Tänään Seattlessa oli kaikesta päätellen upea aurinkoinen päivä. Kotoa lähtiessäni nimittäin upea aamuaurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja kun tulin kotiin auringonlaskun aikaan, ainoat pilvet olivat ne tyypilliset länsitaivaan matalat pilvet, joihin aurinko tuntuu täällä usemmiten ennen laskemistaan uppoavan. Seattlen sijaan koin tänään kaikkea muuta mitä Washingtonin osavaltio tarjoaa: vuoria, metsiä ja rutikuivaa aavikkoa.

Meidän retkikuntamme jätti siis Seattlen auringon taakseen heti aamulla. Suuntana oli itä, ja Kaskadit ylitettiin Snoqualmien solassa täydessä talvisäässä. Vuoristossa oli ollut yöllä jonkinasteinen myrsky, ja vielä aamullakin vuoret olivat pahasti pilvessä, ja taivaasta tuli jotakin lumenkaltaista tavaraa. Yön aikana oli ilmeisesti satanut yli 30 senttiä lunta, ja sitä tai ainakin loskaa oli vielä aamulla tielläkin sen verran, että hätäisimmät laittoivat jo ketjuja alle. Ketjujen asennusta varten tehdyn levennyksen kohdalla edessämme ajaneella autolla loppuivat taidot kesken. Näin suomalaisena oli huvittavaa katsoa kuinka auton perä poukkoili edes takaisin kymmenkunta kertaa, eikä kuskilla tuntunut olevaan mitään käsitystä siitä mitä pitäisi tehdä. Tai ei se siinä tilanteen kohdalla ollessa niin paljon naurattanut. Solan yli joka tapauksessa selvittiin aivan kunnialla, ja oli kyllä todella hauskaa piipahtaa keskellä talvea edes sen hetken verran. Lunta olikin solan länsipuolella harvinaisen alhaalla asti, muunmuassa viime viikonlopun Twin Peaks -maisemat olisivat nyt olleet lumisia.

Itäpuolella lunta ei sitten juuri ollutkaan, mitä nyt muutamia läiskiä siellä täällä metsässä. Mutta oleellista oli se, että pilvet alkoivat kaikota, ja pian taivaalla oli vain muutama yksittäinen hattara. Mount Stuartin kohdalla vuoretkin olivat upeasti näkyvissä. Tämä on ehkä hienoimpia vuorinäkymiä mitä Washington tarjoaa niille jotka eivät lähde erämaahan jalkaisin. Ensimmäinen varsinainen pysähdys tehtiin muutamasta aiemmasta vierailusta tutussa Roslynissa, jossa aamiainen syötiin tietenkin Villi Pohjola (Northern Exposure) -sarjasta tutussa Roslyn Cafessa. Siellä oli lyhyt lista, ja tilaamista helpotti entisestään se, että muutama vaihtoehto ei ollut tarjolla täydennyksiä tuoneen rekan jäätyä tulematta, ilmeisesti Snoqualmien solan huonon ajokelin takia.

Roslynista matka jatkui kohti itää, ja ennen pitkää oltiin täysin puuttomalla aavikolla. Tämä jaksaa yhä edelleen sävähdyttää. Eihän se nyt ihme ole että vuorten sisämaan puoleisella puolella ei juuri sada, mutta kyllä se vain on ihmeellinen näky kun kaikkialla näkyy loputonta aavikkoa, jolla kasvaa vain matalaa pusikkoa. Meidän varsinain kohteemmekin oli tänään aavikolla: Ancient Lakes lähellä Quincyn pikkukaupunkia. Tämä osoittautuikin aivan upeaksi retkikohteeksi. Paikkaa ei juuri missään mainosteta, sillä alue on osavaltion kalastusta ja metsästystä hallinnoivan puulaakin mailla, eikä tämä puulaaki ole mitenkään erikoistunut turistien palveluun. Maantien varrella ei ollut edes minkäänlaisia opasteita. Paikan kauneus on kuitenkin sitä luokkaa, että se voisi sen puolesta aivan hyvin olla hyvinkin suosittu turistien haikkikohde.

Homman juju on se, että keskellä aavikkoa on kanjonimainen laakso, jossa on muutamia syvänsinisiä järviä, joista yhteen putoaa pieni mutta kaunis vesiputous. Kalliot olivat hyvin samantyylisiä kuin Big Bendin kansallispuistossa Teksasissa. Myös aavikko on hyvin samanlaista. Erityisen Ancient Lakesin alueesta tekee nimenomaan ne järvet. Oli huimaa vielä löytää Washingtonista paikka joka on hieno ja täysin ainutlaatuinen vielä senkin jälkeen kun olen kiertänyt melkein kaikki läntisten osavaltioiden kansallispuistot.

Aavikolla käppäiliin kaikkiaan kahden ja puolen tunnin ajan, ja matkaa kertyi reilu yhdeksän kilometriä. Vaikka lämpötila oli vain hieman yli 10 astetta ja aavikolla tuuli melkoisesti, aurinko paistoi niin kovasti että kuumahan tuolla tuli. Vaan kyllä se vain oli aina hieno hetki kun uusi järvi tuli näkyviin kumpareen takaa. Aavikon kasvejakin on aina jännä ihmetellä. Mitään ihmeempiä korkeuseroja ei reitillä kyllä ollut, mutta paikoin saatiin järven rannassa ahkeroida melkoisessa louhikossa. Ainoa negatiivinen puoli oli se, että jotkut idiootit olivat jättäneet alueelle todella paljon kaikenlaista roskaa. Bud Light -oluttölkit olivat yleisin löydös, mikä kyllä kertoo paljon siitä miten kaukana oltiin Seattlesta.

Aavikolla tuli tietenkin nälkä, ja siihen ratkaisun tarjosi noin tunnin ajomatkan päässä oleva Leavenworth. Tästä kummallisesta Baijerilaisesta alppikylästä olen kirjoittanut blogiin aiemminkin. Ja Baijerilaisessa alppikylässä kun oltiin, oltiin tietenkin myöskin metsän keskellä vuorten juurella. Nopeasti vaihtuu maisemat täälläpäin, siis. Matkalla ajettiin kuitenkin pääasiassa aavikolla upean Columbia-joen varressa. Wenatcheen kaupungin kohdalla näkyviin tulleet vuoret olivat taas upea näky: aavikko ja vuoret ovat hauska yhdistelmä.

No, olipa Leavenworthista mitä mieltä tahansa, sitä ei voi kieltää etteikö saksalistyyppisillä makkaroilla ja schnizeleillä nälkä lähtisi. Vaikka kyllähän se vähän oudolta tuntui, että Wieninleike oli valmistettu uppopaistimessa ja apfelschorlen tilaamalla sai ihan tavallista ja pelkkää omenamehua.

Leavenworthista jatkettiin ylös Stevensin solaan, jossa oli taas pilvistä ja sateista. Lunta ei onneksi täällä ollut tiellä, ja matka sujuikin oikein mukavasti. Maisemien katselusta ei solan päällä tarvinnut edes unelmoida, sillä pilvien lisäksi maisemat peitti tien vieressä vielä ollut reippaasti yli auton korkuinen lumipenkka. Kesällä sen tilalla on vain pieni aita ja näkymät jyrkän rotkon pohjalle. Reippaasti Solan jälkeen nähtiin kuitenkin tämän reitin upein vuori, Mount Index.

Ja Seattleen tultaessa siis taas paistoi aurinko. Päivän kierros oli kyllä harvinaisen mukava, tuli todellakin nähtyä niin monenlaista. Ja syytä olikin nähdä, sillä ajomatkaa kertyi kaikkiaan yli 550 kilometriä. Aavikolle jalkautuminen oli tietysti kohokohta, mutta kyllä vuoriakin oli taas mukava nähdä, vaikkei niille vielä oikein ole asiaa haikkaamaan. Lunta kun on kaikkialla vielä niin paljon.