Beirutissa on paljon nostokurkia. Niitä, tyhjiä tontteja ja sodan runtelemia rakennuksen raatoja katsellessa saa jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä 15 vuotta jatkunut sisällissota (1975-1990) teki kaupungille. Paljon on korjattu, mutta paljon on vielä myös kesken. Näin kartan johon oli värein merkitty olemassa olevat ja rakenteilla olevat rakennukset ydinkeskustassa. Aika tasan 50-50 näytti menevän.

Aamuni alkoi Place des Martyrsilta ja Mohammed al-Aminin moskeijalta. Tai oikeastaan oli jo aamupäivä, ja olin moskeijan edessä juuri kun rukouskutsu kajahti ilmoille. Kävin myös sisällä, mutta siellä oli vähän outoa olla kun juuri oli rukousaika, vaikkei rukoilijoita ollutkaan kuin parikymmentä.

Aivan moskeijan vieressä on Pyhän Yrjön katedraali, joka on rakennettu ristiretkien aikaan. Tämä rinnakkaiselo symboloi hyvin Libanonia. Sopu näyttää tänään täydelliseltä, mutta aina ei ole ollut näin. Vanhemmasta ajasta muistuttavat vielä Kirkon ja Moskeijan takana olevat roomalaisen markkinapaikan rauniot.

Tästä jatkoin parlamentin ja muiden hallintorakennusten suuntaan. Tunnelma oli selvästi jännittynyt. Kadut oli suljettu liikenteeltä puomein ja aidoin, ja sotilaat päivystivät rynnäkkökivääriensä kanssa. Haagista tulee ilmeisimmin Rafic Haririn murhaan liittyviä syytteitä viikon päästä, joten saapa nähdä mitä silloin tapahtuu. Parlamentti oli muuten varsin vaatimattoman näköinen rakennus, mutta sen sijaan Ottomaanien ajalta peräisin oleva Grand Serail oli varsin vaikuttava. Sen pihaan vievien portaiden yläpää oli suljettu piikkilangalla, ja kun kävin siellä valokuvaamassa, sotilas viittelöi pian että olen ihan väärässä paikassa.

Suurin vaaratekijä täällä on kuitenkin liikenne. Siellä täällä on toki jalankulkijoillekin liikennevaloja, mutta käytännössä monikaistaisia katuja saa jatkuvasti ylittää henkensä kaupalla Frogger-tyyliin. Pahinta on, että skoottereita ei tunnu koskevan mitkään säännöt, ei edes punaiset liikennevalot tai kaistojen ajosuunnat.

Mikään kovin nähtävyys-orientoitunut kaupunki Beirut ei kyllä ole. Yllä mainitut kohteet oli nopeasti kierretty, ja lounas olikin taas niitä mieleenpainuvampi. Hummus oli alkupalana aivan loistavaa, eikä kuskus ja kanakaan hullumpaa ollut.

Koska kello olikin tässä vaiheessa jo aika paljon, päätin ottaa taksin kauas kaupungin toiseen päähän ihailemaan kahta välimerestä nousevaa kiveä jotka tunnetaan nimellä Pigeon Rocks. Kuskiksi sattuikin aivan mainio tapaus, joka teki reissusta turistikierroksen. Niinpä pysähdyin jo menomatkalla kuuluisalla Holiday Innillä sekä Rafic Haririn murhapaikalle tehdyllä muistomerkillä.

Holiday Innin noin kolmekymmentä kerrosta korkea rakennus valmistui juuri ennen sisällissodan alkua. Sitä ei koskaan ehditty käyttää hotellina. Sen sijaan se oli mainio paikka tarkka-ampujille, ja niinpä rakennusta moukaroitiin sisällissodan aikana oikein kunnolla. Rakennus seisoo pystyssä, eikä sille ole tehty sodan jälkeen mitään. Siinä vasta muistutus sodan kauhuista, vaikka kyllä niitä on Beirutissa muutenkin riittämiin.

Pigeon Rocksilla tein pienen käppäilyn alas meren pinnan tasolle. Samalla huomasin, että tämä alue on paikallisen nuorison keskuudessa suosittu kutupaikka. Joukkoon mahtui yksi perinteiseen kasvot paljaaksi jättävään mustaan kaapuun pukeutunut nuori nainen, mutta tämän pariskunnan kuhertelu ei ollut yhtään sen hillitympää kuin muidenkaan.

Takaisin hostellille kävelin pitkän matkan rantakatua eli Cornichea pitkin. Kyseessä on beirutilaisten kokoontumispaikka, jossa on hauska katsella ihmisiä. Matkalla löysin aivan sattumalta jalkapalloseura Nejmehin stadionin, jolla oli harjoitukset menossa. Myös edustusjoukkue pelaa tällä Rafic Haririn mukaan nimetyllä stadionilla, ja täytyy sanoa että ei kyllä ole kummoiset puitteet.

Kun sitten saavuin Haririn murhapaikalle ja Holiday Innille, aurinko oli juuri laskenut, mikä loi aika jännän tunnelman. Varsinkin murjottu hotelli vetää hiljaiseksi.

Illan päätteeksi kävin vielä syömässä loistavan mausteiset lampaankyljykset, alkupalana viinikääryleet. Taas kerrassaan loistavaa. Jälkiruuaksi otin vielä lasillisen arakia. Kyseessä on arabialainen versio anisviinasta, mutta ainakin tässä versiossa aniksen maku oli armeliaan vaimea. Yöelämän puolella kävin sen verran, että kuuntelin yhden oluen verran arabialaista live-musiikkia. Se kuulosti juuri siltä kuin voisi kuvitella.

Huomenaamulla on sitten edessä lähtö Syyriaan. Kieltämättä vähän lämmittää. Libanon oli tämän matkan helpoin osuus, sillä sekä vuorilla että Beirutissa kaikki on hyvin samankaltaista kuin vastaavissa paikoissa Euroopassa. Syyriassa lienee tiedossa enemmän eksotiikkaa.