Bussi on aivan kohta Tampereella ja reissusta on todella hyvä mieli. Minulla on usein ollut mielessä, että New Yorkiin voisi aivan hyvin tehdä pikaisenkin reissun, ja nyt tuli riittävän hyvä syy tehdä se. Vaikka paluulentoni oli Lontoon kautta, oli paluumatka ylivoimaisesti miellyttävin Amerikasta paluu jonka olen tehnyt.

Jo lähtökohta oli hyvä, sija aikaeroa New Yorkin ja Suomen välillä on juuri nyt vain kuusi tuntia, koska USA on jo siirtynyt kesäaikaan muutta Eurooppa ei. Lisäksi lento lähti New Yorkista klo 22:45 eli juuri sopivaan nukkumaanmenoaikaan. Nyt kävi vielä niin onnellisesti, että päin itselleni koko kolmen senkin rivin. Pääsin siis vaakatasoon heti kun turvavöiden merkkivalo sammui. Nukahdin heti, ja heräsin aamiaiselle tunti ennen koneen laskeutumista. Lontoossa oli juuri sopiva parin tunnin vaihtoaika, ja Helsinki-Vantaalla ehdin Tampereen bussiin niin, että se lähti liikkeelle ennen kuin ehdin edes istua alas.

Kaikki meni siis juuri niin nappiin kuin voi vain mennä. Kaiken kruunasi se, että New Yorkissa JFK:lla ostamani 24 tunnin langaton internet toimi myös Heathrowlla. Sattui olemaan sama palveluntarjoaja enkä onneksi ollut hukannut käyttäjätunnustani ja salasanaani.

Reissu lähestyy loppuaan. Aurinko laskee ja katselen lentokentälle vievän shuttlen ikkunasta miten Central Park ja sen itälaidan talot punertuvat. Nyt voi sanoa, että kyllä kannatti tulla. Tiistaiaamuun mennessä saattaa olla mieli muuttunut, mutta sekin on sitten vain väliaikaista.

Central Parkista tämä päivä myös alkoi. Aurinko paistoi tänäänkin lähes pilvettömältä taivaalta ja kirpeä kevätilma tuntui mukavalta. Puistossa nurmikko jo vihersi, ja joissakin puissakin oli jo hiirenkorvia. Ja kuten aina ennenki New Yorkissa käydessäni, poikkesin nytkin John Lennonin entisellä kotitalolla (Dakota Building) ja hiljennyin hetkeksi hänelle omistetulla muistomerkillä.

Lounasta söimme vielä porukalla Little Italyssa, mutta pian sen jälkeen alkoi muilla olla aika lähteä lentokentälle. Wall Streetille ja World Trade Centerin paikalla olevalle kuopalle sain vielä kaverin, mutta kun siitä jatkettiin metrolla pohjoiseen, sanoin viimeiset jäähyväiset poistuessani West Villagen kohdalla.

WTC:n rakennustyömaalla todellakin hämmästyttävästi on nyt lähes kymmenen vuoden jälkeenkin lähinnä vain kuoppa. Sitten edellisen käyntini kesällä 2006 edistystä on tapahtunut sentään sen verran, että työmaalla on muutama nostokurki, ja varsinaisen kuopan vierelle on noussut ja nousemassa uusia rakennuksia sortuneiden tilalla. Mutta on se vain hitaasti paraneva arpi ihan näin konkreettisestikin.

West Villagessa suuntasin Washington Square Parkiin, jonka ainakin Frendien ystävät tunnistavat alkuteksteissä näkyvästä riemukaaresta. Puisto oli täynnä sunnuntaitaan viettäviä newyorkilaisia. Kun pysähdyin valokuvaamaan, viereisellä penkillä olevan pariskunnan nainen tenttasi miesparkaa tämän aiemmista suhteista. Mieleni teki kysyä, monennetko treffit oli kyseessä.

Tunnelman nosti huippuunsa se että joku oli tuonut puistoon pianon ja soitti Oopperan kummituksen musiikkia. Siinä olikin oiva päätös minun New Yorkilleni tällä kertaa. Kello alkoi olla paljon, ja aikaa oli enää vain käydä mättämässä vatsa täyteen perusamerikkalaista hampurilaismättöä. Nyt voi vain toivoa, että nukkumatti kutsuu lentokoneessa nopeasti.

Päivä New Yorkissa alkoi perinteisellä amerikkalaisella aamiaisella hotellin läheisessä dinerissa. Se on kyllä herkkua kun ei liian usein syö. Täällä asuessanikin se kuului lähes ainoastaan lomareissuihin.

Sen jälkeen lähdimme kiertämään Midtownin kuuluisia rakennuksia. Reitille osuivat New York Public Library, Grand Central Station, Chrysler Building, Empire State Building sekä Flatiron Building. Aurinko paistoi ja ilma oli keväisen kirpeä. Kahden aikaan oli aika siirtyä pubiin valmistautumaan illan peliin. Siellä oli koolla reilu 50 Soundersin kannattajaa, joista suuri osa oli minun hyviä kavereitani. Ehkä puolet porukasta oli kuitenkin New Yorkissa ja muualla itärannikolla asuvia entisiä seattlelaisia. Peli alkoi vasta puoli kahdeksalta, mutta stadion on syvällä New Jerseyssä, joten sinne oli lähdettävä jo puoli viideltä. Metro ja paikallisjuna veivät perille. Kauan se kesti, mutta vaunussa raikuneet kannustuslaulut saivat matkan tuntumaan lyhyeltä.

Itse pelissä tuli turpiin 1-0. Ei se tunnelmaa nostanut, mutta se oli kuitenkin huomattavasti mukavampi nähdä paikanpäällä kuin Suomessa keskellä yötä heikkolaatuisesta nettistreamista.

Pelin jälkeen suuntasimme vielä pienellä porukalla West Villageen illalliselle. Löysimme mainion kuubalaisen ravintolan juuri ennen kuin siellä oli keittiö menossa kiinni. Nyt kello on jo yli yhden ja hotelli kutsuu. Matka metrolla Upper West Sidelle kestää ikuisuuden, sillä asemavälejä on 14, eikä näin öisin kulje asemien ohi huristavia pikavuoroja. Sänkyyn tekisi kyllä jo kovasti mieli.

Viikonloppureissussa New Yorkiin ei normaalisti ajatellen ole mitään järkeä. Kun puntarissa on mukana se, että tapaan täällä monta erittäin hyvää ystävää, on tilanne ihan toinen. Perimmäinen syy siihen että me kaikki olemme täällä on se että huomenna Seattle Sounders pelaa täällä sarjaottelun, mutta loppujen lopuksi se taitaa olla toissijaista. Harva tulisi tänne jos meillä ei olisi tätä aivan uskomatonta kannattajien yhteisöä.

Suora lento Helsingistä New Yorkiin on kyllä paljon kivuttomampi juttu kuin vaihdon kautta Seattleen lentäminen. Aikaeroakin on nyt vain kuusi tuntia. Tuntuukin oudolta olla Amerikassa näin vähällä vaivalla. Tänne olikin todella mukava palata pitkästä aikaa. Kyllä tämä vain edelleen tuntuu lähes kotimaalta.

Ensinäkymä Manhattanille oli upea. Empire State Building nousi suoraan edessä ja saaren eteläkärjen pilvenpiirtäjät näkyivät etuvasemmalla. Kaikki näkyi siluettina, sillä osuin paikalle juuri ennen auringonlaskua. Manhattanilla sain vielä kiertoajelun, jolla oli hyvät näkymät Chrysler Buildingiin ja Flat Iron Buildingiin. Toisessa tilanteessa kimppataksissa ruuhkassa istuminen olisi voinut harmittaa, mutta nyt oli vain hauska tarkkailla kaupunkien kaupungin elämää.

Hotellille päästyäni vain jätin repun huoneeseeni ja siirryin läheiseen pubiin, jossa osa kaveriporukasta oli kokoontuneena. Huomenna väkeä on koolla vielä paljon enemmän.

Aika kiireistä on ollut lomalta paluun jälkeen. Sunnuntaina vietin iltapäivän ja illan kummilasten kanssa, ja niin vain taisin saada tytöltä jonkinlaisen pöpön. On ollut aika raukea ja hieman kuumeinen olo.

Matkasta jäi kyllä elämänmittaiset muistot. Kirjoitin tänne paljon, mutta paljon jäi kirjoittamattakin. Niin paljon ihmisiä, niin paljon pieniä tapahtumia. Ja kaiken tämän lisäksi mielettömiä raunioita, joiden historia on suoraan sidoksissa Eurooppalaisen sivistyksen kehittymiseen.

Mielenkiintoista on ollut myös seurata ihmisten reaktioita kun olen kertonut lomastani. Sellaista pientä epäuskoisuutta on ollut havaittavissa varsinkin kun olen kertonut Damaskoksen kokemuksistani. Koin siellä tietenkin erittäin erikoisen osan Damaskosta kun asuin vanhan kaupungin kritittyjen alueella kristittyjen omistamassa hostellissa. Damaskos ja Syyria yleisemminkin olivatkin kyllä matkan paras osuus. Sinne voisin mennä uudestaan vaikka heti. Toisaalta myös Jordaniaan olisi mukava palata, sillä siellä olisi kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää. Seuraavalla kerralla vuokraisin ilman muuta auton, sillä moneen paikkaan pääsee vain autolla tai ainakin julkisilla homma menee tosi hankalaksi. Likkennekin on Jordaniassa aivan siedettävää kunhan ei eksy Ammanin keskustaan. Libanonissa en sen sijaan suostuisi ajamaan autolla vaikka mikä olisi.

Moni on siis hämmästellyt reissuani. Toisaalta Jordaniassa ollessani moni eurooppalainen jonka kanssa keskustelin oli aivan hämmästynyt siitä, että olin ollut Syyriassa. Jotkut jopa luulivat, että Syyria olisi suljettu yhteiskunta, jossa ei voi turistina vierailla. Tosiasiassahan siellä saa turistina liikkua aivan vapaasti (auton vuokraaminenkin onnistuu), ja syyrialaisetkin voivat matkustaa ulkomaille. Mielipiteenvapautta maassa ei ole, mutta ei siellä kansalaisten kontrollointi mitenkään Neuvostoliiton tasolla ole. Viimepäivinä Damaskoksessa onkin ollut taas mielenosoituksia, joissa on ollut joitakin pidätyksiä. On aika erikoista katsoa Youtubesta, miten tutuilla kaduilla huudellaan iskulauseita. Aamulehtikin oli uutisoinut keskiviikon mielenosoituksista aika isosti. Jotenkin minusta tuntuu, että uutiset ovat aivan liioiteltuja. En usko että Aamulehden uutiskynnys olisi ylittynyt, jos muissa arabimaissa ei olisi tapahtunut viime aikoina vallankumouksia. Mielenosoittajia oli kuitenkin vain noin 150, ja he olivat vankilassa olevien toisinajattelijoiden sukulaisia. Se ei aivan vielä edusta kansan yleistä nousua vallanpitäjiä vastaan. Eihän sitä tietysti tiedä mitä siellä vielä tapahtuu, mutta jos olisin nyt lähdössä sinne, en olisi lainkaan huolissani.

Hämmästelyteemaan palatakseni, Syyriassa minulta puolestaan kysyttiin, miksi ihmeessä olin käynyt Beirutissa. Mielikuvahan on, että Beirutissa ei ole mitään muuta kuin sodan runtelemia rakennuksia ja muuta rumuutta. Ei se aivan väärä mielikuva olekaan, mutta kaupungin tunnelma on kuitenkin jotenkin hyvin mielenkiintoinen. Sellaista raakaa elinvoimaisuutta.

Ehkä se oleellisin matkasta jäänyt ajatus oli kuitenkin se, että erilaiset ihmiset tulevat kyllä aina toimeen keskenään riippumatta esimerkiksi etnisestä tai uskonnollisesta taustasta, mutta ihmisryhmien ja erityisesti hallitusten välillä voi tulla kahnauksia. Se on yhtäaikaa sekä itsestään selvää että surullista.

Vartin päästä on aika lähteä lentokentälle, ja lennon pitäisi tulla Helsinkiin jo aikaisin aamulla. Tunnelma on tietysti hieman haikea, mutta toisaalta kotiin on oikein mukava päästä. Matka on ylittänyt kaikki odotukset jos nyt ei oteta lukuun alun huonoja hiihtokelejä ja eilistä sadepäivää. Maailmankuva on avartunut.

Tänään suuntasin heti aamusta Kuolleelle merelle. Päätin taas käyttää julkista liikennettä, mikä on täällä aina pieni seikkailu. Ensimmäinen askel on taksin nappaaminen, sillä linja-autoasemat ovat melko kaukana keskustasta. Onneksi takseja kulkee niin tiheään, että pirssin saa toki nopeasti. Sitten pitää osata selittää minne ollaan menossa, missä tietysti auttaa kun on kohde kirjoitettu arabiaksi lapulle. Niinpä tänäänkin pääsin oikealle asemalle, ja jopa löysin sieltä oikean minibussin helposti. Huonoksi onneksi se vain oli tyhjä, joten jouduin odottamaan yli puoli tuntia sen täyttymistä. Ennen sitähän ei täällä minibussi liiku.

Tämän reissun hauskuutta lisäsi se, että ensimmäinen bussi ei vienyt perille asti, vaan jätti minut johonkin epämääräiseen tienristeykseen. Siitä olisi kai voinut jatkaa toisella minibussilla, mutta kun sellaista eh näkynyt, päätin tarttua minulle tarjottuun kohtuuhintaiseen taksiin.

Pian Kuollut meri kimalsikin edessäni uskomattoman sinisenä. Määränpääni oli Amman Beach eli kaupungin omistama pätkä hiekkarantaa. Ihan pelkästä rannasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan alueella on myös uima-altaita, ravintola ja matkamuistomyymälöitä. Siitä hyvästä sisäänpääsymaksukin on jäykähkö 15 dinaaria. Toisaalta yksin liikkuvana oli mukava uida paikassa, jossa ei tarvitse pelätä tavaroiden tulevan nyysityiksi.

Ja se uiminen tässä se pointti olikin. Kuolleen meren suolapitoisuus on 31 %, joten ihminen kelluu siinä kuin ongenkoho. Jos en olisi kokenut aiemmin samaa Suuressa suolajärvessä Utahissa, olisi kokemus ollut ällistyttävä. Nyt se oli vain kerrassaan miellyttävä. Lämpöä oli 25 astetta ja aurinko porotti ja vesi oli sopivan viilentävää. Tunnelmaa lisäsi sekin, että vastaranta eli Israelin hallussa olevat palestiinalaisalueet tuntui olevan vain kivenheiton päässä.

Muutaman kerran uituani sekä lounasbuffetin syötyäni koin olevani valmis lähtemään. Alueella olisi kaikenlaisia vaihtoehtoja, joista valitsin käynnin paikalla, jossa Johannes kastaja kastoi Jeesuksen ja jossa viisi ensimmäistä opetuslasta tapasivat. En ole erityisen uskonnollinen, mutta jo pelkkä paikan historiallinen merkittävyys tekee kävijään syvän vaikutuksen. Paikan autenttisuudesta on ilmeisesti erittäin vahvaa arkeologista näyttöä. Lisäksi alueella on useita kirkkoja, jotka on rakennettu varhaiskristillisellä ajalla vaikkei alueella ole silloin asunut kristittyjä, mikä sekin osaltaan kertoo siitä että jotakin erityistä paikassa on.

Kastepaikalta on nykyisin pieni kävelymatka Jordanjoelle. Joki on nykyisin paljon vähävetisempi kuin 2000 vuotta sitten, eikä muutenkaan olisi ihme että linjaus tuossa ajassa hieman muuttu. Joen rannassa on paikka, jossa pyhiinvaeltajat voivat järjestää itselleen kasteen, ja myös siellä pääsi käymään. Jordanjoki on tällä kohtaa vain noin kymmenen metrin levyinen, ja Israelin puolella on vastaava kastepaikka. Siellä olikin Jerikosta tulleita amerikkalaisia turisteja, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan, Lähin laillinen rajanylityspaikka olisi ollut muutaman kilometrin päässä, mutta tästäkin olisi voinut helposti kahlata yli jollei sotilaat molemmin puolin olisi vahtineet rajaa tarkasti.

Ennen vuotta 1998 paikalle ei päässyt lainkaan, sillä se oli vahvasti miinoitettu. Ennen Jordanian ja Israelin vuonna 1994 solmimaa rauhansopimusta aluetta ei oltu edes päästy tutkimaan niin paljon että olisi tiedetty varmasti että se todella on Jeesuksen kastepaikka. Nytkin se on ainoa paikka, jossa kummaltakaan puolelta pääsee Jordanjoen rantaan. Kaikkialla muualla sekä joen länsi- että itäranta on siviileiltä suljettua ei-kenenkään maata.

Paluumatka sujui ilman sen kummempia seikkailuja. Matkalla hostellille pysähdyin vielä kuvaamaan Husseinin moskeijaa mukavassa auringonlaskua edeltävässä iltavalossa. Loppuilta on mennyt lähinnä nettikahvilassa. Amman kun ei oikein ole sellainen kaupunki joka houkuttelisi kaduille kiertelemään.

Eilen jo suunnittelin kirjoittavani blogiin, että Jordaniasta ei ole kovin hyvät vibat, mutta tämä päivä on korjannut asiaa paljon. Eilen nimittäin minulla oli sellainen olo, että kaikki ovat epäkohteliaita ja vain yrittävät saada minulta rahat, tarvittaessa vähän huijaamallakin. Tosiasiassa vikana taisi vain olla se, että pari taksikuskia oli ollut epärehellisiä, ja sitten taas Petrassa on aika korkeat hinnat koska se on pelkkä turistikohde.

Tänään en siis ole juuri muuta kuin levännyt. Mielenosoituksesta selvittyäni kävin lounaalla ja pidin sitten ruokalepoa siihen asti että oli aika lähteä stadionille illan jalkapallo otteluun. Tällä kertaa kumpikaan taksikuski ei yrittänyt huijata, ei meno eikä paluumatkalla. Annoin molemmilla kerroilla kuskeille kaksi dinaaria ja sain vaihtorahatkin takaisin ihan automaattisesti. Tästä tunnelma kohosi kummasti. On se kumma miten ihan vain yksi tai kaksi ihmistä voi saada aikaan negatiivisen mielikuvan kokonaisesta kaupungista tai jopa maasta. On se hyvä että tilanne tuli korjattua.

Pelissä vastakkain olivat Jordanianin suurin ja menestynein seura Faisaly sekä Baq'a. Molemmat seurat ovat Ammanista, mutta Baq'a on pieni seura jolla eh ole suuresti kannattajia, joten mistään varsinaisesta derbystä ei voida puhua.

Tällä kertaa tulin stadionille puolisen tuntia ennen pelin alkua, ja tunnelmaa oli vain murto-osa verrattuna maanantain peliin. Lopultakin Faisalyn laulavia kannattajia ilmestyi paikalle korkeintaan parisataa. Siltikin viihdyin hyvin. Eritysesti olin mielissäni siitä, että minut toivotettiin tervetulleeksi aivan erikseen. Taisivat olla mielissään, kun olin laittanut kaulaani yhdellä dinaarilla ostamani Faisalyn kaulahuivin.

Yleisön koostumus oli täysin eri kuin maanantaina. Wihdatin kannattajat olivat palestiinalaisia, kun taas Faisalyn kannattajat ovat Itärannan alkuperäisiä jordanialaisia. Tänään huomattavan moni oli pukeutunut huiviin, mikä eh palestiinalaisten keskuudessa näyttänyt suositulta pukeutumiselta.

Tämä ero kannattajien taustassa aiheuttaakin Wihdatin ja Faisalyn kannattajien välillä melkoisia jännitteitä. Tänään oli sen sijaan kannattajien välillä melko leppoisaa, vaikka Baq'ankin laulavia kannattajia olikin paikalla noin 50. Sen sijaan Faisalyn kannattajat olivat hyvin turhautuneita. Kausi oli käytännössä menetetty jo ennen tätä peliä, mutta kun nyt tuli vielä 1-2 tappio, on nousu mestariksi käytännössä mahdotonta. Kymmentä pistettä on paha kuroa kiinni neljässä pelissä. Myös pelaajat oliva varsin turhautuneen oloisia. Kaikkea tätä oli mielenkiintoista seurata, sillä kannattajien kokemat tunteet oliva itsellekin hyvin tuttuja.

Vielä eilen illalla ajattelin, että menisin tänään Jerashin roomalaisille raunioille. Kun heräsin klo 7 ja katsoin ulos, totesin että siellä on kylmä ja sataa. Niinpä käänsin kylkeä ja päätin viettää lepopäivän Ammanissa. Se oli helppo päätös myös siksi, että alan saada tarpeekseni raunioiden kiertelystä. Muutenkin tuntuu siltä, että on oikein hyvä että matka alkaa olla lopussa. Reissu on ollut hieno, mutta nyt alkaa riittää.

Puolilta päivin rikoin kaikkia järkeviä neuvoja, ja menin Husseinin moskeijalle katsomaan miten Ammanin yhdestoista peräkkäinen perjantain mielenosoitus sujuu. Kun saavuin paikalle, rukous oli vielä meneillään. Se oli kokemus sinällään. Rukous kuului minareetin kovaäänisestä, ja moskeijan edessä oli rukoilijoita, jotka eivät olleet mahtuneet sisällä. Allah akhbaria siinä kovasti toisteltiin.

Paikalla oli satoja poliiseja. Moskeijan ohitse menevä normaalisti vilkas katu oli suljettu, ja rukousten lähestyeessä loppuaan banderolleja, plakaatteja ja Jordanian lippuja kantaneet mielenosoittajat kerääntyivät kadulle. Heidän pieni määränsä oli yllätys, sillä heitä oli korkeintaan kolmekymmentä. Kun rukoukset loppuivat, poliisit muodostivat tiukan suojaringin mielenosoittajien ympärille.

Poliisit olivat täysin aseistamattomia. Heillä ei ollut edes pamppuja. Lisäksi vaikka väkeä oli paikalla paljon, suurin osa oli vain tullut katsomaan mielenosoitusta. On siis kovin vaikea nähdä, että tällaiset mielenosoitukset puhkeaisivat väkivaltaan.

Televisiokameran lisäksi tapahtumaa kuvasi useat kännykkäkamerat ja itsekin rohkenin ottamaan muutaman kuvan ja lyhyen videopätkän. En tuntenut oloani yhtään uhatuksi, mutta en kuitenkaan lähtenyt seuraamaan mielenosoitusta sen lähdettyä liikkeelle, vaan katsoin parhaaksi poistua paikalta. Korttelin päässä mielenosoituksesta ei ollut enää tietoakaan.

Sinne jäi Petra. Kaksi päivää on kyllä ehdottomasti vain juuri ja juuri riittävä aika Petraan. Näin kyllä kaikki oleellisimmat paikat ja ehdin jopa jäädä fiilistelemään aivan kohokohdissa, mutta siltikin on sellainen olo että olisi siellä kolmaskin päivä mennyt. Auringonlaskuja olisi ollut mukava nähdä useampi kuin yksi, ja moneen paikkaan olisi ollut kiva palata eri aikaan päivästä kun aurinko valaitsisi niitä eri tavalla. Ikävästi päivän viimeinen bussi Ammaniin lähtee jo neljältä, mikä katkaisi tämän päivän hieman kesken. Toisaalta on kyllä ihan mukava olla perillä ennen kuin on kovin myöhä, sillä kunnon yöuniahan tässä kaipaa. Matkaa on nyt jäljellä alle tunnin verran.

Päivä alkoi tänään lyhyellä kävelyllä beduiinileiriltä niin sanottuun Pieneen Petraan. Matkalla vastaan tuli parikin beduiinia vuohiensa kanssa. Perillä odotti lyhyt kanjoni, jonka varrelta löytyi muutama Nabateanien rakennelma.

Pienestä Petrasta matka jatkui jalan kohti Petran ehkä merkittävintä rakennusta, joka tunnetaan nimellä Monastery. Matkaa oli kuusi kilometriä, ja reitti olisi ollut mahdoton löytää ilman nuorta beduiiniopastani. Matkalla oli upeita hiekkakivimaisemia. Lisäksi tunnelmaa loivat useat beduiiniteltat sekä beduiinien vuohien ja lampaiden kohtaamiset.

Paras pala oli kuitenkin viimeinen pari kilometriä, jolloin reitti kohosi vuoren reunaa portaita pitkin ja välillä oltiin alle metrin levyisellä kielekkeellä, jolta olisi ollut helppo pudota varmaan kuolemaan. Tässä mielessä paras paikka oli se, jossa oli pakko kävellä sivuttain ja nojata vuoren seinämään jottei putoaisi.

Perille saavuttaessa Monastery tuli näkyviin upeassa auringonpaisteessa. Totesin oppaalleni, että tuntuu siltä kuin se ei oikeasti olisi olemassa, että katsoisimme jotakin kangastusta. Hän totesi lyhyesti että näin on, ja istui kanssani katsomaan näkyä pitkäksi aikaa vaikka oli taatusti ollut paikalla kymmeniä jos ei satoja kertoja. Olin sikäli onnekas, että takakautta ehdimme perille ennen kuin kovin moni pääreittiä tullut oli ehtinyt perille. Tunnelma oli rauhaisa.

Tästä jatkoin matkaa yksin. Vietin Monasteryllä noin tunnin verran ja kiipesin muunmuassa läheisellä mäellä olevalle näköalapaikalle. Juuri tänne olisi ollut mukava palata vielä auringon laskiessa, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Vaikeaa se olisi muutenkin, sillä Monasteryltä on kahden tunnin kävelymatka Treasuryn kautta pois Petrasta.

Monasteryltä kävelin Petran keskustaan (eli eilisen kierroksen kääntöpaikkaan) kanjoniin tehtyjä portaita pitkin. Vastaan tuki jatkuvasti turisteja aasin selässä, mitä oli hauska katsella. Toki valtaosa oli kuitenkin jalan. Hiekkakivinaisenatkin olivat komeita, ja yhdessä johtaa avautui aika hieno näkymä Monasteryn kapeaan sivuprofiiliin.

Keskustaan päästyäni oli jäljellä enää kävely eiliseltä tuttua reittiä pitkin pois Petrasta. Otin vielä parhaissa kuvauspaikoissa kuvat, mutta muuten etenin rivakkaan tahtiin. Treasuryllä tosin oli pakko vielä pysähtyä vähän pidemmäksikin aikaa.

Treasuryltä pois vievässä kanjonissa askeleeni kiihtyi jo roimasti, sillä kello kävi, enkä halunnut ottaa sitä riskiä etten mahtuisi päivän viimeiseen Ammaniin menevään bussiin. Sitä riskiä ei kuitenkaan ollut, sillä tässä bussissa on vain noin neljännes paikoista käytössä. Nyt ei toki olekaan sesonki, mutta ymmärtääkseni tähän vaikuttaa arabimaissa meneillään olevat vallankumoukset. Beduiinileirin omistajakin valitteli että on tullut paljon peruutuksia. On se niin väärin. Ihmisten irrationaaliset pelot ja ennakkoluulot aiheuttava täällä paikallisille ihmisille paljon murheita. Toisaalta minulle tässä tilanteessa kävi hyvin, sillä Petrassa oli tietenkin paljon vähemmän ihmisiä kuin siellä olisi muuten ollut. En halua edes kuvitella millainen tilanne siellä pahimmillaan on, sillä eh siellä nytkään todellakaan mitenkään autiota ollut.

Petra on maineensa veroinen. Otin siitä tänään kaiken irti: nousin ennen auringonnousua ja palasin leiriin vasta pimeän laskeuduttua. Päivän päätteeksi olin sen verran poikki, että viimeisen kilometrin matkasin hevosen selässä.

Petra on alunperin Nabateanien (suomeksi?) noin 6000 vuotta ennen ajanlaskum alkua perustama kaupunki. Nabateanit eivät rakentaneet normaaleja omillaan seisovia rakennuksia, vaan kaiversivat ne hiekkakiveen. Tuloksena on jotakin aivan ainutlaatuista.

Petran vierailu alkaa varsin dramaattisella tavalla. Sinne nimittäin kuljetaan kapeaa reilun kilometrin mittaisen kanjonin läpi. Kun kanjoni yhtäkkiä loppuu, edessä on Treasury, joka on yksi Petran kuuluisimpia rakennelmia. Moni on nähnyt sen Indiana Jones elokuvassa Viimeinen ristiretki. Tästä onkin sitten vaikea enää parantaa, mutta kyllä muukin tänään näkemäni oli jotakin aivan erityistä. Huomiselle jää vielä Monastry, joka on se toinen erityisen kuuluisa rakennelma.

Treasuryllä vietin melkein tunnin, minkä jälkeen jatkoin tietenkin eteenpäin. Reitti jatkui vielä jonkin matkaa uudessa vähän leveämmässä kanjonissa, kunnes eteen avautui seinään kaiverrettuja suuria hautakammioita.

Suosituimman pääreitin kulkemisen sijaan päätin jatkaa tästä High Place of Sacrificelle kiipeämisellä. Kyseessä on pienen vuorentapaisen päällä oleva jonkinlaisten uskonnollisten uhrimenojen tapahtumapaikka. Maisemat olivat ihan hienot, mutta harmittavasti taivas meni pilviseksi ja ilma hieman sumuiseksi. Toisaalta tämä toi tunnelmaan sellaista sopivaa mystiikkaa. Uhripaikalta matka jatkui alas eri reittiä, ja matkan varrella oli useita varsin komeita rakennelmia. Lopulta päädyin Petran keskustaan, jossa suurin osa raunioista on roomalaista perua,

Tästä aloin kulkea pääreittiä pitkin takaisin Treasuryn suuntaan. Aurinkokin päätti tulla takaisin ilokseni, mikä oli oikein hyvä juttu, sillä nyt aurinko oli selkäni takana, ja edessä oli lisää valtavia seinään kaiverrettuja hautakammioita. Loppuaika menikin niille kiivetessä ja niihin lähietäisyydeltä tutustuessa. Nämä eivät ole aivan niin hyvässä kunnossa kuin Treasury, mutta ovat kuitenkin varsin vaikuttavia.

Treasurylle päästyäni aurinko oli jo melko alhaalla, joten vastavalosta huolimatta näkymät olivat vallan mainiot. Kun lähdin kanjoniin, huomasin saavani kävellä lähes yksin. Tunnelma olikin melko maaginen. Kanjonin päässä minulle tarjottiin hevoskyytiä parkkipaikalle. Jalat olivat sen verran poikki että tartuin siihen. Kun olin perillä, olikin jo pimeää.

Petra olisi vaikuttava paikka ilman Nabateanien rakennelmiakin. Hiekkakivimaisemat ovat hyvin samankaltaisia kuin suosikkipaikoissani Utahin kansallispuistoissa. Uskonkin, että niille jotka eivät ole Utahia kokeneet Petra on vielä monin verroin suurempi elämys kuin se minulle tänään oli. On pakko myöntää, että maisemia katsellessani mietin usein, että eipä tämä Utahille pärjää, sillä siellä kivi on hieman punaisempaa ja mittasuhteet Amerikan malliin selvästi suuremmat. Rauniot tietenkin kuitenkin tekevät Petrasta aivan ainutlaatuisen.

Tänään on ollut mukava päivä. Siihen ei kuulunut mitään matkaoppaista löytyvää turistikohdettai vaan elämyksiä tarjosi sen sijaan majapaikkani, joka on beduiinien telttaleiri. Perille pääsin parisen tuntia ennen auringonlaskua, mikä olikin aivan täydellinen ajoitus. Nyt makaan omassa teltassani ja en malta odottaa aamua. Petran ihmeet odottavat.

Vaikka kyllä tämä beduiinileirikin on varsin idyllisessä paikassa. Sen kupeessa nimittäin kohoaa pieniä hiekkakivisiä mäennyppylöitä, jotka tuovat minulle mieleen Utahin maisemat. Sitä samaa pitäisi olla luvassa huomenna Petrassa, jossa tuhansia vuosia sitten hiekkakiveen kaiverretut rakennelmat toki tuovat oleellisen lisämausteensa.

Ilta on ollut uskomaton. Vaikka kyse on turisteille varta vasten rakennetusta hommasta, se on tehty niin hyvin ettei se tunnu teennäiseltä. Paikan omistaja on aivan supermukava, ja lisäksi paikalla oli koko illan kymmenkunta hänen sukulaistaan ja ystäväänsä. Illallinen valmistui siten, että ensin tehtiin nuotio pyöreään kuoppaan, ja hilloksen valmistuttua laitettiin ruuat grilliritilällä kuoppaan ja kansi päälle. Valmistumisaika oli parisen tuntia. Odotellessa juotiin mukikaupalla teetä ja musisoitiin toisen avotulen äärellä. Instrumentteina olivat luuttu, rumpu sekä muutama pehmeä beduiinin lauluääni. Illan kylmetessä siirryttiin sisälle telttaan, jossa istuttiin ringissä lähes puoleen yöhön musisoiden, tarinoiden ja teetä juoden. Beduiinien kertomukset omasta elämästään olivat kiehtovia. Lisäksi tietysti vaihdettiin matkailukokemuksia ja annettiin vinkkejä niin kuin missä tahansa majapaikassa jossa reppureissaajat kohtaavat.

Yksi asia mikä kyllä hieman hämmentää on se, että kaikilla ilman miestä tänne tulleilla eurooppalaisilla naisilla oli illan lopussa beduiini kainalossaan. Tosin naapuriteltasta kuuluvista äänistä päätellen ainakaan aivan kaikkia ei kuitenkaan loppujen lopuksi onnistanut. Toinen hämmentävä juttu on se, että moni vieras tuntui olevan aivan pihalla paikallisesta kulttuurista. Yksi oli yllättynyt siitä, että beduiinit ovat muslimeja, toinen taasen ihmetteli miten muslimit voivat juoda alkoholia. Minkähän takia sitä usein ajatellaan, että muslimien pitää aina noudattaa kaikkia uskotonsa sääntöjä, mutta kristityiltä pikemminkin odotetaan omien sääntöjensä rikkomista?

Eilisesestä Jordanianin moderniuden ja turisteille tarkoitetun infrastruktuurin kuvaamisesta jäi puuttumaan se, että Ammanin keskustassa on rahanvaihtopisteitä tuhka tiheästi. Muutaman korttelin matkalla Hostelliltani Husseinin moskeijalle niitä on parisenkymmentä. Syyriassahan rahanvaihto onnistuu virallisesti (eli hyvällä kurssilla) vain Commercial Bank of Syriassa, joten tässäkin asiassa ero on suuri. Lisäksi täällä toimii myös kännykän data-yhteydet, mikä ei rahassa mitattuna kylläkään ole mikään hyvä asia.

Amman on kaoottinen suurkaupunki, jossa ei ole varsinaista vanhaa kaupunkia. Se on siis siinä mielessä minulle täysin erilainen kokemus kuin mitä Damaskos oli. Jotakin hyvin kiehtovaa Ammanissa kuitenkin on. Siinä on sellaista rosoista elinvoimaa. Edelliseen kappaleeseen kirjoittamaani nähden paradoksaalisesti täällä kokee olevansa kaupungissa jossa ihmiset elävät arkeansa, ei jossakin turistikohteessa.

Ainoa negatiivinen seikka on ollut se että taksikuskit ovat huijareita. Eiliseen jalkapallo-otteluun sain kyydin taksikuskilta, joka tuppautui väkisin mukaani peliin. Sanoin useaan kertaan, että en maksa tälle odottelusta ja että tämä voi lähteä, mutta ei auttanut. Takaisin keskustaan päästyämme sain sovittua summan edes jollakin tapaa järkeväksi niistä sadan ja viidenkymmenen dinaarin vitseistä joita kuski oli aiemmin ehdottanut. Oikea hinta pelkille kyydeille peliin ja takaisin olisi ollut 3-4 dinaaria, nyt meni kyllä selvästi yli sen. Ja yksi dinaarihan on arvoltaan hieman yli yhden euron.

Nyt tätä kirjoittaessani istun bussissa matkalla Petraan. Jouduin tänä aamuna nukkumaan univelkaa pois sen verran, että lähtö meni vähän myöhäksi, joten voi olla että tänään en ehdi itse raunioille vaan vain majoittumaan. Se ei kuitenkaan suuresti haittaa, koska minulla on koko huominen ja ylihuominen aikaa tutustua Petraan. Sitä paitsi majoitukseni on jonkinlainen beduiinileiri, joten voi olla ihan kivakin että tulen perille niin että minulla on hyvää aikaa viettää aikaa siellä ennen pimeän tuloa. Petrastahan en toki ennen auringonlaskua poistuisi. Mutta katsotaan nyt, jos matka sujuu nopeasti, saatan kuitenkin vielä käväistä Petrassakin.

Tänne bussiin asti pääseminen oli seikkailu sinänsä. Linja-autoasema on kaukana keskustasta, joten sinne täytyi matkustaa taksilla. Sitä varten hostellin pitäjä kirjoitti minulle lapun, jossa lukee arabiaksi aseman nimi ja että olen menossa Petraan. Näytin sitä taksille ja homma lähti liikkeelle. Luultavasti tämä olisi onnistunut ilman lappuakin, sillä kuski osasi vähän englantia.

Perille päästyä homma meni mielenkiintoiseksi. Täkäläiset taksien taksamittarit näyttävät hinnan dinaarin sadasosissa, mikä on sikäli hieman hämmentävää, että muualla alle dinaarin hinnat ilmoitetaan dinaarin tuhannesosissa. Perillä mittarin lukema näytti 161, ja annoin kuskille kaksi dinaaria. Ajatukseni oli, että jos kuski ei anna vaihtorahaa, hän saa mukavana kaverina pitää ne tippinä. Tästä alkoi hirveä selitys, josta en oikein ensin saanut selvää. Ajattelin että ongelma on että kuskilla ei ole antaa vaihtorahaa, ja tarjosin kolikkoja. Tästä kuski selvästi hermostui, ja tajusin nopeasti, että kuski yrittää väittää hinnan olevan 16 dinaaria. Samoin että ei ole. Kuski sanoi että on. Minä sanoin kuskille että hän valehtelee ja nousin autosta. Kuskille jäi ne kaksi dinaaria eikä hän kääntynyt perään tai edes sanonut mitään. Eli ei se nyt loppujen lopuksi niin mukava kaveri ollutkaan, mutta sai nyt kuitenkin ihan mukavan tipin.

Seuraava ongelma oli että kuski ei syystä tai toisesta vienyt minua bussin viereen vaan jätti vain kadulle aseman viereiseen kortteliin. Bussin löytämistä vaikeutti vielä se, että asemalla ja busseissa kaikki tekstit ovat vain arabiaksi. No, kysyvä toki löytää.

Bussi taasen toimii sillä periaatteella, että matkaan lähdetään aina sen täyttyessä. Tämä on ihan kätevää tällaisella paljon matkustetulla reitillä, sillä nyt päästiin matkaan alle vartin odotuksella. Tämä on paljon kätevämpää kuin aikataulujen selvittely ja niihin taksin ajoittaminen.

Sellaisen virheen tein, että en ottanut mukaan mitään eväitä, en edes vettä. Se kuitenkin korjaantui äsken, kun bussi pysähtyi tankkaamaan, ja kaikki matkustajat käyttivät tilaisuuden hyväksi käymällä ostamassa eväitä.

Tässä mielessä tämä on hauskempaa kuin oman kuskin vuokraaminen. Syyriassa päädyin omaan kuskiin todettuani julkisen liikenteen käyttämisen siellä monella tapaa melko haastavaksi. Täällä tämä on inhimillisyyden rajoissa, vaikkakin taksikuskien kanssa tappelu on aika rasittavaa. Toisaalta oman kuskin kanssa oli oikein hauskaa, ja varsinkin Palmyran reissussa oli samaa road tripin tunnelmaa josta Amerikassa asuessani erityisesti pidin. Julkinen liikenne tulee tietysti monin verroin halvemmaksi, mikä on siinä mielessä ihan oleellista, että Jordania eh ole mikään halpa maa. Petran sisäänpääsymaksu on kuulemma nykyisin 50 dinaaria. Alle kaksi vuotta sitten painetussa matkaoppaassa hinnaksi on mainittu 31 dinaaria. Näemmä täällä otetaan kaikki irti siitä että Petra sai kunnian olla yksi uusista maailman seitsemästä ihmeestä.

Ensivaikutelma Jordaniasta on, etta se on yhta aikaa seka modernimpi etta perinteisempi maa kuin Syyria. Jollakin tapaa heti tuli sellainen olo, etta olin tullut enemman lansimaita muistuttavaan paikkaan. Syyriassa kommunismin jaljet nakyvat edelleenkin, vaikka askelia markkinatalouden suuntaan onkin otettu jo useita. Ainakin Ammanissa on sita vastoin heti sellainen olo, etta maa on maaratietoisesti katsonut lannen suuntaan jo pidemman ajan. Esimerkiksi Ammanin arkeologisista kohteista tulee mieleen USA. Turistipoliisit valvovat kohteita aivan kuin amerikkalaisia kansallispuistoja valvovat puistonvartijat ja erilaiset infotaulut kertovat kohteista. Liikennekaan ei ole taalla ollenkaan niin kaoottiseta kuin Syyriassa, Libanonista nyt pujumattakaan.

Perinteisyys taasen nakyy siina, etta Ammanissa vastaan tulee johonkin perinteiseen vaatetukseen pukeutuneita miehia huomattavan usein. Damaskoksessa naita oli todella vahan. En tunnista asuja, mutta uskon etta useimmat ovat joko palestiinalaisia tai beduiiniheimojen edustajia. Nama ryhmat eivat Damaskoksessa tietaakseni ole samalla tavalla edustettuna kuin taalla. Jordanian kuudesta miljoonasta asukkaastahan kolme miljoonaa on palestiinalaisia ja yli miljoona beduiineja. Vastaani on tanaan kavellyt myos useita partasuisia kavereita, joiden ulkonako ja vaatetus tuo valittomasti mieleen islamistisen terrorismin, mika on monella tapaa puistattavaa. En nimittain tahtoisi arvioida ihmisia heidan ulkonakonsa perusteella, mutta toisaalta jos arvio osuu oikeaan, en kylla tieda mita siita ajattelisin.

Yksi asia taalla on kuitenkin miellyttavalla tavalla samoin kuin Syyriassa. Amerikkalaiset ja muutkin kansaivaliset pikaruokaketjut eivat ole ainakaan viela vallaneet Jordaniaa. Libanonissahan asia oli aivan toisin. Olisi hauska tietaa miksi asia on nain. Jordania on kuitenkin kasittaakseni aivan avoin kaikenlaiselle investoinnille.

Majoituttuani suuntasin lounaalle. Loysinkin mainion paikan, josta alle parilla eurolla sai vatsansa tayteen hummusta, falafeleja ja leipaa. Nalka olikin melkoinen, silla olin herannyt Damaskoksessa viidelta, enka ollut kello kymmeneen mennessa mitaan ruokaa. Vatsa taynna jaksoinkin sitten lahte kiertamaan kaupunkia. Keskusta ei kyllakaan ole nyt ihan parhaimmillaan, silla paakatu on keskustan kohdalta auki. Taitavat yrittaa saada tyon tehtya ennen kesan polttavaa kuumuutta. Suomessa tietyot tehdaan kesalla, taalla talvella.

Ensimmainen varsinainen pysahdykseni oli Husseinin moskeija. Sen edessa on jo kymmenen viikon ajan osoitettu mielta hallitusta vastaan joka perjantai, ja tuntuikin heti hyvin kummalliselta olla itse paikalla. Erityisen kiinnostavaksi tilanne muuttui, kun huomasin paikkalle alkavan keraantya vakea, joka selvasti aikoi osoittaa mieltaan. Heilla oli Jordanian lippuja, joitakin banderolleja, ja megafonin aanikin kuului. Kavaisin viela nopeasti moskeijassa sisalla, ja lahdin sitten eteenpain silta varalta etta mielenosoitukessa olisi jotakin huolestuttavia elementteja.

Ilmeisesti mielenosoitus oli kuitenkin mennyt tanaankin aivan rauhallisesti. Talla kertaa kadulle olivat lahteneet median edustajat vaatimaan etta valtion omistus viestimissa pitaisi lopettaa lehdistonvapauden takaamiseksi. Eilen sunnuntain paikalla oli noin 300 aari-oslamistia ajamassa omaa agendaansa, muunmuassa vaatimassa vankeudessa olevien Al Qaedan jasenien vapauttamista. Kummallakaan naista mielenosoituksista ei kuitenkaan ole mitaan tekemista viikottaisten mielenosoitusten kanssa. Ryhmat ovat itse sanoneet, etta he kayttavat tilaisuutta hyvakseen, eli etta he osoittavat mielta juuri nyt sen takia, etta talla hetkella Jordaniassa suhtaudutaan mielenosoituksiin normaalia sallivammin.

Hostellin seinalla on muuten Jordan Tourism Boardin tiedote, jonka oleellinen viesti on se, etta kansaivalinen media paisuttelee Jordanian tilannetta. Tiedote aivan suoraan syyttaa mediaa uutisten luomisesta niiden raportoimisen sijaan. Talta minustakin on tuntunut koko ajan. Tiedote ottaa myos hieman sarkastisen savyn, jossa se kertoo etta myos koyhempien maiden asukkailla on osoittaa mieltaan.

Moskeijalta seuraava pysahdyspaikka oli Nymfaeum. Nama varsin vaatimattomat toiselta vuosisadalta peraisin olevat rauniot ovat urbaanin sekamelskan keskella yhdessa korttelissa, eivatka ne herata kylla kovin suurta innostusta. Sen sijaan lyhyen kavelymatkan paassa oleva amfiteatteri oli varsin komea. Ei se toki Bosraan verrattuna ollut mitenkaa erityinen, mutta sijainti suurkaupungin ytimessa antaa aivan oman tunnelmansa. Ja on teatterilla toki kokoa: sinne mahtui aikoinaan 6000 henkea, joten ei Bosran 9000 hengen teatteri niin mahdottoman paljon suurempi ole. Panin myos merkille, etta varsinkin ylemmas mentaessa katsomo on jyrkin jota olen kiivennyt. Siita tuli mieleen suurien modernien jaahallien ylimmat kerrokset, erona vain se etta mitaan turvakaiteita ei ollut ja portaat eivat olleet ihan alkuperaisessa kunnossa.

Teatterin vieressa on myos pieni Odeon, jota arvellaan pidetyn erilaisia musiikkiesityksia. Katsomoon mahtuu ehka satakunta katsojaa, joten teatteriin verrattuna rakennelma on todellakin aivan pieni. Odeon on kaunis, muttei erityisen vaikuttava.

Seuraavaksi paatin viela kiiveta Citadelille eli linnoitukselle, joka on maella, josta Ammanin alueen asuttaminen on alkanut jo yli 7000 vuotta sitten. Alueella onkin raunioita monelta aikakaudelta: Rooman valtakunnan ajalta, Bysantin ajalta, ja varhaiselta muslimiajalta. Vanhemmista asutuksista ei toki raunioiksi laskettavia jalkia ole jaanyt. Ehka mieleenpainuvinta oli kuitenkin ymparille levittaytyvan Ammanin hammastely. Tama on todellakin suurkaupunki, silla urbaania maisemaaa oli silmiinkantamattomiin. Maisemasta teki erityisen kiinnostavan se, etta Amman on rakennettu usealle korkealle kukkulalle.

Citadelilta suuntasin aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Olin nimittain ennakkoon selvittanyt, etta klo 15 pelattaisiin Jordanian paasarjan jalkapallo-ottelu Wihdatin ja Shabab Al-Ordonin valilla. Perille paastyani selvisi kuitenkin, etta kaikilla kansaivalisilla sivustoilla pelin alkamisajaksi merkitty klo 15 olikin aika jona stadionin portit aukesivat. Lost in translation sanottaisiin englanniksi. Tama ei kuitenkaan loppujen lopuksi yhtaan haitannut, silla kotijoukkueen kannattaja lauloicvat tauotta koko sen kaksi tuntia ennen pelin alkua. Ja tietysti laulu jatkoi koko pelin ajan.

Stadionin tunnelma olikin aivan loistava. Paikalla oli ehka noin 5000 kannattajaa, joista yli 4000 osallistui kannatamiseen laulamalla. Lauluta olivat aivan samantyylisia kuin missa tahansa muualla. Yleisin sanan niissa oli "Jalla". Esimerkiksi "Jalla Wihdat" tarkoittaa samaa kuin "Let's go Wihdat". Samoin kuin vaikkapa paastiin vastahyokkaykseen, moni kannattaja alkoi sponttaanisti huutaa "jalla! jalla! jalla!". Oli hauskaa etta ymmarsin edes jotakin siita mita kannattajat lauloivat ja snoivat.

Peli paattyi tasan 0-0, mutta oli kuitenkin erittain viihdyttava, silla tolppalaukauksia ja muita lahelta piti -tilanteita oli paljon. Wihdat oli ennen pelia sarjan karjessa 9 pistetta maan toisen suurseuran eli Faisalyn edelle. Tilanne nayttaa siis aika hyvalta, silla peleja on jaljella enaa kuusi. Naiden kahden seuran valinen kohtaaminen olisi kylla hauska nahda. Siihen lisaa jannitetta se, etta Wihdatia kannattaa lahinna palestiinalaiset, kun taas Faisalya kannttavat muut Jordanialaiset. Toisaalta se saattaisi olla hieman liaan jannittava kokemus, vaikkakin tanaan kaikki suhtautuivat paikallaolooni iloisesti.

Taisin muuten olin stadionin ainoa lansimaalainen. Siina on iso ero vaikkapa siihen kun kavin Istanbulissa katsomassa Besiktasin peli. Siella nimittain vastaani tuli useita muita turisteja. Lisaksi panin merkille, etta en nahnyt stadionilla yhtaan naista. Ei jalkapallo taalla varmasti naisilta kielletty ole (toisin kuin vaikkapa Saudi-Arabiassa tai Iranissa), mutta varmasti kaikkien sosiaalisten konventioiden vastaista kuitenkin. Tassakin oli ero Turkkiin. Siellakin jalkapallo on perinteisesti ollut vain miesten juttu, mutta tuossa samaisessa Besiktasin pelissa nain useita naisia. Ehka taallakin tilanne joskus muuttuu.

Hostellille palatessani huomasin pienella kujalla pitkan jonon ja paljon miehia syomassa jotakin. Menin jonoon, ja osoittautui etta sen paasta sai kaikenlaisia lahi-idan makeita herkkuja. Osoitin yhta, ja sain sita pienen lautasellisen puolella dinaarilla eli noin 50 eurosentilla. Makoisaa oli. Paistoksessa oli ainakin hunajaa ja jonkinlaisia pahkinoita.

Damaskoksen lentokentällä Ammanin lennon lähtöä odotellessa on hyvä hetki vetää yhteen reissun Syyrian osuutta. Heti alkuun on todettava että se ylitti villeimmätkin haaveeni. En olisi uskonut että Orientin eksotiikkaa voi vielä tällä tavalla kokea. Aavikolla käynti ja Beduiinien tapaaminen kruunasi kaiken. Turistikohteetkin ovat olleet aivan huippua, mutta se on hieman toissijaista.

Damaskoksessa on ollut mukavaa myös se, että en ole oikeastaan koskaan matkustaessani tuntenut oloani yhtä turvalliseksi. Kaikenlainen pikkurikollisuus loistaa poissaolollaan, eikä turistilta myöskään yritetä huijata rahoja pois millään sellaisella pikkuvilpillä, joka on monessa Euroopan kaupungissa valitettavan yleistä. Keskellä yötäkään vanhan kaupungin pienet ja paikoin pimeät kadut eivät tuntuneet missään vaiheessa uhkaavilta, eikä kukaan käyttäytynyt niin että oloni olisi ollut epämiellyttävä. Näin ei Euroopassa koskaan ole.

Mitään kommunikointivaikeuksiakaan ei ole ollut. Kaikki turistien kanssa tekemisissä olevat ihmiset tuntuvat puhuvan englantia. Osa puhuu itse asiassa huomattavan hyvääkin englantia. Arabiaa ei siis sinällään ole tänne tullessa tarve osata lainkaan. Minä olen käyttänyt kolmea ilmaisua. Tervehdys "sallam aleikum" luo aina sopivan ilmapiirin. Se kääntyy sanatarkasti "rauha olkoon läsnäsi", mutta on siis sinänsä vain tervehdys. Kiittäminen on hyvä osata maasta riippumatta, arabiaksi se onnistuu sanomalla "shukran". Lisäksi moneen tilanteeseen sopiva "jalla" kuuluu aktiiviseen sanavarastooni. Se tarkoittaa yleisimmin "lähdetään", mutta sopii siis moneen muuhunkin. Esimerkiksi jalkapallossa syöttöä pyydetään nähtävästi huutamalla "jalla". Kaduilla kuulee jatkuvasti jonkun käyttävän tätä sanaa,

En muuten tarkistanut yllä olevia translitterointeja mistään. Niitä on monesti useita vaihtoehtoisia, joten sama kai se on keksiä omat. Olen myös tulostantut arabia-englanti fraasisanakirjan, mutta se on ainakin toistaiseksi pysynyt repussa.

Arabialaiset numeraalit olen lisäksi opetellut. Se ei olisi mitenkään välttämätöntä, sillä rahoissa on myös tutummat numerot, mutta on ihan kätevää että ei tarvitsi aina etsiä seteleistä sitä nurkkaa josta löytyy ne tutummat numerot.

Mitään pelkoa Syyrian matkailussa ei tarvitse kokea. Kyllä asiat toimivat tai ainakin järjestyvät. Ja tarjolla on uskomattomia elämyksiä.

Paiva alkoi klo 5:30 kun nousin sangysta. Klo 5:50 olin jo kamelin
selassa. Palvelu on hyvaa kun kyyti tulee hakemaan hotellilta. Ajoitus oli
tietysti auringonlaskun mukainen, ja sainkin todella hienon kierroksen
Palmyran raunioilla kamelin selassa.

Kamelilla ratsastamin oli juuri niin heiluvaa touhua kuin nimitys "eramaan
laiva" antaa ymmartaa. Seka selka etta nivuset alkoivat olla kovilla jo
vartin ratsastuksen jalkeen. Syyna lienee tekniikan puute. Olikin ihan
hyva, etta olimme sopineet vain reilun tunnin kierroksesta. Sina ehti
hyvin saada sen elamyksen mika oli tarjolla, ja muu olisi ollut ihan
turhaa.

Yllatyksena kamelia taluttanut beduiini vei minut keitaalla asuvan
beduiiniperheen luo. Siella oli jo aamutee valmiina, ja pian myos nuotio
viritettyna. Siina me sitten istuimme nuotion ymparilla matoilla, ja
siemailimme teeta. Beduiinien vieraanvaraisuus on kylla hammastyttavaa.

Kun teet oli juotu, sain viela kamelikyydin raunioille. Siella aloitin
muinaisen Palmyran yli kilometrin mittaisen paakadun kavelyn.
Alkupisteessa on valtava kaari, joka tunnetaan englanniksi nimella
Monumental Arch. Paakadun molemmin puolin on huomattavan paljon pystyssa
olevia pylvaita. Sita kavellessa ei voi olla kuin hammastynyt.

Paakadulla on Palmyran ehka merkittavin osa eli Tetrapylon. Se koostuu
neljasta neljan pylvaan ryhmasta, ja kunkin ryhman paalla on noin 150 000
kilon painoinen monoliitti. Tosin kun minulle selvisi etta vain yksi
kuudestatoista pylvaasta on alkuperainen Egyptista tuotu graniitipylvas.
Muut ovat entisointivaiheessa lisattyja. Ja on muuten tehty vahan
tokerosti, silla entisoidyt pylvaat erottuvat aivan selvasti.

Tetrapylonin jalkeen katu muuttuu sikali vaikeakulkuisemmaksi, etta silta
ei ole siivottu pois pylvaanpatkia ja muuta roinaa. Siina hahmottuikin
aika hyvin se, miten tallaisia arkeologisia loytoja ei jateta sellaisiksi
mina ne loydetaan, vaan entisointia tehdaan melkoisesti, ja kaikkein
arvokkaimmat loydot viedaan museoihin. Tietysti monesta paikoista on myos
varastettu esineistoa. Esimerkiksi Palmyrasta on viety poyta jolla on
keratty veroja Eremitaasiin Pietariin. Valtioiden varastelujen lisaksi on
tietysti ollut kaikenlaisia muita ryostelijoita.

Suunnilleen Tetrapylonin kohdalla on myos amfiteatteri, mutta olin
liikkeella sen verran aikaisin, etta se ei ollut viela auki. Niinpa
jatkoin eteenpain katua reunustavia pylvaita ihmetellen, ja lopulta
paadyin kadun paahan pienen hautajaistemppelin raunioille. Siita suuntasin
hieman paakadun pohjoispuolella olevalle keisari Diocletianuksen mukaan
nimetylle aluueelle, jossa maennypylalle rakennettu temppeli hallitsee
maisemaa.

Seuraavaksi kavelin noin viidensadan metrin mittaisen matkan pienelle
maelle, jossa on erikoisia hautatorneja. Ne on rakennettu ensimmaisella ja
toisella vuosisadalla, ja niista isoimpiin mahtui aikoinaan jopa 300
sakrofagia. Sisalle nihihin ei valitettavasti paaassyt, mutta sisaan
kurkkaamalla paljastui, etta karun ulkokuoren vastapainoksi torinit ovat
sisalta varsin koristeellisia.

Hautatorneilta palasin amfiteatterille, johon paasi nyt sisaan. Olin
onnekas, silla sain olla siella pitkaan aivan yksin. Viela 1950-luvulla
teatteri oli hiekan peitossa, joten kyse on aika uudesta loydosta. Tosin
Bosran teatteriin verrattuna se on hyvin pieni. Bosran teatterin katsomoon
mahtuu 9000 ihmista, mutta Palmyran teatterissa luku on ehka noin tuhat.
Kaunis se kuitenkin on. Nayttamon takana oleva seina on varsin
koristeellinen.

Amfiteatterin jalkeen palasin viela alkupisteeseen Monumental Archille,
josta kavelin viela Baal Shaminin temppelille. Tassa vaiheessa olin
kierrellyt raunioita jo kuusi tuntia (kamelin selassa kiertely mukaan
lukien), mika antaa jonkinlaisen kasityksen alueen valtavasta koosta.
Koska en kuitenkaan viela halunnut jattaa raunioille hyvasteja, paatin
syoda lounaan ravintolalla, jonka terassilta on mainiota nakymat
raunioille. Lounasbuffettia syodessa ehdinkin katsella raunioita viela
tunnin ajan.

Lounaalta kavelin Palmyran uuteen kaupunkiin ja hotellille. Loysin sielta
kuskini juomassa kahvia kavereidensa kanssa. Han kysyi etta nytko mennaan
Damaskukseen, ja totesin etta mennaan vaan. Han ei kuitenkaan ollut viela
syonyt lounasta, joten sain tilaisuuden viela levata puolisen tuntia
huoneessani. Se tekikin hyvaa, silla ajomatkaa oli edessa kolme tuntia
laskevan auringon suuntaan lanteen. Matka olikin nyt vain valttamaton
paha. Damaskokseen tullessa olo oli melko epatodellinen. Suurkaupungin
liikene oli jotakin ihan muuta kuin aavikon rauha.

Amerikan vuosinani aavikosta onkin tullut jollakin tapaa rakas paikka. Kai
se on se rauha joka siella vallitsee. Palmyrassakin sain lahes koko ajan
kavella yksin. Alueella ei ollut koko aikana kovin monta muuta turistia,
ja vain harvoin joku heista oli puhe-etaisyydella. Lisaksi aavikon aurinko
varjaa aina maisemat jotenkin aivan erityisen miellyttavalla tavalla.

Damaskoksessa suuntasin ensimmaiseksi pienelle kavelylle. Ajoitus oli
sellainen, etta kaikista moskeijoista alkoi kuulua rukouskutsua. Tunnelma
oli taas kerran maaginen. Hieman myohemmin hostellille palatessani alkoi
kuulua kirkonkellojen soitto. Se kuvastaa hyvin millainen monikulttuurinen
kaupunki Damaskos on. Kaupungin 200 000 kristittya antavat selvan oman
leimansa kaupungille. Erityisesti vanhassa kaupungissa on hauska seurata,
miten vastaantulevien naisten asustus muuttuu riippuen missa osassa
liikkuu. Toki huiviin pukeutuneita ja paljaspaisia tulee vastaan
kaikkialla, mutta suhdeluku muuttuu voimakkaasti kristittyjen kortteleista
muslimikortteleihin siirryttaessa. Burkia olen nahnyt vain
muslimikortteleissa, eika niita kylla siellakaan mitenkaan usein tule
vastaan.

Kavely suuntautui myos maustebasaarille, jossa ostin pussillisen
syyrialaisia irtokaramelleja. En ymmarra miksen ole tata aiemmin tehnyt,
tai miksen tehnyt sita Istanbulissa. Oli aika hauskaa osoitella erikoisen
nakoisia karkkeja, ja yrittaa arvailla mika olisi hyvaa.

Maustebasaarista avautui kaynti myos illan hemmottelukohteelle. Paatin
nimittain kayda pesemassa aavikon polyt pois hammamissa eli paikallisessa
kylpylassa. Valitsemani Hammam Nureddin on toiminut samoissa tiloissa yli
850 vuoden ajan. Siella olikin sita vanhan Orientin tunnelmaa, jota
Damaskoksesta voi viela loytaa. Paatinkin ottaa kaikki tarjolla
olleet palvelut. Jo tila johon vaatteet jatettiin loi oikean tunnelman.
Katto oli korkealla ja koristeellinen, seinia kiersi pehmea istuin.

Ensimmaiseksi paasin suomalaistyyliseen saunaan. Tosin kiuasta saunassa ei
ollut, vaan lampo luotiin hoyrylla. Turkkilaiseen saunaan kuuluvaa nakyvaa
hoyrya siella ei kuitenkaan ollut, ja huone tuntuikin aivan suomalaiselta
saunalta. Taman jalkeen paasin turkkilaistyyppiseen hoyrysaunaan. Sielta
ulos pastyani paasin pestavaksi. Melkoisella juuriharjalla sita
raavittiinkin, mutta puhdasta epailematta tuli. Erikoista oli se, etta
pesun ajan makasin lattialla. Se tuntui vahan oudolta. Pesun jalkeen
ohjattiin takaisin hoyryyn, mista sitten paasin viela hierontaan. Se oli
oikein miellyttavaa. Hierontaoljyna kaytettiin oliivioljya. Hieronnan
jalkeen viela kavin hoyryhuoneessa huuhtelumassa. Kylman suhkun jalkeen
minut kiedottin kolmeen pyyhkeeseen (lantiot, hartiat, paa), ja siirryin
takaisin pukeutumistilaan. Siella istuskelin vilvoittelemassa puolisen
tuntia, ja nautiskelin mainiota teeta. Aika luksusta.

Hauskana yksityiskohtana kylpylasta loytyi seinalta Suomalaisen
saunaseuran plakaatti, jossa saunalle annettiin hyvaksynta. On meilla
suomalaisilla pokkaa. Eipa silla, kylla mina kuitenkin viela suomalaisesta
saunasta ja saunakulttuurista pidan takalaista enemman.

Iltaohjelma paljastui melko monimutkaisesti. Ensimmaiseksi poikettiin
laheisella hotellilla tervehtimassa kuskini ystavaa. Keskustelun hauskin
hetki oli, kun tama kaveri ilmoitti olevansa muslimi, joten han ei juo
alkoholia, vaan vain toisinaan olutta ja viskia. Juomavalinta oli
kuitenkin talla kertaa kahvi.

Siita sitten lahdetiin kaupungille kierrokselle, ja tapailtiin
kaikenlaisia tuttuja ja vaihdettiin aina muutama sana. Kun tata oli
jatkunut jonkin aikaa, kaikki sanoivar vuoronperaan "jalla" (mina mukaan
lukien), ja palasimme hotellin suuntaan. Siita sitten lahdettiin autolla,
eika minulle kerrottu minne. Kun kaannyimme hiekkatielle, arvasin mista on
kyse: olimme menossa tapaamaan beduiiniperhetta. Siella sita sitten
istuttiin iltaa beduiinien majassa (ei teltassa vaan pysyvassa
asumuksessa). Istuimina olivat seinaa kiertavat patjat, ja teeta kului
useampi kuppi.

Beduiinit eivat ela mitenkaan kivikaudella, vaan normaalit mukavuudet
kuuluvat asiaan. Yhdella beduiineista oli lappari, ja televisiokin oli
paalla. Sielta tuli ensin jonkinlainen arabiankielinen Bush/Irak -parodia,
jossa amerikkalaiset puhuivat englantia, ja saatoin vain arvella kuinka
hauska elokuva olisi ollut jos olisi ymmartanyt arabiaa. Elokuvan
paatyttya vaihdettiin arabiankieliselle Al Jazeeralle, jossa tuli koko
ajan Libyan tilannetta. Kysyin onko mitaan uutta tapahtunut, ja vastaus
oli etta sita samaa se edelleen on.

Paluumatkalla pysahdyttiin viela Palmyran raunioille, joista osa on
valaistu yolla. Oli aika hienoa kavella pimeassa yksikseen muutamien
valaistujen pylvaiden keskella.

On tama Syyria vaan aikamoinen paikka. Uskomattomia elamyksia riittaa
nakojaan joka paivalle.

Tamakin paiva alkoi aikaisella aamukvelylla. Damaskoksen ihstuttavien katujen lisaksi kavin parissa turistikohteessakin. Ensin suuntasin Azemin palatsiin ja sitten Umayyad-moskeijaan.

Azemin palatsi on rakennettu vuosina 1749-1752 silloiselle Damaskuksen kuvernoorille, As'ad Pasha al-Azemille ja hanen perheelleen. Tilat ovat kieltamatta ihan hulppeat. Alueella on kolme sisapihaa, joiden laidoilla on toinen toistaan hienompia huoneita. Sana palatsi johtaa kuitenkin ehka hieman harhaan. Residenssiin kun mennaan pienesta aukosta maustebasaarin varrella.

Umayyad-moskeijassa idea taasen oli, etta kun nain sen tulopaivana myohaisen iltapaivan valossa, niin pitihan se nahda myos aamuvalossa. Tulopaivan onnistuin jotenkin aivan vahingoss livahtamaan sisaan muslimeille varatusta sisaankaynnista, mutta talla kertaa muistin etta meidan infidelien pita maksaa kaynnista. Alle euron maksu ei toki iso ole.

Kaynti oli ihan van sisapihan valokuvauksen kannalta onnistunut, mutta se varsinainen elamys oli Husseinin pyhakossa kaynti. Hussein on profeetta Muhammadin pojanpoika, joka pidetaan shiismin perustajana. Huone oli taynna pyhiinvaeltajia, enka ole koskaan ennen todistanut vastaavaa uskonnollista hurmosta. Ihmiset ulisivat, tonivat toisiaan ja paasivat koskettamaan itse pyhakkoa. Lapsia nostettiin paiden ylapuolelle jotta hekina paasisivat kosketukseen. Tuntuikin vahan pahalta olla tata turistina ihmettelemassa. Toisaalta en ollut ainoa, enka usko etta shiiat mitenkaan pahalla sita ottivat, jos edes hurmokseltaa turisteja huomasivat.

Paivan varsinaien kohde oli kuitenkin Palmyra, jonka kukoistuskausi osui 200-luvulle. Kyseessa on yksi vaikuttavimmista rauniokaupungeista mita maa pallaaan kantaa. Se sijaitsee aavikon keskella reilu 200 km Damaskoksesta itaan. Niinpa heti matkan alussa tien varressa nakyi kyltteja joissa luki Iraq ja Baghdad, mika kieltamatta oli hieman hammentavaa. Mainio kuskini ymmarsi taman, ja kun eraassa risteyksessa oli etaisyysviitta "Iraq 17 km", han ehdotti etta pyshadymme valokukvaamaan, mihin tietenkin vastasin innokaan myontavasti.

Aavikkomaisemat olivat muutenki aivan hienoja. Ei nyt mitaan ihmeellisen nattia, mutta kuitenkin sen verran pikku kukkulaa tien vieressa etta makta sujui joutuisasti. Yksi kohokohta oli kun pyshadyimme keskella aavikkoa beduiinien pitamaan kahvilaan kupposelle. Juttu luisti enimmaksen arabiaksi, mutta mukavaa oli, ja elamys oli valtava. Paikan nimi on "Bagdad Cafe", mutta minulle jai epaselvaksi mista nimi juontaa juurensa.

Perille Palmyraan saavuttiin sopivastikun aurinko oli jo alhaalla. Niinpa alueen itapaassa olevan Belin palatsi oli aivan loistavassa valossa ja naytti kaikin puolin maagiselta. Kaiken kruunasi se, etta alueella kiersi tummia sadepilvia, jolloin keltaisena loistavat rauniot saivat hienon tumman taustan.

Belin palatsi olisi yksin jo niin iso ja hyvassa kunnossa oleva raunio, etta se tekisi Palmyrasta matkan arvoisen kohteen. Taysikokoisia pylvaita on pystyssa valtava maara, ja lisaksi palatsin keskella olvan cellan kaikki nelja seinaa ovat ehjat. Kaiken kaikkiian valtavan upea paikka. Belin palatsin lisaksi Palmyrassa on kuitenkin viela moninkertaisen kokoinen muu alue, jossa on vaikka mita nahtavaa. Se jaakin huomiselle, silla olen yota Palmyrassa. Moderniin kaupunkiin on raunioilta vain viiden minuutin kavelymatka, joten homma on helppoa kuin mika.

Ennen auringonlaskua ehdittiin viela Qala'at Ibn Maaniin. Kyseessa on 1600-luvulla laheiselle maelle rakennettu linna, josta on upeat nakymat Palmyran raunioille. Harmi vain etta ne samat pilvet jotka olivat Belin palatsilla eduksi laittoivat nyt auringon pilveen hyvissa ajoin ennen sen laskua. Laskevan auringon luomat pitkat varjot jauvat nyt siis nakematta, mutta oli nakyma nainkin ihan vaikuttava. Lisaksi linna itse oli kiinnostava kierretava.

Ainoa negatiivinen asia Palmyrassa on se, etta paikalliset ovat aika aggressiivia myyjia. Kaikenlaista kraasaa olisi tarjolla, ja pitaa olla aika tiukkana etta myyja uskoo etta kauppoja ei synny. Yhdet kaupat kuitenkin syntyivat, silla heti erille tultuani minulle laitettiin puolivakisin beduiinihuivi paahan. Nyt asiaa sulateltuani olen oikeastaan aika tyytyvainen kuuden euron ostokseeni. Aito beduiinipaahine on aika hauska matkamuisto, ja toimii myos talla aavikolla ihan kaytannon paahineenakin.

Hotellin minulle jarjesti kuskini jo etukateen Damaskoksesta kasin. Sen omistaa hanen tuttunsa, ja illallinen syotiinkin hotellin aulassa kolmistaan. Kuskini kavi hakemassa jostakin valtavan satsin paistettua kanaa ja pitaleipaa, ja sita siina sitten kolmisin aulassa popsittiin. Tai ensin kolmisin, ja sitten myohemmin nelisin, kun paikallae sattui osumaan jokin tuttava. Kohta ollaan lahdossa porukalla jonnekin. Yksi arvaus on etta menemmme oluille, mutta en ole varma. Lahi-idassa se voi olla jotain muutakin. Kuskini on kylla kristitty ja varmaankin olut maistuu, mutta muista en tieda.

Kuskini on kylla kaikin puolin loistava tyyppi. Englanti hanelta ei kovin hyvin suju, joten emme kay mitaan sen monimutkaisempia keskusteluja. Kommunikointi on kuitenkin jatkuvaa, ja kuski koittaa koko ajan jekuttaa jotain pienta, kuten vaikka saada minut uskomaan etta olemme pusahtymassa syomaan johonkin hirvean nakoiseen tienvarsilaavaan tai etta minun pitaa kavella maen paalle jokin kauhea matka.

Minusta myos se, etta han seka kristitty etta imeisen isanmaallinen on yhdistlma joka kertoo Syyriasta paljon. Tama on aidosti monikulttuurinen maa, vaikka islam vallitseva kulttuuri onkin. Siinakin on kuitenkin taalla nelja paalahkoa (sunnit, shiiat, alawiitit, druusit) vahvasti edustettuna, ja tuntuu silta etta kristityt eivat ole mitenkaan ulkopuolisia tassa porukassa. Siita kertoo sekin, etta monet kuskini tutuista nayttavat olevan muslimeja. Ja naita tuttuja muuten piisaa. Liikummepa missa tahansa, tuntuu vastaan tulevan jatkuvasti kuskin hyvia tuttuja.

Paatin aamulla lahtea aikaselle kavelylle Damaskokseen. Perjantai on
muslimien pyhapaiva, joten tiesin etta kaupunki olisi todella hiljainen ja
lahes kaikki kaupat olisivat kiinni. Nain olikin, ja tunnelma oli aika
erikoinen. Kristityissa kortteleissa tosin kaupat olivat auki: niissa
vietetaan pyhapaivaa tietenkin vasta sunnuntaina.

Kavelyreitilleni osui myos se aukio, jolla vasta aivan hiljattain
osoitettiin mielta hallintoa vastaan. Olen katsonut Youtubesta
mielenosoitusvideon useita kertoja, joten tuntui aika hurjalta seisoa
samalla paikalla. Nyt siella tosin ei ollut ristinsielua. Jokin
oopositioryhma kyllakin antoin tanaan jonkinlaisen uudistuksia vaativan
lausuman. Tilanne on jollakin tapaa herkka, mutta sellainen tuntuma
minulla kuitenkin on, etta juuri kukaan ei halua riskeerata viimeisen
kymmenen vuoden aikana tapahtunutta positiivista kehitysta.

Jordaniassa taasen oli tanaankin suuri mielenosoitus samaan tapaan kuin on
ollut joka perjantai jo yli kahden kuukauden ajan. Mielenosoituksessa ei
kuitenkaan edelleenkaan tapahtunut vakivaltaisuuksia tai kuultu
vallankumousta vaativia iskulauseita. Voin siis varmasti menna
maanantaina Jordaniaan ihan huoletta.

Kavelyn teemaksi otin vanhan kaupungin portit. Niita on yhteens seitseman,
ja ne ovat siis ne kohdat joista vanhaan kaupunkiin paasee sisaan. Tosin
nykyisin muuri ei ole enaa aivan yhtenainen. Ehdin aamulla kayda kolmella
portilla, joista mieleenpainuvin oli Bab es-Salaama eli Rauhan portti. Sen
kohdalla nimittain Barada-joki virtaa aivan portin vieressa, ja paikka oli
ensimmainen nakemani jossa Barada-joki naytti mitenkaan miellyttavalta.

Barada-joen raamatullinen merkitys on se, etta apostoli Paavali on kastttu
siina. Myohemmin Paavali joutui pakenemaan Damaskoksesta kun juutalaiset
ottivat nokkiinsa siita etta han saarnasi Jeeskuksesta synagokassa. Eilen
nainkin sen ikkunan, josta Paavalin sanotaa paenneen. Toinen joen tarkea
merkitys on se, etta ainoa syyrialainen olut on nimetty sen mukaan.

Matkalla hostellille poikkesin viela Pyhan Marian kirkossa. Siella oli
juuri meneillaan jumalanpalvelus, joten tyydyin vain seuraamaan sita
hetken aikaa kirkon peralta.

Paivan varsinainen ohjelma oli kuitenkin paivaretki Bosraan. Se oli
aikoinaan Rooman valtakunnan Arabian provinssin paakaupunki, jossa on
ehkapa maailman parhaiten sailynyt roomalainen amfiteatteri. Olin sopinut
hostellin kautta kuskin, joten retki oli mahdollisimman helpoksi. Heti
autoon astuttuani huomioni kiinnittyi taustapeilista roikkuvaan pieneen
ristiin. Kuski tekikin ennen lahtoa ristinmerkin. Siunattu tasta matkasta
tulikin.

Matkalla ei pettymyksekseni kuitenkaan ollut juuri mitaan nahtavaa. Heti
Damaskoksen ulkopuolelle paastyamme esille tuli yksi lumihuippuinen vuori,
mutta juuri mainitsemisen arvoista matka ei sisaltanut. Tietysti
Damaskoksen asumalahioiden kerrostalot ja moskeijat olivat tavallaan
mielenkiintoisia, mutta jotenkin olin ajatellut etta luonnossa olisi
jotakin nahtavaa.

Roomalainen amfiteatteri sen sijaan osoittautui juuri niin hienoksi kuin
mita opaskirjat lupaavat. Vaikka se on valmistunut toisen vuosisadan
alussa, se on karsinyt uskomattoman pienia vaurioita. Olikin aivan helppo
kuvitella, millaista olisi ollut olla yleisossa liki 2000 vuotta sitten.
Teatteri onkin vahintaan yhta vaikuttava kuin Colosseum. Erona on vain se,
etta Bosrasta ei juuri kukaan ole edes kuullut.

No, on erona tietysti sekin, etta Colosseumilla pitaa itse kuvitella moni
oleellinen puuttuva osa paikalleen, kun taas Bosran amfiteatterilla kaikki
oleellinen on yha paikallaan. Sen liskasi etta katsomo ja nayttama olivat
vaikuttavia, oli hauska hauska kierrella katsomon takan olevia kaytavia ja
portaikkoja. Vuonna 634 alkaneen muslimivalla aikana teatterin ymparille
on viela rakennettu kaksi kerrosta linnoituksen muureja, ja nekin toivat
oman binhan lisansa.

Minulla vierahtikin amfiteateria tutkiessa kaksi tuntia niin ettei sita
huomannutkaan. Valilla vain istuin katsomossa ja kuvittelin liki 2000
vuoden takaista elamaa. Paikalle osui saman aikaisesti myos
koululaisryhma, ja lapset olivat hyvin innokaita ottamaan kontaktia.
Useimmat osasivat kysya nimeani ja kotimaatani, mutta toisten kanssa
pystyi juttelemaan pidemmastikin. Lisaksi lapset halusivat etta otan
heista valokuvia, ja toisaalta halusiva ottaa minusta kuvia. Mikas siina,
hauskaahan se oli.

Amfiteatterin lisaksi Bosrassa on roomalaisen kaupungin rauniot. Ne eivat
ole mitenkaan erityisen vaikuttavat, mutta toisaalta lahes ehjan
amfiteatterin jalkeen aika harvat rauniot ovat. Bosran raunioiden
kiinnostava piirre on kuitenkin se, etta ne ovat osa modernia kaupunkia.
Esimerkiksi pylvaiden reunustaman paakadun varrella on asutettuja taloja.
Ne tosin ovat selvasti roomalaisen kadun ylapuolella, silla ne on
rakennettu ennen kuin roomalaisen kadun mukulakiveys kaivettiin esiin.
Paakadulla olikin joukko poikia pelaamassa jalkapalloa. Samoin roomalaisen
kylpylan pihalta loytyi poikajoukko jalkapalloilemassa. He kayttivat lahes
2000 vuotta vahoja korinttilaispylvaita maalitolppina.

Lisaksi alueella on kaksi moskeijaa, joista toinen on rakennettu 700-luvun
alussa ja toinen 1000-luvulla. Ne ovat viela suunnilleen ehjia ja
kaytossa. Sen sijaan vuonna 512 valmistuneesta katedraalista ei ole
jaljella kuin rauniot. Lisaksi hieman kauempana on useita modernimpia
moskeijoita. Yksi paivan elamyksellisista hetkista oli se, kun naista
kaikista alkoi kuulua rukouskutsu. Niita kuunnellesani osuin paikkaa,
jossa pari poikaa myi mehua, joka puristettiin hedelmista tilauksesta.
Granaattiomenamehu olikin oikein maukasta, eika maksanutkaan kuin 100
puntaa eli noin puolitoista euroa.

Paluumatka menikin sitten pitkalti nukkuessa. Perilla Damaskoksessa osuin
Bab al-Sharqille eli Itaiselle portille auringonlaskun jalkeisena sinisena
hetekena. Poikkesin myos portin viereisessa armenialaisortodoksisessa
kirkossa seka laihesessa katolisessa kirkossa, jossa oli juuri alkamassa
jumalanpalvelus.

Kaiken positiivisuuden keskella aina valilla tulee mieleen, etta Syyria on
kuitenkin dikatuuri, jossa sananvapaus on hyvin rajoitettu ja
ihmisoikeusrikkomuksia tapahtuu jatkuvasti. Viime viikkoinakin on
pidatetty ihmisia mielipiteidensa takia, ainakin jos lansimaisia
tiedotusvalineita on uskominen.

Paikallisten kanssa keskustellessa tekisi mieli keskustella arabimaissa
parhaillaan kaynnissa olevista levottomuuksista ja vallankumouksista,
mutta taitaa olla paras olla ottamatta sita puheeksi. Tosin tamanpaivainen
juttukaverini otti itse puheeksi, etta ruuan hinnan oli taalla luvattu
laskevan maaliskuun alussa, mutta mitaan ei ole toistaiseksi tapahtunut.

Aika monessa kaupassa on taman diktaattorin eli Bashr al-Assadin kuva.
Itse asiassa myos hostellini seurustelutilassa on kaksikin hanen kuvaansa.
En tietenkaan ole kysynyt milla mielella ne on siihen laitettu, mutta
tulee vakisin mieleen, etta se voi hyvinkin olla taktinen veto. Jos tulee
jokin tarkastus, Assadin kuva seinalla luo varmaankin sopivaa tunnelmaa
jossa tarkastus menee jouhevasti.

Sekin taytyy todeta, etta tama kymmenisen vuotta vallassa ollut nuorempi
Assad ei ole sortunut ihan sellaisiin tekoihin kuin isansa. Lisaksi han on
uudistanut Syyriaa paljon, muun muassa niin etta Neuvostoliiton
kaltaisesta suunitelmataloudesta on siirrytty markkinatalouden suuntaan.
Yksityisyrittajyyteen suorastaan kannustetaan. Siltikin tilanne on
samankaltainen kuin Kiinassa, eli yrittajalla homma toimii tasan niin
kauan kun ei kritisoi esimerkiksi ihmisoikeustilannetta.

Markkinatalouden puutteesta taitaa johtua sekin, etta Damaskoksen vanha
kaupunki on aika rempallaan. Se luo osaltaa ntunnelmaa, mutta jos
rakennuksia ei jossain vaiheessa kunnosteta, vanhan kaupungin rapistuminen
menee liian pitkalle. Tilanne on pitkalti sama kuin mita aikoinaan
tapahtui Euroopan kommunistisissa maissa. Esimerkiksi Praha on kuitenkin
nyt parhaassa loistossaan. Saapa nahda miten Damaskoksen kay.

Eilen totesin syyrialaisen ruuan olevan aivan erinomaista. Paadyin
ruokailemaan ravintolaan, johon kuulemma tavallisesti viedaan maassa
vierailevat valtionpaamiehet. Paikassa olikin tyylia. Tarjoilijat olivat
pukeutuneet valkoiseen kaapuun, joka oli selvasti jonkinlainen
perinnevaate tai ainakin saanut sellaisesta inspiraationsa. Itse ruokakin
oli loistavaa. Alkupalani oli hummus ja paaruokana oli jonkinlainen pata,
jossa oli muunmuassa lammasta ja takalaista perinneruokaa eli kibbehia. Ne
ovat sellaisia vehnaisia palloja, joiden sisassa on lihaa.

Ruuan jalkeen paatin testata Damaskoksen baaritarjonnan. Olin aiemmin
bongannut hostellini lahelta kivan nakoisen pienen baarin, ja astuin sinne
sisaan. Paikka olikin sitten vielakin pienempi kuin olin ajatellut.
Esimerkiksi oma keittioni on isompi. Nelja poytaa ja pari tuolia
baaritiskilla oli kapasiteetti. Ja olut ja juttu virtasi. Asiakaskunta oli
kansainvalista ja juttutuulella.

Damaskoksen vanhan kaupungin kristittyjen kortteleissa kulttuuri on talla
tavalla vapaamielista. Ei Damaskos muutenkaan mikaan kovin vanhoollinen
kaupunki ole. Syyrian valtiohan on maallinen, vaikka toki monet
syyrialaiset ovat hyvinkin uskonnollisia. Tama nakyy kaduilla niin, etta
esimerkiksi naisten pukeutuminen on hyvin vaihtelevaa. Joillakin on
lansimaalaisia vartaloa myotailevia vaatteita, joissa voi olla ihan
anteliaskin kaula-aukko. Toisaalta vastaan tulee silloin tallon myos
kasvot kokonaan peittavaan burkaan pukeutuneita naisia. Taalla naisten
asuvalinta riippuu omasta kulttuurista ja on sinallaan oma valinta. Tosin
oma valinta monesti tarkoittaa isan tai aviomiehen valintaa.

Suurin osa naisista on kuitenkin pukeutunut melko vapaamielisesti. Huivit
ovat toki yleisia, mutta ei niita kaikki muslimitkaan kayta. Toisilla on
huivi ja normaalit lansimaiset vaatteet, toisilla taasen on erittain
tyylikkaita kokopitkia takkeja. Niistakin monet ovat kovasti
vartaloamyotailevia. Olen nahnyt naisilla myos nahkaisia kaapuja, mika
lienee hienovaraista kapinaa.

Basaarissa myos nakee, millaisia vaatteita naisilla saattaa olla
kaapujensa alla. Seksikkaat alusvaatteet ja muut naisellisuutta korostavat
asusteet ovat vielapa myynnissa aivan Umayyad-moskeijan lahella olevassa
basaarin osassa. Joukossa on paallysvaatteita, joita ei tassa
yhteiskunnassa eika sen paremmin Suomessakaan voi pitaa paalla julkisela
paikalla.

Miesten asustustakin on mielenkiintoista seurata. Erilaisia perinneasuja
esiintyy. Olen nahnyt myos muutaman kerran sen perinteisen valkoisen asun
johon kuuluu punaruutuinen huivi. Tama ei kuitenkaan taalla siis ole
lainkaan yleinen, toisin kuin vahan etelaisemmassa Lahi-idassa.

Tanaan en ole oikeastaan sen ihmeellisempia nahtavyyksia keraillyt, vaan
olen vain kierrellyt vanhan kaupungin kapeita katuja. Lounaaksi nappasin
kadunvarren kojusta shawarman eli pita-leivan valiin rullatun paikallisen
version kebabista. On muuten huomattavasti maukkaampaa kuin turkkilainen
versio, riippumatta siita syoko sitea Suomessa, Saksassa vai Turkissa.
Tanaan otin ensin naudanlihaversion, mutta kun siita ei viela nalka taysin
lahtenyt, otin viela peraan myos kanaversion. Jalkiruuaksi loysin viela
basaarista paikallista pehmisjaateloa, joka ei kylla ennakkopuheista
poiketen juuri suomalaisesta poikennut.

Eras hauska kokemus oli myos rahanvaihto. Paadyin nimittain tekemaan sen
pankissa. Siellapa ei vain juurikaan ollut muita kuin arabiankielisia
kyltteja. No, kysymalla siita selvittiin, ja kurssikin oli mainio.
Sinallaanhan rahanvaihto-operaatio ei ole nykyisin ihan pakollinen, silla
Syyriassakin saa nykyisin automaateista rahaa kanasainvalisilla
luottokorteilla. Toisaalta Syyrian puntia ei voi vaiuhtaa ulkomailla,
joten ihan pelkan luottokortin varassa ei toki olisi jarkevaa maahan
tulla. Lisaksi matkailuvinkkina voisi todeta, etta ainakin pankissa
vaadittiin passi ja paikallinen puhelinnumero, jotta vaihto onnistui.
Hostellin numero kelpasi.

Rahanvaihto-operaation loi erikoisen tunnelman se, etta viereisella
luukulla kasiteltiin valtavia rahasummia. Ja kasiteltiin kateisena.
Kaverilla oli iso pahvilaatikollinen 1000 punnan seteleita. Tuhat puntaa
on noin 16 euroa, joten siina tiskilla oli pakko olla valuuttaa ainakin
sadantuhannen euron edesta. Aivan kasittamatonta.

Paivan ainoa nahtavyys oli Sayyida Ruqayya -moskeija. Se on moderni
moskeija, jonka iranilaiset rakensivat vuonna 1985. Tyylina on moderni
persialainen tyyli, mika tarkoittaa kaytannossa sita, etta moskeija on
jossakin upean ja mauttoman valisella harmaalla alueella. Enpa ollut ennen
nahnyt peileista tehtyja mosaiikkeja.

Lisaksi kavin pyorahtamassa vanhan kaupungin ulkopuolella sen verran etta
nain vanhan kaytosta poistetun Hejazin rautatieaseman seka yhden uuden
Damaskoksen keskeisimmista aukioista. Eipa ole syyta poistua vanhasta
kaupungista enaa toista kertaa. Sielta kuitenkin mukaani tarttui
paikallinen mies, joka ulkomaalaisen nahtyaan halusi paasta jutun juuren.
Kappailimmekin tunnin ajan ristiin rastiin ja keskustelimme kulttuureista,
kielista ja insinooritieteista. Mies sanoi, etta haluaisi matkustella
enemman Euroopassa, mutta etta se on liian kallista. Ulkomaalaisten kanssa
juttelu on sitten se toiseksi paras vaihtoehto. Muutamassa Euroopan maassa
han oli kuitenkin kaynyt lomareissulla. Tiemme erkanivat kun kamerastani
loppui akku ja paatin palata hostellille. Mukavaa oli.

Tama paiva muistutti taas siita, miksi matkustelen. Paivan niin sanotut
kohokohdat olivat nekin varsin mieleenpainuvia, mutta kokonaisuus
muodostuu niista pienista asioista, jonka kauttaa kokee kulttuuria ja
kohtaa ihmisia.

Matka Beirutista Damaskokseen julkisilla liikennevalineilla vaikutti niin
monimutkaiselta, etta paatin ottaa Damaskoksen paan hostellin tarjoaman
privaattikyydin. Siihen kannusti sekin, etta hintaan kuului pysahdys
Anjarin raunioilla, jotka ovat UNESCOn maailmanperintolistalla. Mutta
ennen kuin sine asti paastiin, ehti tapahtua kaikenlaista.

Olin sopinut puhelimitse Damaskoksen paan kanssa, atta kyyti tulee klo 10.
No, ei tullut. Kun menin hostellin aulaan, respan kaveri totesti etta
kuskini oli soittanut olevansa puolisen tuntia myohassa. No, eipa siina
mitaan, Internet viihdytti.

Lopulta klo 11 kuski saapui. Kavi ilmi, etta meilla ei ollut yhteista
kielta, mika pikkuisen pisti mietteliaaksi. No, eipa siina mitaan,
hostellin respa tulkkasi, ja kaytiin lapi etta meilla on yhteneva kasitys
paivan suunnitelmista. Lisaksi kuski soitti viela Damaskuksen hostellille,
ja sielta sitten kerrottiin minulle englanniksi, etta taman kaverin
kyytiin voi menna. Eli matka. Tai siis "jalla", niin kuin taalla sanotaan.

Yhteisen kielen puutteesta huolimatta saimme tarkeimmat asiat kaytya lapi:
nimet, kansalaisuudet ja se etta minulla on Syyrian viisumi. Auttavasta
ranskan kielen taidostani oli apua. Ja autttava siis tarkoittaa reippaasti
alle sadan sanan aktiivista sanavarastoa, mutta passiivisestihan sita osaa
kaikenlaista.

Libanonilainen liikenne oli aivan jarkyttavaa. Tiessa ei ollut mitaan
kaistamerkintoja, ja kaikki ajoivat miten sattuu ja kovaa. Ruuhkassa
pujottelu oli henkeasalpaavaa, vaikka vauhtia oli niin vahan etta lahinna
peltikolari oli vaarana. Kuskini oli kylla taitava tassa touhussa,
puikahteli uskomattomista valeista. Ja tiehan olis siis jatkuvasti
vuoristotieta. Mutkissa ohittelu oli varsin liberaalia, mutta vahan oli
pakkokin, silla rekat hyytyivat makeen ihan tyystin.

Maisemat olivatkin kylla sitten mainiot. Ensimmaiset lumihuippuiset vuoret
tulivat esiin jo pian Beirutista lahdettyamme. Erityisen hieno oli nakyma
Bekaan laaksoon, ja tassa kohta kuski jopa pysahtyi jollekin
epamaaraiselle roskia taynna olevalle levennykselle. Aikamoista.

Alhaalla laaksossa kuski taasen ehdotti lounastaukoa aika epamaaraisen
nakoisella tienvarsisyottamolla. Ostamamme shawarmat osoittautuivat
kuitenkin aivan loistavan maukkaiksi. Ei edes tippaakaan hairinnyt se,
etta kuski jarjesti asian niin etta mina tarjosin. Hinta juomineen oli
yhteensa alle viisi euroa, joten mikapa siina.

Alussa mainitsemani Anjar on nimenomaan mainitussa Bekaan laaksossa. Upea
paikka. Nain talvella raunioita ymparoi lumihuippuiset vuoret, mika lisasi
kylla kokemuksen vaikuttavuutta. Sinallaan rauniot eivat ole ihan ne
kaikkein vaikuttavimmat, silla kovin suuria rakennelmia ei ole pystyssa.
Kaupungin levea romalaistyyppisten kaarien reunustama 20 metria levea
paakatu oli kuitenkin hyvin vaikuttava. Insinoorimieleni katyseli kaarien
rakennetta, ja totesi etta vaikka jo lukiossa laskettiin sita fysiikkaa
jonka perusteella kaaret pysyvat pystyssa, on se vaan ihme etta pysyvat.

Anjar on maailmanperintolistalla ilmeisesti siksi, etta se on
poikkeuksellinen esimekki varhaisesta muslimikaupungista. Se on rakennettu
islaminuskon varhaisina vuosina 700-luvulla, eika Levantin alueelta ole
ilmeisestikaan toista vastaavaa loytynyt. Toisin sanoen Anjar ei ehka ole
se vaikuttavin rauniokaupunki nailla main, mutta olipahan hyvin matkan
varrella, joten samapa se oli poiketa.

Kuskini oli erityisen mielissaan Anjarissa kaynnissa. Otti toistuvasti
puheeksi ja naytti aina peukalolla ylos. Han ei selvatikaan ollut kaynyt
siella aiemmin, silla ajo-ohjeita jouduttiin kysymaan matkalla useita
kertoja. Siinakin oli oma jannityksena, varsinkin kun arabityyliin kuuluu,
etta jutunjuurta sitten aina riitti kun ohjeita kysyttiin.

Pian Anjarin jalkeen oltiinkin jo rajalla. Kuski oli varannut minulle
seka Libanonia etta Syyriaa varten tarvittavat kupongit, ja homma meni
kylla varsin jouheasti. Kummallakaan puolella ei kaytannossa tarvinnut
jonottaa lainkaan. Libanonmin puolella ei kysytty mitaan, Syyrian
puolella kysyttiin jotakin yleisluontoisia kysymyksia matkasuunnitelmista.
Siina se. Seitseman kilometrin mittaisella rajavyohykkeella ei ollut
mitaan sen erityisempaa nahtavaa.

Ennen Syyrian rajaa poikettiin kuitenkin viela tax-free myymalassa.
Tarjolla olisi ollut kaikkea sita mita vaikkapa ruotsinlaivoilla on, mutta
jatin nama houkutukset valiin. Kuskini nappasi kuitenkin nelja kartonkia
tupakkaa. Lisaksi kyytiimme tuli yksi ylimaarainen matkustaja. Minulla ei
ole aavistustakaan, tunsivatko kuskini ja han toisensa entuudestaan.

Kun aloimme olla lahdella Damaskosta, pysahdyimme yllattaen tienvarteen.
Kuski soitti puhelun, ja pian laheisesta kerrostalosta tuli kaveri
autollemme. Tassa vaihessa tupakat vaihtoivat omistajaa, ja kuski taisi
kaaria ihan kivan voiton. Rajalta kyytiin otettu kaveri taasen osti
autosta nousematta pussillisen leipaa tien varressa kauppaa kayneelta
naiselta. Tarjosi minullekin yhden, mika kylla tulikin jo ihan tarpeeseen.
Hyvaakin oli.

Kaikkein erikoisinta oli, kun rajalta kyytiin otettu kaveri poistui
kyydista ihan vain moottoritien rampilla. Ehkapa han jai liftaamaan
jatkokyytia jonnekin muualle. Samalla paikalla oli toinekin kaveri
seisoskelemassa, joten ehka se oli sitten hyva paikka. Minusta se naytti
vahan turvattomalta, silla aidan ja kaistan valissa ei ollut mitaan kunnon
piennarta, ja rampilta maahan oli ihan kunnon pudotus.

Damaskokseen paastyamme jatimme auton vanhan kaupungin ulkopuolelle, mista
hostellin tyontekija haki minut. Vahan nolotti, etta en saanut kantaa
reppuani itse, mutta minkas teet. Damaskos nautti heti kerta kaikkiaan
upealta paikalta.

Damaskoshan on ollut asuttu jo 8000-10000 eea, ja on yksi pisimpaan
yhtajaksoisesti asutetuista paikoista maailmassa. Toki nykyiset
rakennukset eivat "ihan" noin vanhoja ole, mutta suuri osa vanhan
kaupungin rakennuksista on peraisin 1200-luvulta, ja ne ovat kuulemma
muuttuneet hammastyttavan vahan. Toki kirkot ja moskeija ovat viela
tatakin vanhempia. Katettu basaari on sekin suhteelliusen iakas, mutta ei
nmykymuodossaan yli sataa vuotta. Siella minua kiehtoivat eniten mausteet
ja vesipiiput.

Moskeijoista vaikuttavin on Umayyad-moskeija, joka on valmistunut jo
vuonna 715, ja on Mekkan ja Medinan moskeijoiden jalkeen tarkein moskeija
maailmassa. Ehdin moskeijalle juuri ennen auringon laskua, ja olin hyvin
vaikuttunut sen marmorilattiaisesta sisapihasta ja seinien valtavista
mosaiikeista. Jollakin tapaa sisapija on vain todella kaunis.

Siina se paiva sitten alkoikin olla. Nyt olen ollut hyvan aikaa
nettikahvilassa, ja seuraava liike olisi menna maistamaan syyrialaista
ruokaa. Hostellin on vanhan kaupungin kristittyjen kortteleissa eli Bab
Tumassa, joten voi olla etta valitsen tasta lahelta ravintolan, jossa voin
samalla testata syyrialaista olutta.

Beirutissa on paljon nostokurkia. Niitä, tyhjiä tontteja ja sodan runtelemia rakennuksen raatoja katsellessa saa jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä 15 vuotta jatkunut sisällissota (1975-1990) teki kaupungille. Paljon on korjattu, mutta paljon on vielä myös kesken. Näin kartan johon oli värein merkitty olemassa olevat ja rakenteilla olevat rakennukset ydinkeskustassa. Aika tasan 50-50 näytti menevän.

Aamuni alkoi Place des Martyrsilta ja Mohammed al-Aminin moskeijalta. Tai oikeastaan oli jo aamupäivä, ja olin moskeijan edessä juuri kun rukouskutsu kajahti ilmoille. Kävin myös sisällä, mutta siellä oli vähän outoa olla kun juuri oli rukousaika, vaikkei rukoilijoita ollutkaan kuin parikymmentä.

Aivan moskeijan vieressä on Pyhän Yrjön katedraali, joka on rakennettu ristiretkien aikaan. Tämä rinnakkaiselo symboloi hyvin Libanonia. Sopu näyttää tänään täydelliseltä, mutta aina ei ole ollut näin. Vanhemmasta ajasta muistuttavat vielä Kirkon ja Moskeijan takana olevat roomalaisen markkinapaikan rauniot.

Tästä jatkoin parlamentin ja muiden hallintorakennusten suuntaan. Tunnelma oli selvästi jännittynyt. Kadut oli suljettu liikenteeltä puomein ja aidoin, ja sotilaat päivystivät rynnäkkökivääriensä kanssa. Haagista tulee ilmeisimmin Rafic Haririn murhaan liittyviä syytteitä viikon päästä, joten saapa nähdä mitä silloin tapahtuu. Parlamentti oli muuten varsin vaatimattoman näköinen rakennus, mutta sen sijaan Ottomaanien ajalta peräisin oleva Grand Serail oli varsin vaikuttava. Sen pihaan vievien portaiden yläpää oli suljettu piikkilangalla, ja kun kävin siellä valokuvaamassa, sotilas viittelöi pian että olen ihan väärässä paikassa.

Suurin vaaratekijä täällä on kuitenkin liikenne. Siellä täällä on toki jalankulkijoillekin liikennevaloja, mutta käytännössä monikaistaisia katuja saa jatkuvasti ylittää henkensä kaupalla Frogger-tyyliin. Pahinta on, että skoottereita ei tunnu koskevan mitkään säännöt, ei edes punaiset liikennevalot tai kaistojen ajosuunnat.

Mikään kovin nähtävyys-orientoitunut kaupunki Beirut ei kyllä ole. Yllä mainitut kohteet oli nopeasti kierretty, ja lounas olikin taas niitä mieleenpainuvampi. Hummus oli alkupalana aivan loistavaa, eikä kuskus ja kanakaan hullumpaa ollut.

Koska kello olikin tässä vaiheessa jo aika paljon, päätin ottaa taksin kauas kaupungin toiseen päähän ihailemaan kahta välimerestä nousevaa kiveä jotka tunnetaan nimellä Pigeon Rocks. Kuskiksi sattuikin aivan mainio tapaus, joka teki reissusta turistikierroksen. Niinpä pysähdyin jo menomatkalla kuuluisalla Holiday Innillä sekä Rafic Haririn murhapaikalle tehdyllä muistomerkillä.

Holiday Innin noin kolmekymmentä kerrosta korkea rakennus valmistui juuri ennen sisällissodan alkua. Sitä ei koskaan ehditty käyttää hotellina. Sen sijaan se oli mainio paikka tarkka-ampujille, ja niinpä rakennusta moukaroitiin sisällissodan aikana oikein kunnolla. Rakennus seisoo pystyssä, eikä sille ole tehty sodan jälkeen mitään. Siinä vasta muistutus sodan kauhuista, vaikka kyllä niitä on Beirutissa muutenkin riittämiin.

Pigeon Rocksilla tein pienen käppäilyn alas meren pinnan tasolle. Samalla huomasin, että tämä alue on paikallisen nuorison keskuudessa suosittu kutupaikka. Joukkoon mahtui yksi perinteiseen kasvot paljaaksi jättävään mustaan kaapuun pukeutunut nuori nainen, mutta tämän pariskunnan kuhertelu ei ollut yhtään sen hillitympää kuin muidenkaan.

Takaisin hostellille kävelin pitkän matkan rantakatua eli Cornichea pitkin. Kyseessä on beirutilaisten kokoontumispaikka, jossa on hauska katsella ihmisiä. Matkalla löysin aivan sattumalta jalkapalloseura Nejmehin stadionin, jolla oli harjoitukset menossa. Myös edustusjoukkue pelaa tällä Rafic Haririn mukaan nimetyllä stadionilla, ja täytyy sanoa että ei kyllä ole kummoiset puitteet.

Kun sitten saavuin Haririn murhapaikalle ja Holiday Innille, aurinko oli juuri laskenut, mikä loi aika jännän tunnelman. Varsinkin murjottu hotelli vetää hiljaiseksi.

Illan päätteeksi kävin vielä syömässä loistavan mausteiset lampaankyljykset, alkupalana viinikääryleet. Taas kerrassaan loistavaa. Jälkiruuaksi otin vielä lasillisen arakia. Kyseessä on arabialainen versio anisviinasta, mutta ainakin tässä versiossa aniksen maku oli armeliaan vaimea. Yöelämän puolella kävin sen verran, että kuuntelin yhden oluen verran arabialaista live-musiikkia. Se kuulosti juuri siltä kuin voisi kuvitella.

Huomenaamulla on sitten edessä lähtö Syyriaan. Kieltämättä vähän lämmittää. Libanon oli tämän matkan helpoin osuus, sillä sekä vuorilla että Beirutissa kaikki on hyvin samankaltaista kuin vastaavissa paikoissa Euroopassa. Syyriassa lienee tiedossa enemmän eksotiikkaa.

Matka vuorilta Mzaarista takaisin Välimeren rannalle Beirutiin oli valoisan aikaan hyvin mielenkiintoinen. Vuoristomaisemat olivat hienoja, mutta paljon tätä kiinnostavampaa oli katsella tienvarren rakennuksia. Tosi moni oli jäänyt syystä tai toisesta rakentamatta loppuun, ja osassa oli saatu valmiiksi vain raamit niin että missään kerroksessa ei asuttu. En tiedä mistä on kyse, mutta väkisin tulee mieleen että osa luurangoista saattaa olla rakennettu ennen sisällissodan alkua, ja ovat sitten jääneet oman onnensa nojaan. Oli miten oli, surulliselta tuo näytti.

Beirut vaikutti ensi alkuun varsin kaoottiselta. Tulin perille ruuhka-aikaan, ja kuskilla oli hieman vaikeuksia löytää hostellini niin että tunnelma autossa alkoi jo kiristyä ennen kuin saimme paikalliselta riittävät ajo-ohjeet.

Hostellilta liikkeelle päästyäni olikin sitten jo pimeää. Niinpä päädyin vain pyörähtämään Place des Martyrsilla ihailemassa Mohammed al-Aminin moskeijaa, mista siirryin Gemmayzehin ravintola- ja baarialueella. Sieltä löytyikin useita viihtyisiä pieniä baareja. Tein pienen baarihyppelyn ja kävin syömässä erittäin maukkaan annoksen lammasta ja riisiä. Paikallinen ruoka saakin edelleen täydet pisteet.