella ei juuri sada, mutta kyllä se vain on ihmeellinen näky kun kaikkialla näkyy loputonta aavikkoa, jolla kasvaa vain matalaa pusikkoa. Meidän varsinain kohteemmekin oli tänään aavikolla: Ancient Lakes lähellä Quincyn pikkukaupunkia. Tämä osoittautuikin aivan upeaksi retkikohteeksi. Paikkaa ei juuri missään mainosteta, sillä alue on osavaltion kalastusta ja metsästystä hallinnoivan puulaakin mailla, eikä tämä puulaaki ole mitenkään erikoistunut turistien palveluun. Maantien varrella ei ollut edes minkäänlaisia opasteita. Paikan kauneus on kuitenkin sitä luokkaa, että se voisi sen puolesta aivan hyvin olla hyvinkin suosittu turistien haikkikohde.

Homman juju on se, että keskellä aavikkoa on kanjonimainen laakso, jossa on muutamia syvänsinisiä järviä, joista yhteen putoaa pieni mutta kaunis vesiputous. Kalliot olivat hyvin samantyylisiä kuin Big Bendin kansallispuistossa Teksasissa. Myös aavikko on hyvin samanlaista. Erityisen Ancient Lakesin alueesta tekee nimenomaan ne järvet. Oli huimaa vielä löytää Washingtonista paikka joka on hieno ja täysin ainutlaatuinen vielä senkin jälkeen kun olen kiertänyt melkein kaikki läntisten osavaltioiden kansallispuistot.

Aavikolla käppäiliin kaikkiaan kahden ja puolen tunnin ajan, ja matkaa kertyi reilu yhdeksän kilometriä. Vaikka lämpötila oli vain hieman yli 10 astetta ja aavikolla tuuli melkoisesti, aurinko paistoi niin kovasti että kuumahan tuolla tuli. Vaan kyllä se vain oli aina hieno hetki kun uusi järvi tuli näkyviin kumpareen takaa. Aavikon kasvejakin on aina jännä ihmetellä. Mitään ihmeempiä korkeuseroja ei reitillä kyllä ollut, mutta paikoin saatiin järven rannassa ahkeroida melkoisessa louhikossa. Ainoa negatiivinen puoli oli se, että jotkut idiootit olivat jättäneet alueelle todella paljon kaikenlaista roskaa. Bud Light -oluttölkit olivat yleisin löydös, mikä kyllä kertoo paljon siitä miten kaukana oltiin Seattlesta.

Aavikolla tuli tietenkin nälkä, ja siihen ratkaisun tarjosi noin tunnin ajomatkan päässä oleva Leavenworth. Tästä kummallisesta Baijerilaisesta alppikylästä olen kirjoittanut blogiin aiemminkin. Ja Baijerilaisessa alppikylässä kun oltiin, oltiin tietenkin myöskin metsän keskellä vuorten juurella. Nopeasti vaihtuu maisemat täälläpäin, siis. Matkalla ajettiin kuitenkin pääasiassa aavikolla upean Columbia-joen varressa. Wenatcheen kaupungin kohdalla näkyviin tulleet vuoret olivat taas upea näky: aavikko ja vuoret ovat hauska yhdistelmä.

No, olipa Leavenworthista mitä mieltä tahansa, sitä ei voi kieltää etteikö saksalistyyppisillä makkaroilla ja schnizeleillä nälkä lähtisi. Vaikka kyllähän se vähän oudolta tuntui, että Wieninleike oli valmistettu uppopaistimessa ja apfelschorlen tilaamalla sai ihan tavallista ja pelkkää omenamehua.

Leavenworthista jatkettiin ylös Stevensin solaan, jossa oli taas pilvistä ja sateista. Lunta ei onneksi täällä ollut tiellä, ja matka sujuikin oikein mukavasti. Maisemien katselusta ei solan päällä tarvinnut edes unelmoida, sillä pilvien lisäksi maisemat peitti tien vieressä vielä ollut reippaasti yli auton korkuinen lumipenkka. Kesällä sen tilalla on vain pieni aita ja näkymät jyrkän rotkon pohjalle. Reippaasti Solan jälkeen nähtiin kuitenkin tämän reitin upein vuori, Mount Index.

Ja Seattleen tultaessa siis taas paistoi aurinko. Päivän kierros oli kyllä harvinaisen mukava, tuli todellakin nähtyä niin monenlaista. Ja syytä olikin nähdä, sillä ajomatkaa kertyi kaikkiaan yli 550 kilometriä. Aavikolle jalkautuminen oli tietysti kohokohta, mutta kyllä vuoriakin oli taas mukava nähdä, vaikkei niille vielä oikein ole asiaa haikkaamaan. Lunta kun on kaikkialla vielä niin paljon.