maanantaina, maaliskuuta 30, 2009

Tänään Seattlessa oli kaikesta päätellen upea aurinkoinen päivä. Kotoa lähtiessäni nimittäin upea aamuaurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja kun tulin kotiin auringonlaskun aikaan, ainoat pilvet olivat ne tyypilliset länsitaivaan matalat pilvet, joihin aurinko tuntuu täällä usemmiten ennen laskemistaan uppoavan. Seattlen sijaan koin tänään kaikkea muuta mitä Washingtonin osavaltio tarjoaa: vuoria, metsiä ja rutikuivaa aavikkoa.

Meidän retkikuntamme jätti siis Seattlen auringon taakseen heti aamulla. Suuntana oli itä, ja Kaskadit ylitettiin Snoqualmien solassa täydessä talvisäässä. Vuoristossa oli ollut yöllä jonkinasteinen myrsky, ja vielä aamullakin vuoret olivat pahasti pilvessä, ja taivaasta tuli jotakin lumenkaltaista tavaraa. Yön aikana oli ilmeisesti satanut yli 30 senttiä lunta, ja sitä tai ainakin loskaa oli vielä aamulla tielläkin sen verran, että hätäisimmät laittoivat jo ketjuja alle. Ketjujen asennusta varten tehdyn levennyksen kohdalla edessämme ajaneella autolla loppuivat taidot kesken. Näin suomalaisena oli huvittavaa katsoa kuinka auton perä poukkoili edes takaisin kymmenkunta kertaa, eikä kuskilla tuntunut olevaan mitään käsitystä siitä mitä pitäisi tehdä. Tai ei se siinä tilanteen kohdalla ollessa niin paljon naurattanut. Solan yli joka tapauksessa selvittiin aivan kunnialla, ja oli kyllä todella hauskaa piipahtaa keskellä talvea edes sen hetken verran. Lunta olikin solan länsipuolella harvinaisen alhaalla asti, muunmuassa viime viikonlopun Twin Peaks -maisemat olisivat nyt olleet lumisia.

Itäpuolella lunta ei sitten juuri ollutkaan, mitä nyt muutamia läiskiä siellä täällä metsässä. Mutta oleellista oli se, että pilvet alkoivat kaikota, ja pian taivaalla oli vain muutama yksittäinen hattara. Mount Stuartin kohdalla vuoretkin olivat upeasti näkyvissä. Tämä on ehkä hienoimpia vuorinäkymiä mitä Washington tarjoaa niille jotka eivät lähde erämaahan jalkaisin. Ensimmäinen varsinainen pysähdys tehtiin muutamasta aiemmasta vierailusta tutussa Roslynissa, jossa aamiainen syötiin tietenkin Villi Pohjola (Northern Exposure) -sarjasta tutussa Roslyn Cafessa. Siellä oli lyhyt lista, ja tilaamista helpotti entisestään se, että muutama vaihtoehto ei ollut tarjolla täydennyksiä tuoneen rekan jäätyä tulematta, ilmeisesti Snoqualmien solan huonon ajokelin takia.

Roslynista matka jatkui kohti itää, ja ennen pitkää oltiin täysin puuttomalla aavikolla. Tämä jaksaa yhä edelleen sävähdyttää. Eihän se nyt ihme ole että vuorten sisämaan puoleisella puolella ei juuri sada, mutta kyllä se vain on ihmeellinen näky kun kaikkialla näkyy loputonta aavikkoa, jolla kasvaa vain matalaa pusikkoa. Meidän varsinain kohteemmekin oli tänään aavikolla: Ancient Lakes lähellä Quincyn pikkukaupunkia. Tämä osoittautuikin aivan upeaksi retkikohteeksi. Paikkaa ei juuri missään mainosteta, sillä alue on osavaltion kalastusta ja metsästystä hallinnoivan puulaakin mailla, eikä tämä puulaaki ole mitenkään erikoistunut turistien palveluun. Maantien varrella ei ollut edes minkäänlaisia opasteita. Paikan kauneus on kuitenkin sitä luokkaa, että se voisi sen puolesta aivan hyvin olla hyvinkin suosittu turistien haikkikohde.

Homman juju on se, että keskellä aavikkoa on kanjonimainen laakso, jossa on muutamia syvänsinisiä järviä, joista yhteen putoaa pieni mutta kaunis vesiputous. Kalliot olivat hyvin samantyylisiä kuin Big Bendin kansallispuistossa Teksasissa. Myös aavikko on hyvin samanlaista. Erityisen Ancient Lakesin alueesta tekee nimenomaan ne järvet. Oli huimaa vielä löytää Washingtonista paikka joka on hieno ja täysin ainutlaatuinen vielä senkin jälkeen kun olen kiertänyt melkein kaikki läntisten osavaltioiden kansallispuistot.

Aavikolla käppäiliin kaikkiaan kahden ja puolen tunnin ajan, ja matkaa kertyi reilu yhdeksän kilometriä. Vaikka lämpötila oli vain hieman yli 10 astetta ja aavikolla tuuli melkoisesti, aurinko paistoi niin kovasti että kuumahan tuolla tuli. Vaan kyllä se vain oli aina hieno hetki kun uusi järvi tuli näkyviin kumpareen takaa. Aavikon kasvejakin on aina jännä ihmetellä. Mitään ihmeempiä korkeuseroja ei reitillä kyllä ollut, mutta paikoin saatiin järven rannassa ahkeroida melkoisessa louhikossa. Ainoa negatiivinen puoli oli se, että jotkut idiootit olivat jättäneet alueelle todella paljon kaikenlaista roskaa. Bud Light -oluttölkit olivat yleisin löydös, mikä kyllä kertoo paljon siitä miten kaukana oltiin Seattlesta.

Aavikolla tuli tietenkin nälkä, ja siihen ratkaisun tarjosi noin tunnin ajomatkan päässä oleva Leavenworth. Tästä kummallisesta Baijerilaisesta alppikylästä olen kirjoittanut blogiin aiemminkin. Ja Baijerilaisessa alppikylässä kun oltiin, oltiin tietenkin myöskin metsän keskellä vuorten juurella. Nopeasti vaihtuu maisemat täälläpäin, siis. Matkalla ajettiin kuitenkin pääasiassa aavikolla upean Columbia-joen varressa. Wenatcheen kaupungin kohdalla näkyviin tulleet vuoret olivat taas upea näky: aavikko ja vuoret ovat hauska yhdistelmä.

No, olipa Leavenworthista mitä mieltä tahansa, sitä ei voi kieltää etteikö saksalistyyppisillä makkaroilla ja schnizeleillä nälkä lähtisi. Vaikka kyllähän se vähän oudolta tuntui, että Wieninleike oli valmistettu uppopaistimessa ja apfelschorlen tilaamalla sai ihan tavallista ja pelkkää omenamehua.

Leavenworthista jatkettiin ylös Stevensin solaan, jossa oli taas pilvistä ja sateista. Lunta ei onneksi täällä ollut tiellä, ja matka sujuikin oikein mukavasti. Maisemien katselusta ei solan päällä tarvinnut edes unelmoida, sillä pilvien lisäksi maisemat peitti tien vieressä vielä ollut reippaasti yli auton korkuinen lumipenkka. Kesällä sen tilalla on vain pieni aita ja näkymät jyrkän rotkon pohjalle. Reippaasti Solan jälkeen nähtiin kuitenkin tämän reitin upein vuori, Mount Index.

Ja Seattleen tultaessa siis taas paistoi aurinko. Päivän kierros oli kyllä harvinaisen mukava, tuli todellakin nähtyä niin monenlaista. Ja syytä olikin nähdä, sillä ajomatkaa kertyi kaikkiaan yli 550 kilometriä. Aavikolle jalkautuminen oli tietysti kohokohta, mutta kyllä vuoriakin oli taas mukava nähdä, vaikkei niille vielä oikein ole asiaa haikkaamaan. Lunta kun on kaikkialla vielä niin paljon.

perjantaina, maaliskuuta 27, 2009

Aika on taas kerran kulunut niin nopeasti että hirvittää. Tuntuu siltä, etten ole kyennyt tekemään ollenkaan niitä työasioita joita olin ajatellut täällä tehdä. Se johtuu pitkälti siitä, että tänne tullessa tulee aina esiin uusia työasioita, joita innostuu tekemään sen sijaan että saattaisi vanhat jutut loppuun. Hyvä juttuhan se toisaalta on, mutta valmiiksikin pitäisi asioita saada, sillä publish or perish on se minkä mukaan tällä alalla pitää elää.

Olen minä senkin havainnon tehnyt, että aina mannerta vaihtaessa ensimmäinen viikko menee töiden osalta täysin ihmetellessä. Se johtuu toisaalta jetlagin aiheuttamasta keskittymiskyvyn katoamisesta, mutta toisaalta myös siitä, että työkavereiden kanssa asiaa ja asian vierestä puhuessa menee paljon aikaa. Siinä mielessä tällaiset usein toistuvat kuukauden tai parin pätkät ulkomailla eivät aina tunnukaan kaikkein tehokkaimmalta tavalta tehdä töitä. Tunne ei kuitenkaan vastaa totuutta, sillä aina täältä sitä vauhtiakin sitten saa enemmän kuin mitä tuon vaihdon jälkeisen tehottomuuden kompensoiminen vaatisi.

tiistaina, maaliskuuta 24, 2009

Sunnuntain ohjelmassa oli kaksi kohdetta Olympicin kansallispuistossa. Siitä tulikin pitkä päivä, sillä kotoa lähdettiin seitsemältä aamulla ja sinne palattiin puoli yhdentoista aikaan illalla. Olympicin niemimaalle suuntautuvat reissut tuntuvat aina pitkiltä ja raskailta, koska ajoa on aika paljon, ja sen lisäksi mennen tullen otetaan autolautta Puget Soundin yli, mikä aiheuttaa aina ylimääräistä odottelua ja ryytymistä. Mutta kyllä tämäkin reissu kannatti.

Reissun kääntöpiste ja ensimmäinen varsinainen kohde oli Hohin sademetsä, jossa olin käynyt viimeksi kesällä 2006, jolloin se että kaikki sademetsät eivät ole trooppisia oli vielä minulle täysin uusi asia. Perillä oltiin puoli yhden aikaan, viisi ja puoli tuntia kotoa lähdön jälkeen. Matka nyt ei ollut niin erityisen pitkä, mutta tiet ovat niemimaalla aika hitaita. Ja tokihan tuohon kuului aamiaistauko Port Angelesissa. Se olikin hirveä rasvapaukku, jonka jälkeen koko lopun päivää selvisi parilla banaanilla ja suklaapatukalla. Tai tietenkin kotona piti sitten iltapalaa vähän syödä.

Suurin osa matkasta oltiin oltu sateessa, ja matkalla tuli ääneenkin todettua, että ei kai se nyt ihme ole että sataa kun on menossa sadekauden aikaan sademetsään. Mutta kuinka ollakkaan, kun pääsimme perille, aurinko alkoi paistaa. Toki sademetsässä saatiin niskaan pari pientä sadekuuroakin, mutta suurimman osan aikaa parin mailin kävelyllä saatiin nauttia auringosta. Ja mikäs oli nauttiessa: sademetsä on upean näköistä. Muutama kauriskin oli tullut ihailemaan valtavia puita ja niistä roikkuvia sammalia.

Sademetsästä suunnattiin Tyynen valtameren rannalle Rialto Beachille, jossa käveltiin kolmen mailin edestakainen lenkki rantaviivaa pitkin. Ja taas kävi niin, että koko ajomatkan ajan satoi rankasti, mutta periltä löysimme sateettoman hiekkarannan. Pilvien välissä oli meren yllä jopa pieni pala sinistä taivasta, joka lopulta repesi auki niin, että paluumatkalla rannalla käveltiin mukavassa auringonpaisteessa. Laskuvesi oli rannalle tullessamme lähes alimillaan, joten tällä kertaa Tyyni valtameri ei näyttänyt kovin uhkaavalta. Rannalla olikin hyvin leppoisa keväinen tunnelma.

Päivän suurin yllätys oli se, että bongasimme rannan läheisestä joen suistosta valkopäämerikotkan (engl. bald eagle). Tämähän on USA:n kansallislintu. Ja komea lintu onkin. Minua on hieman harmittanut, että en ole päässyt näkemään valkopäämerikotkien suurta talvista evakkoa Washingtonissa, mutta nyt sentään vihdoin bongasin edes sen yhden yksilön. Sen verran kaukana se oli, että linnusta ottamaani valokuvaa en tähän kehtaa laittaa.

sunnuntaina, maaliskuuta 22, 2009

Tänään oli hassu puolipilvinen päivä. Koko ajan taivas oli enemmänkin pilvinen kuin aurinkoinen, mutta silti aurinko paistoi keväisen lämpimästi melkein koko ajan. Ja mikä kummallisinta, pilvistä huolimatta sekä Kaskadit että Olympian vuoret näkyivät Seattleen. Ehdinkin nähdä ne aika monesta kulmasta, sillä hain tänä aamuna viikonlopuksi vuokraamani auton, ja sillä tuli sitten pyörittyä ympäri kaupunkia ja vähän kauempanakin. Tämän blogimerkinnän ensimmäinen kuva on otettu Seattlen keskustassa matkalla autovuokraamolle. Kuvassa näkyvä Rainier Tower on kyllä hulluimman näköinen pilvenpiirtäjä minkä olen nähnyt. Miten voi kenellekään tulla mieleen rakentaa pilvenpiirtäjän tyvi kapeammaksi kuin koko muu rakennus?

Se kauempi oli Twin Peaksin kuvauspaikat noin 50 kilometriä Seattlen itäpuolella. Siellä on tullut käytyä useita kertoja, sillä se on sellainen kohde jossa on helppo käydä ja joka on mukava näyttää uusille ihmisille. Nyt mukana oli uusin, reilu viikko sitten Seattleen tullut suomalaistulokas. Reissu onnistuikin yli odotusten. Helpot ja pakolliset kohteet tuli taas kerran käytyä – ja nehän siis ovat se kirsikkapiirakkaa tarjoileva kahvila siinä vuoren juurella sekä ne alkuteksteissä näkyvät putoukset – mutta sen lisäksi onnistuimme aika lailla vahingossa löytämään sen rautatiesillan jolla Ronette Pulaski kävelee paettuaan metsästä sekä sen vähän mitä Packardin sahasta on jäljellä. Minun on aina ollut tarkoitus käydä etsimässä nämä ihan varta vasten, mutta koskaan en ole saanut aikaiseksi selvittää ja ottaa mukaan tarkkoja koordinaatteja. Ja itse asiasta tuosta sillasta en ole ihan sataprosenttisen varma että se on se oikea, mutta kyllä se vain tutulta näytti ja sen vieressä ollut levennys oli sen näköinen että siihen oli yksi jos toinenkin Twin Peaks -matkailija pysähtynyt.

Jo kotiinpäin mennessä oli vielä edessä yksi yllätys. Tai ei se olisi yllätys ollut jos muisti olisi pelannut. Nimittäin, kun viimeksi kesällä 2007 kävin Twin Peaksin Roadhousena esiintyneen rakennuksen pihassa, rakennus oli hyvin ränsistynyt ja surullinen näky. En kuitenkaan muistanut, että silloin sen ovessa oli maininta, että siihen ollaan kunnostamassa ja avaamassa uutta ravintolaa. Nyt se oli sitten avattu, ja oli saanut nimekseenkin Roadhouse. Harmi että oltiin jo syöty, sillä olisi ollut hauska käydä sisällä.

lauantaina, maaliskuuta 21, 2009

Eilen seattlelaisilla loppui pitkä odotus. Täällä pelataan nimittäin taas pääsarjajalkapalloa. Ja tarkoitan tässä sitä koko maailman peliä. Itse olen ollut täällä aika aktiivinen paikallisen kannattajaporukan touhuissa. Eilistä varten olimme tehneet valtavan lakanan, joka vedettiin koko katsomolohkomme päälle pelin alkuseremonioiden aikana. Ja kyse ei ollutkaan ihan pikkulakanasta, uskallanpa väittää että kyseessä oli suurin tällä mantereella katsomossa esille vedetty kannattajien itse tekemä lakana. Kuva-aiheena oli Space Needle ja seuran väreissä maalatut auringon säteet. Tekstinä "tonight our history becomes legend", jolla viitataan Sounders nimisten seurojen jo vuonna 1974 alkaneeseen historiaan.

Ja aikamoista legendaa eilinen paluu pääsarjatasolle olikin. Voitimme uskomattomasti ja täysin odottamattomasti 3-0. Kaikki maalit ja tekemämme lakana näkyy tällä videolla. Bannerin nostaminen ja laskeminen taasen näkyy tällä videolla. Lisäksi tarjolla olisi valokuvia lakanasta stadionilla ja valokuvia lakanan tekemisestä.

Pelkästään lakanaan käytetyille materiaaleille tuli hintaa noin kaksituhatta dollaria. Esimerkiksi maalia kului yhteensä noin 25 litraa. Työlle ei voi laskea hintaa sillä tätä tehdään rakkaudesta seuraa ja lajia kohtaan, mutta satoja miestyötunteja tämä vei. Lakanan kuvaosa on tehty ensin ompelemalla yhteen useita kapeita kankaita ja sitten maalaamalla kuva lakanaan. Lakanan tekstiossuus taasen on tehty eräänlaiselle muoville, jota myydään täällä nimellä table roll. Sitä käytetään nimensä mukaan pitkien pöytien kertakäyttöisenä liinana esimerkiksi erilaisissa juhlissa. Sinisiä paloja saatiin muistaakseni teipata yhteen 7 kappaletta. Valkoset kirjaimet on tehty samasta materiaalista: ensin heijastettiin kirjain projektorilla seinälle, piirrettiin ääriviivat valkoiseen table rolliin, leikattiin kirjain irti. ja teipattiin se siniseen pohjabanneriin. Pienien kirjaimien korkeus on reilu metri ja sanan "legend" isot kirjaimet ovat parimetrisiä.

Kuvissa bannerin molemmin puolin näkyvät siniset, vihreät ja harmaat (seuran värit) kapeat vaakasuorat stripit ovat myös näitä table rolleja. Myös kaiteelta roikkuva banneri jossa lukee "The Brougham End" on kannattajien tekemä. Nimesimme päädyn sen takana menevän kadun mukaan, ja katu taasen on nimetty legendaarisen paikallisen urheilutoimittajan mukaan.

Pitkä matka on tultu. Kun kesällä 2006 menin ensimmäistä kertaa Soundersien kotipeliin, stadionilla oli kaikkiaan 2000-3000 katsojaa, joista 10-15 kaverin laulava kannattajaporukka erottui sinänsä edukseen, mutta kaiken kaikkiaan meininki oli suoraan sanoen melko säälittävää. Nyt meitä on jo noin 500 jäsenmaksun maksanutta kannattajaporukan jäsentä. Eilinen peli oli loppuunmyyty, mikä tarkoittaa reilua 32 000 katsojaa. Kausikortteja on myyty noin 22 000, joten tunnelma säilynee stadionilla jatkossakin liki eilisen kaltaisena.

torstaina, maaliskuuta 19, 2009

Jokin mielenhäiriö sai minut kokeilemaan salmiakkia kun join hyvää paikallista IPA-olutta. Yllätyin kovasti siitä, että maut sopivat yhteen kuin tumma suklaa ja viski. Hyvää. IPA on erittäin humalaista ja kitkerän makuista olutta, ja ihan samanlaista kuin tämä paikallinen ei Suomesta saa. Britti-IPAt on ihan eri laji. Ja täältä ei tietenkään saa kunnollista salmiakkia. Eli pikkuisen pitää nähdä vaivaa tämän makuelämyksen kokemiseksi.

maanantaina, maaliskuuta 16, 2009

Huomasin että tänään on merkkipäivä vasta kun sain ensimmäiset onnittelut Suomesta. Ja täytän sentään tasavuosia. Näin kun olen kaukana kotoa en oikein osaa mitenkään juhlistaa syntymäpäivää, ja näitä USA:ssa vietettyjä syntymäpäiviähän on nyt ollut jo kolme peräkkäin. Viime vuonna olin automatkalla jossakin päin Teksasia, enkä silloinkaan muistanut syntymäpäivää ennen onnittelujen saapumista. Toissa vuonna kun minulla oli myös tasavuosijuhla olin Seattlessa ja juhliminen jäi siihen että töiden jälkeen join muutaman suomalaisen tutun kanssa shotin salmiakkikoskenkorvaa. Toisaalta ihan vain se, että olen taas jalkeilla oli tänään ihan tarpeeksi juhlaa. Ja söin minä sekä lounaan että illallisen ravintolassa – ja sehän se on perinteisesti suomalaisille juhlien juhla kun oikein ravintolaan mennään.

Seattle osoitti taas huumorintajuaan. Lähdin nimittäin puolilta päivin keskustaan jonkinlaisessa tihkusateessa harmaan taivaan alla; sellaisen joka Suomessa ei muuksi muutu muutamaan päivään – tai viikkoon. Keskustaan päästessä sade oli muuttunut rankkasateeksi, mutta hetken aikaa kauppahallissa kierreltyämme huomasimme auringon paistavan siniseltä taivaalta. Mukana oli ensimmäistä päiväänsä Seattlessa viettävä, joten päätettiin kävellä Pioneer Squarelle vanhoja tiilirakennuksia katselemaan. Sinne käveltiin auringonpaisteessa, mutta takaisin saatiin sinnitellä rankkasateessa ja sateenvarjot auki repivässä tuulessa. Lounastauon jälkeen olikin sitten taas tarjolla upeaa auringonpaistetta ja sinistä taivasta. Ei Suomessa sää koskaan vaihtele edestakaisin tuolla tavalla. Onneksi olen jo saanut palautettua mieleeni sen opin, että Seattlessa oikea varustus on lämmin, monikerroksinen ja vedenpitävä.

sunnuntaina, maaliskuuta 15, 2009

Olen viettänyt viimeiset kolme päivää kuumesairaana ja vaakatasossa, ja niinpä ei ole ollut paljoa kerrottavaa. On kyllä ihme miten vähän katsottavaa amerikkalaisessa televisiossa on, vaikka minulla on nytkin yli 60 kanavaa. Olen sortunut katsomaan kaikenlaista roskaa, mistä pahin esimerkki lienee Men in Black II. Tosin oli sen katsomisessa yksi hyväkin hetki. Edellisen kerran kun näin tuon elokuvan en ollut käynyt USA:ssa, ja vitsi jonka mukaan lähes kaikki postin työntekijät ovat avaruusolentoja meni täysin ohi. Nyt repesin ihan totaalisesti. Ainakin paikallisen postikonttorin perusteella väite vaikuttaa hyvin todennäköiseltä.

Vielä keskiviikkona arvoin kahden lauantaiaktiviteetin välillä, mutta nyt ei sitten tarvinnut mennä kumpaankaan. Toinen olisi ollut tukimusryhmän yhteinen grillailu ryhmän vetäjän kotona, ja toinen Saint Patrick's Dayn paraati keskustassa. Paraatissa olisin ollut ihan marssimassa jalkapallokannattajaporukan mukana. Ja joo, Saint Patrick's Day on oikeasti vasta ensi tiistaina, mutta Seattlessa ja ilmeisesti lukuisissa muissakin USA:n kaupungissa päivää juhlitaan aina sitä edeltävänä lauantaina, missä on kyllä sikäli järkeä, että päivän pääasiallinen tarkoitus on käsittääkseni juopuminen.

Sen verran parempi vointi tänään on kuitenkin ollut, että jääkaapissa olevaan ruokaa kyllästyneenä uskaltauduin ulosm ja kävin hakemassa sekä lounaan että illallisen läheisistä pikaruokaloista. Lounaaksi sain itämaista noodelihässäkkää ja illalliseksi pari slaissia pizzaa. Mitään muita ruokapaikkoja tässä ihan kotikulmilla ei sitten olekaan. Reilun kilometrin päässä on tietysti Fremontin kaikki palvelut, mutta sinne saakka ei kuumeisena viitsi lähteä. Amerikassa kun ollaan, voisi tietysti tilata kotiin tuotuna vaikka mitä, mutta jostain syystä se kulttuuri on minulta jäänyt kokematta kokonaan.

tiistaina, maaliskuuta 10, 2009

Viime yönä kun oli lähes ennätyspakkaset, pikkuisen mietityttää miten jo kukkimaan ehtineet kirsikkapuut mahtavat pärjätä. Jotenkin kummallista kun koko ajan on tosi kylmä, mutta urheimmat punakukkaiset pyrkivät jo täyteen loistoonsa. No, aurinko toki alkaa olla jo aika lämmin silloin kuin vain esille sattuu.
Tänään lounastauon aikaan satoi taas lunta, mutta ei sitä maahan jäänyt, vaikka ilma oli aivan valkoisena lumihiutaleista. Kylmä täällä on kuitenkin ollut, ja tulevaksi yöksi luvataan jopa viiden asteen pakkasta. Toivottavasti pian lämpenee ettei tarvitse mahduttaa pipoa pyöräilykypärän alle.

Kuva on eiliseltä kauppareissulta: pitihän sitä taas kerran poiketa Kerry Parkissa nappaamassa kuva. Tuossa on hyvä esimerkki siitä, miten melko pilvisenäkin päivänä Seattlen taivaalla on useita värejä.

Sen täällä on taas huomannut, että USA:n länsirannikolla pukeudutaan hyvin rennosti. Siistiin kauluspaitaan pukeutuessaan tuntee itsensä vähän hölmöksi, kun muilla on päällä sellaisia vaatteita joita itse käyttäisin lähtiessäni urheilemaan tai ulkoilemaan. Täytyy taas opetella joukkoon soluttautuminen. Muistan kyllä, että opin viime talvena käyttämään goretex-kuoritakkia perustakkinani.