Eipä ole tullut pitkään aikaan kirjoitettua mitään. Niinpä voisin kertoa, mitä olen näinä Suomen viikkoina tehnyt.

Olen tehnyt aika paljon töitä. Se, miten hiljaista työpaikalla on heinäkuussa, tuli yllätyksenä. Ei edes tunnu siltä että kävisi töissä, sillä ei työpaikalla ole nyt ollut minkäänlaista työyhteisöä. Tätä kyllä korostaa sekin, että Seattlessa koko työpaikka oli avointa labratilaa ja avokonttoria, kun taas täällä kaikki vetäytyvät omiin työhuoneisiinsa tai muutaman hengen labroihin. Joka tapauksessa olen tehnyt paljon töitä kotona, koska työpaikalla ei oikein nyt ole lounasravintolan lisäksi mitään minkä takia sinne päivittäin menisi. Kun elämä taas sinne palaa, nautin varmasti siitä, että on oma työhuone jossa on hiljaista ja työrauha. Avokonttorielämä alkoi Seattlessa rassata.

Ruokakauppaan olen taasen mennyt useamman kerran viime hetkellä. Olen sentään kellon lähestyessä yhdeksää tajunnut, että nyt oikeasti pitää lähteä jos meinaa kauppaan ehtiä, mutta sen tajuaminen on tuntunut aina vähän jännältä. Siis hengessä että onko tää nyt tosiaan näin. Seattlessa vuorokauden ympäri auki olevat ruokakaupat olivat kyllä asia, joka sopi hyvin epäsäännöllistä elämää viettävälle. Tai ehkä ei. Nyt ainakin joskus on jokin syy joka pakottaa töistä kotiin.

Kauppoihin liittyen olen ihastellut sitä, miten halpoja vihannekset Suomessa ovat. Kuulemma vihannekset ovat kuitenkin suomalaisten mielestä kalliita, YLEn tv-uutisissa taidettiin näin kertoa. Vihannesten maku on samalla tasolla kuin USA:ssa, eli mitenkään kehuttavalla mutta ihan ok. Ainoa harmitus on se, että tuoretta maissia ei saa, ja se muoviin pakattu maistuu kauhealta. Tai ei se oikeastaan pahaa ole, vaan se ei yksinkertaisesti maistu oikein miltään. Maissi on kyllä Seattlessakin kausituote, jota ei talvisin supermarketeista saa.

Suomeakin on tullut jonkun verran kierrettyä. On käyty ainakin Vammalassa, Mouhijärvellä, Pietarsaaressa, Anjalankoskella, Helsingissä, Nurmijärvellä ja Hauholla. Hauhosta on mainittava, että siellä ajaessa ohitimme juuri paikan nimeltä Alvettelua. Autossa oli kaksi muuta henkilöä, joista toinen muisti tuon biisin, ja toinen Juicen Hauhon. Minä ainoana molemmat. Tosin vasta jälkeenpäin sain tarkistettua, että J. Karjalainen todellakin laulaa väärin, Alavettula. Eikä biisistä kyllä myöskään selviä, miksi Helsngistä Tampereelle mentäessä tehdään hirveä koukkaus Alvetteulaan. Tosin itse kun tein matkaa Hauholta Tampereen pohjoispuolelle, katsoin vain kartasta, että tuostahan menee hyvän näköisesti tiet joilta pääsee kolmostielle. Eipä tullut mieleenkään, että kartassa ihan ison näköiset tiet voivat olla hiekkateitä. No, Suomessa kun ollaan, tuo ei juuri menoa hidastanut. On se hienoa että hiekkateistäkin tehdään sellaisia että niillä voi ajaan maantienopeuksia pelkäämättä rengasrikkoa.

Mouhijärvestä on vielä pakko mainita, että Hauhon kylässä olevan huoltoaseman yhteydessä on matkamuistomyymälä, josta saa Mouhijärvi-paitoja. Teki mieli ostaa. Olisi varmaan kova sana jossain tuolla yöelämässä.

Jalkapalloakin on tullut katsottua jonkin verran, ja siihenhän osa tuosta matkailustakin liittyy. On se jännä miten peli näyttää heti jalkapallolta kun sitä pelataan oikealla ruoholla keinonurmen sijaan. Ja kyse ei muuten ole siitä, että Amerikassa ei vain osattaisi. Vancouverissa on nimittäin luonnon nurmi, ja niillä vieraspelireissuilla tuli joka kerta todettua tämä sama. Pelejä on nyt ollut Suomessa neljä. Menestys on vaihtelevaa, mutta hauskaa on ollut. Harmi että tämän kesän ainoat polttarit ja häät osuvat molemmat pelien kanssa päällekkäin.

Osittain reissailun takia on tullut taas tutustuttua perisuomalaiseen ruokaan, jota ei Amerikassa saa. Listalla on ollut ainakin lihis kahdella nakilla, grillimakkara eli kisis, kebab, makkaraperunat, einesmaksalaatikko ja roiskeläppäpizza. Perisuomalaisuus on toki noissa hyvin suhteellista. Täytyy kyllä todeta, että kaipaan hieman amerikkalaista kulttuuria, jossa aina jos jotakin ruokaa on tarjolla, yksi vaihtoehto on hampurilainen, joka ei ole koskaan pahaa. Suomalaista hampurilaista en toki ole vielä rohjennut testata.

Kotona ruokaa laittaessani olen taasen huomannut, että kun ruokaa laittaa vain illallista varten, tulee laitettua ihan eri ruokia kuin silloin, kun siitä on tarkoitus pakata eväät. Paremmin on tullut syötyä kuin Seattlessa. Tai siis kotona paremmin, ja tien päällä huonommin.

Juomapuolella välttelin kolajuomia viimeiseen asti ja join sen sijaan menetettyjä makuja kuten Pommac, vadelmalimonadi ja päärynälimonadi. Makkaraperunoiden kanssa juomavalinta oli toki maito. On hienoa nähdä että tämä osa grillikulttuuria ei ole ihan kadonnut, sillä en ollut jonossa likikään ainoa maidon valinnut. Kolaan jouduin sortumaan kun yhdeltä kioskilta oli kaikki muu loppu. Oluiden suhteen olen ollut aika hukassa. Oikein mikään kokeilemani ei maistu miltään muulta kuin janojuomalta. Pitäisiköhän sitä ryhtyä radikaaliksi ja koittaa pitkästä aikaa brittioluita? Prazdrojta en kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sen nyt luulisi edelleen toimivan.

Yhteen pesäpallo-otteluunkin olen ehtinyt, suomalaisiin asioihin palatakseni. Tunnelma oli yhtä kotoinen kuin aina ennenkin vaikka nyt pelataankin toisiksi ylimmällä sarjatasolla. Istun aina samalla paikalla ja niin tekevät kaikesta päätelleen muutkin. Taaskin oli nimittäin ympärillä tuttuja ihmisiä, joita en tapaa missään muualla. Katsojia oli kaikkiaan kai vajaa parisataa henkeä, kuuluttaja ehti paikalle kolmannen vuoriparin alkuun ja joukkueilla oli mainoksia lukuunottamatta identtiset peliasut. Palloja oli sentään useampi kuin kaksi, joten ei tullut kuin pari kertaa tauko peliin sen takia että pelipallot olivat jossakin kaukana pöpelikössä.

Uimarannalla käynnistä viimeksi raportoinkin. Siellä on ollut selvästi mukavinta seuraa. Ja itseppäisintä. Jo puoli vuotta sitten osattiin sanoa "kummieno ei mene töihin", mutta nyt asiasta osataan jo käydä pidempiä keskusteluja. Sydäntäraastavaa, mutta onhan se mukavaa huomata että vanhat kaverit pysyvät vanhoina kavereina.

Viikonlopun mittaan tuli mieleen, että jos olisin vielä Seattlessa, olisi taas paineita erikseen keksiä tekemistä. Luultavasti olisin päätynyt vuorille haikkaamaan, siellä kun on vihdoin viime talven ennätyslumet sulaneet. Kotikaupungissa ei ohjelmaa erityisemmin tarvitse pohtia, vaan vietin sunnuntain kaksivuotiaan kanssa rannalla. Ja hauskaa oli. Rakentamamme venetsiahenkinen hiekkalinnoitus sai osakseen ansaittua kunnioitusta.

Tulipahan ajettua autoa suomalaisella kaksikaistaisella maantiellä. Amerikassa on paljon erittäin ärsyttäviä autoilijatyyppejä, mutta ehkä tämä suomalainen perustyyppi eli aina ajokelistä riippumatta noin 10 km/h nopeusrajoituksen alle ajavat autoilijat on se kaikkein ärsyttävin. Amerikassa nimittäin jonoja kertyy vain jos tiellä on autoja niin paljon että jonot ovat sen takia väistämättömät. Suomessa tätä jonoajoa saa sitten kestää vaikka liikenne olisi vähäistä.

Tai sitten ärsyttävin on se amerikkalainen autoilijatyyppi, joka jarruttaa mutkiin 10-20 km/h, vaikka mutkasta voisi aivan hyvin ajaa läpi yhtään hidastamatta. Näihin meinasi erityisesti mennä hermo taannoisella Kalifornian reissulla. Yleisesti on road tripeillä muuten ollutkin niin, että jos edessä on töppäilevä kuski, sillä on suurella todennäköisyydellä Kalifornian kilvet. Sikäläisillä ei tunnu olevan ajotaitoa ollenkaan, mistä tuo ärsyttävä mutka-ajokin kertoo. Erityisen kuvaavaa on se, että mutkaan ei jarruteta etukäteen, vaan mutkan jo kääntyessä. Vastaavasti kiihdytys alkaa vasta mutkan jo päätyttyä, eikä suinkaan siinä vaiheessa kun se alkaa suoristua. Asiaa vähän kompensoi se, että suorilla ajetaan sitten törkeää ylinopeutta, jolloin hyvässä lykyssä mutkissa ei ehdi saavuttaa kalifornialaista ennen kuin mutkat loppuvat. Yhdellä mutkaisella moottoritiellä ohitinkin yhden kalifornialaisen viisi kertaa. Siis aina mutkissa menin itse ohi, ja kaveri sitten ohitti takaisin suorilla. Minulla oli vakionopeuden säädin pitämässä tasaista 75 mph:n nopeutta.

Minun Tammerfestini loppui jo perjantaihin, ja Jenni Vartiaisen keikka jäi omalta osaltani viimeiseksi. Jenni Vartiaisen levy on mainio: tasainen kokonaisuus, paljon hyviä kappaleita, ja muutama kohokohtakin. Vuolteentorin keikka ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut keskinkertaisuuden yläpuolelle. Toki Jenni hyvin lauloi, mutta muuten keikassa ei erityisen hyviä elementtejä ollut. Minkäänlaista draaman kaarta ei keikalla ollut, ja lisäksi Jennin bändin soitto oli täysin unohdettavaa. Ehkä tarkoituskin oli, että bändi ei ota minkäänlaista näkyvää roolia, mutta kokonaisuus ei vain toiminut yhtään.

Tammerfestin aikana tuli myös todistettua taas koko joukko ärsyttävää keikkakäyttäytymistä. Stellan keikan loppupuolella joku naisporukka hyökkäsi jonkin vähän tunnetumman biisin alkaessa baarin puolelta lavan eteen, ja alkoi heilutella käsiään ilmassa, epätahdissa keskenään ja musiikkiin nähden. Siinä ne sitten heiluivat koko loppukeikan, ja olivat jotenkin ihan eri tunnelmissa kuin se yleisö joka oli seurannut keikkaa alusta asti. Torstaina Tullikamarilla ja perjantaina Vuolteentorilla taasen lähistölleni osui kaveri, jolla oli paljon innostusta, mutta ei lainkaan rytmi- tai tilannetajua. Koko ajan ihan "vääriä" liikkeitä ja taputukset aina epätahdissa. Tullikamarin kaveri sentään piti oman rytminsä, mutta Vuolteentoverin kaveri taputti jotakin ihan kummallista sooloa, jossa ei kolmea kertaa peräkkäin samassa tahdissa kädet yhteen osuneet. Päälimmäiset tunteet olivat myötahäpeä, huvittuneisuus ja ärsytys, tässä järjestyksessä.

Lauantaina oli sitten kaverin polttarit. Mies haettiin kotoaan jo aamukahdeksan jälkeen, ja vietiin heti thainyrkkeilykehään. Ennen polttarisankarin kehään tulemista pidin lämmittelyssä tyynyjä, joihin harjoitusvastus löi ihan riittävän kovaa esitellessään tekniikoita. Vieläkin on olkapään tienoon lihakset kipeät, mikä onneksi sen huomaa vain käsiä nostaessa. Polttarisankari sai sitten näitä samoja iskuja kehoon, mutta selvisi ottelusta kunnialla.

Loppupäiväkin meni ihan miehekkäissä tunnelmissa, mutta ei siitä sen enempää. Illaksi ja yöksi päädyttiin kauniiseen mökkimaisemaan. Auringon laskua katsellessani ja valokuvatessani mietin, että Seattlessa tätä hetkeä valokuvatessa ei ole juuri varaa virheisiin, sillä seuraavaa kuvaa ottaessa valo on jo muuttunut oleellisesti, ja hetki pimeän ja valoisan välimaastossa on hyvin lyhyt. Toista se on täällä, missä aurinko roikkuu puiden yläpuolella iäisyyden. Mietin minä vähän sitäkin, että Suomalainen järvimaisema on kyllä kaunista. Auringon laskun jälkeinen sininen yö tuntui suorastaan eksoottiselta.

Eilen Tammerfest jatkui osaltani Scandinavian Music Groupilla ja von Hertzen Brothersilla. SMG:n keikka oli harmittavan lyhyt, mutta ison kokoonpanon soitto oli kyllä taas kerran upeaa. Illan kohokohta oli Lupaus kesästä. Hertzenin veljeksien kitararockkia en ollut aiemmin juurikaan kuullut, ja kun vielä aikaeroväsymyksen takia alkoi väsyttää aivan törkeästi, en oikein saanut keikasta mitään irti. Vaikutti siltä, että keikka parani mitä pidemmälle se meni, mutta kun minun väsymykseni vain kasvoi enkä tuntenut biisejä, tunsin olevani aika ulkopuolinen.

Eilen alkoi myös Tammerfest. Ei tietenkään ole aivan sattumaa, että Tammerfest alkaa juuri sopivasti kotiin palattuani, vaan kyllä lentoja aikanaan hankkiessani katsoin hyvin tarkkaan, että ehdin myös Tammerfesteille.

Ensimmäinen keikkani tämän kesän juhlilla oli Stellan keikka Yo-talolla. Sitä olinkin odottanut paljon, sillä Stella on jo useamman vuoden ollut yksi korvissani eniten soineista bändeistä, mutta en ollut koskaan osunut keikalle. Yritystä kyllä on ollut, mutta aina on ollut jokin pakollinen meno – tai sitten olen asunut tuhansien kilometrien päässä keikkapaikasta.

Stellan keikka olikin aivan loistava. Soitto oli tiivistä ja tulkinta vahvaa. Uuden levyn olin ehtinyt kuunnella ehkä kuusi kertaa, mutta vasta keikan aikana se avautui lopullisesti. Loistava levy. Bändin näkeminen livenä aina syventää levynkin kuuntelukokemusta. Stellan levy onkin tänään soinut jo useamman kerran.

Stellan tekstit edustavat mainiosti suomalaisen poplyriikan erityispiirteitä. En tiedä onko jonkin muunkielisessä musiikissa vastaavaa tarinankerrontaperinnettä kuin suomenkielisessä, mutta ainakaan englanninkielisessä populäärimusiikissa mitään sellaista ei minusta ole. Suomalainen poplyriikka kuuluu ilmeisesti samaan jatkumoon kuin Kalevala. Toinen erityispiirre on se, että suomalainen poplyriikka käsittelee hankalia ja ahdistavia asioita aivan ennakkoluulottomasti. Kuunnelkaa vaikka Stellan Totuuden henki tai PMMP:n Joku raja, Matoja tai Kovemmat kädet. Tai Zen Cafén Puuenkeli tai Ensimmäinen. On niitä varmaan muitakin, mutta nuo nyt heti tulivat mieleen.

Katselin eilen kun helikopteri lenteli naapuritalon katon yllä. Eipä ole ennen näkynyt näillä kulmilla. Hieman myöhemmin se tuli käymään sisälläkin.

Lähes reaaliaikainen kertomus ensimmäisestä Suomeen paluun jälkeisestä kokonaisesta päivästä jatkuu. Rauhaniemen kansankylpylä oli lähes enallaan. Kelihän on tänään ollut mitä mainioin, joten rantakalliota ja varsinkin saunan edessä olevat auringossa kylpevät tuulensuojaiset penkit olivat väkeä ihan mustanaan. Vesi oli kylmää, mutta kyllä siinä hyvin ui. Virkistää ainakin.

Uimareissun jälkeen menin ruokaostoksille. Ajattelin jo kassalla ylpeänä, että osasinpas tehdä kaiken oikein: löysin kaiken tarvitsemani enempiä harhailematta, muistin punnita vihannekset itse ennen kassaa, en nostanut täyttä ostoskoria kassahihnalle ja annoin kassalla pankkikortin myyjälle yrittämättä höylätä sitä itse. Maksettuani katsoin hölmistyneenä kassahihnan päähän. Siinähän ne ostokset lepäsivät, vaikka olin valmiina nappaamaan valmiiksi pakatut kassit. Ei muuta kuin komento takaisin ja kassin ostoon. Onneksi oli sopivaa pikkurahaa.

Ensivaikutelmat Suomesta: puut ovat tosi pieniä, valoisat illat ovat kauniita ja lintujen laulun taustalla ei ole autojen hurinaa. Kahvi, ruisleipä ja maito maistuvat hyvältä. Lapsuuden kodin portaikon pielessä oleva ruusunmarjapensas tuoksuu samalle kuin noin 25 vuotta sitten. Mukava paikka tämä Suomi.

Omassa kodissa olen saanut makuuhuonessa pois vuokralaisen tieltä olleet huonekalut omiin huoneisiinsa. Seuraavaksi olisi edessä keittiön järjestäminen. Astiat kun ovat vaatehuoneessa niillä hyllyillä, joille olisi tarkoitus tyhjentää matkalaukkujen sisältö. Matkalaukut taasen ovat taktisesti sängyllä, jotta tyhjentäisin ne ennen kuin menen nukkumaan. Nyt menen kuitenkin Rauhaniemeen uimaan. Toivottavasti polkupyörä on tallessa taloyhtiön varastohuoneessa.

Olen palannut kotiin. Kirjaimellisesti. Seison juuri nyt keskellä omaa olohuonettani. Tuntuu aivan mahtavalta! On tämä aika linna Seattlen kämppään verrattuna. Ja mikä parasta, mistään ei voisi huomata, että täällä on asunut vuokralainen.

Muutenkin on tälläkin kertaa sellainen tunne, että kotiin kotiutuu hetkessä. Nettiyhteys aukeaa huomenna ja digiboksin hankin ehkä jo tänään. Mitäs sitä sitten muuta enää tarvitsisikaan?

Aikani Seattlessa alkaa olla tällä erää ohi. Kone lähtee alle neljän tunnin päästä, ja kaikki on lähes valmista. Vielä pitäisi kantaa pari lähes romuksi mennyttä tuolia ja kahden sukupolven voimin melko värikkääksi saatu pöytä roskikseen, mutta muuten kaikki on tehty. No, läppärilaukku on toki pakkaamatta.

Tunnelma olisi varmasti aivan karsean haikea jos en tietäisi olevani tulossa takaisin. Ei se ihan samanlaista silloin ole, mutta toisaalta tänä keväänä ja kesänä mieltä kuitenkin painanut koti-ikävä on silloin poissa. Joka tapauksessa tällainen vähittäinen muutto vähentää tunnekuohuja.

Sitä paitsi, Suomessa odottaa monia kivoja asioita aivan heti kärkeen. Niistä yksi on muuton loppuunsaattaminen omassa kodissa. Ei siksi että huonekalujen kantaminen huoneesta toiseen olisi minusta hauskaa, vaan siksi, että luvassa on parasta mahdollista seuraa. Toivottavasti löytyy pieniä ja vaikeasti rikottavia esineitä niin pääsee pienikin osallistumaan. Tai ehkä hän on mielellään työnjohtaja? On se äitinsä poika kumminkin.

Eilen tämä maa juhli itsenäisyyttään. Täässä kotikulmillani juhlakansa kokoontuu Gas Works Parkiin, josta on mainiot näkymät illan ilotulitukseen. Raketit ammutaan nimittäin Lake Unionille parkkeeratulta proomulta, siis juuri siltä järveltä, joka on kotini ja Seattlen keskustan välissä.

Meillä oli suomalainen kokoontuminen. Vahvuus oli tällä kertaa kuusi henkeä, mikä olikin varsin optimaalinen koko ottaen huomioon, että kokoonnuimme naapurissa samanlaisessa pienessä kämpässä kuin omani on. Itse juhlapäivä tuskin meitä ketään sen kummemmin liikautti suuntaan tai toiseen, mutta vapaapäivä ja mainio ilotulitus on kuitenkin hyvä tekosyy kokoontua yhteen. Iltapäivällä grillattiin periamerikkalaiseen tapaan hodareita, sitten kierreltiin Gas Works Parkissa, ja kotiin palattua grillattiin kunnon lihaa (ei siis makkaraa) ja kunnon vihanneksia (ei siis makkaraa).

Gas Works Parkissa oli kyllä tänäkin vuonna hirveä hulina. Ja mikä parasta, aivan kuten edelliskerrallakin, puistossa oli kukkulan päällä järkyttävän korni ilmalla täytetty vapauden patsaan pää.

Ilta huipentui ilotulitukseen, jonka katsoimme kotitaloni kattoterassilta. Se oli joko hienoin tai toiseksi hienoin jonka olen nähnyt. Ainoa kilpakumppani on kahden vuoden takainen samainen itsenäisyyspäivän ilotulitus Seattlessa. Pokkarilla otetut kuvat eivät tee oikeutta, mutta olipa vain taivas täynnä tulta. Sydämen ja hymyilevän naaman muotoiset räjähdyskuviot olivat taaskin hauskoja, mutta parhaita olivat kuitenkin moniväriset ja taivaalla pitkään pysyneet kuviot.

Viimeinen kokonainen päivä Seattlessa alkaa kääntyä iltaan. Varsinaiseen fiilistelyyn ei ole ollut aikaa, vaan olen jatkanut pakkaamista ja hoitanut muutamia muita käytännön juttuja. Yksi niistä oli kaapelifirmalta lainassa olleen kaapelimodeemin palauttaminen. Odotin lähes liikkeen sulkemisaikaan, sillä netitön elämä tuntui ikävältä idealta. Tosin siitä ei näytä olevan pelkoa, sillä kerrostaloasumisen yksi hyvä puoli on se, että avoimia langattomia verkkoja on runsaasti tarjolla.

Toinen homma joka jäi tähän päivään oli keittiötavaroiden ja erinäisten tekstiilien lahjoittaminen pois. Hyväntekeväisyysjärjestön lahjoitusten vastaanottokeskus on aivan tässä kotikulmilla, ja homma meni kyllä harvinaisen kätevästi. Kymmenkunta isoa paperikassillista tavaraa sinne meni, ja sain hyvän mielen siitä, että tavarat tai niiden jälleenmyynnistä saatavat rahat menevät hyvään käyttöön.

Alkuilta onkin sitten mennyt työpaikalla. Erinnäisestä Kalifornian matkailusta johtuen minulla oli vasta nyt aikaa laittaa työkone niin sanotusti paketointivalmiiksi. Oleellisesti vain kopioin sieltä kaikki tarpeelliset tiedostot talteen, mutta siinäkin oli sen verran tietokoneella ruksutettavaa, että sen valmistumista odotellessani ehdin viimeistellä kaikki blogimerkinnät ja lisätä niihin kuvat. Nyt sitä sitten on kuvitettua tarinaa muutamista Kalifornian kansallispuistoista ja Los Angelesin rannoilta.

Nyt on reissu takana ja viimeiset muutojärjestelyt ovat vielä jäljellä. Nyt kun auto on viety pois ja huonekalutkin on myyty, jäljellä ei ole enää vaikeita asioita. Tekemistä kuitenkin riittää, tärkeimpinä asunnon tyhjentäminen ja siivoaminen. Seattlelainen hyväntekeväisyysjärjestö on saamassa palon keittiötavaraa.

Eilinen lounaskaupunki Long Beach oli eteläisin pysähdys koko loppupäivän kestäneellä Los Angelesin alueen uimarantakulttuuriin keskittyneellä ajelulla. Alla oli vuokra-auto, joka vuokrattiin kätevästi San Bernardinosta, ja palautettiin tänään Los Angelesin lentokentälle. Oma autohan siis jäi juuri San Bernardinoon, ja sieltä on se 60 mailia Los Angelesiin, joten oli kyllä kätevää että sieltä löytyi autovuokraamo, joka ei edes ottanut lisähintaa siitä, että auto palautettiin eri paikkaan.

Eilisestä tulikin yllättävän hauska päivä, ja täytyy sanoa, että käsitys Los Angelesista muuttui aavistuksen verran positiivisemmaksi. En minä siellä edelleenkään kyllä suostuisi asumaan. Hauskastakin päivästä suurin osa vietettiin kuitenkin autossa.

Kaikkiaan Long Beachin jälkeen käytiin neljällä uimarannalla: Redondo, Manhattan, Venice ja Santa Monica. Samalla ajettiin näiden rantayhteisöjen läpi, ja nähtiin monenlaista elämänmuotoa. Los Angelesin rantakulttuuri on loppujen lopuksi aika monipuolista.

Redondo ja Manhattan Beacheilta jäi mieleen suuret aallot, Long Beach kun oli ollut täysin tyyni. Jälkimmäisellä kävin uimassakin, ja aalloissa pomppiessa tuli elävästi mieleen viime joulukuinen Havaijin reissu. Ehkä suurempia elämyksiä antoi kuitenkin surffaajapoikien seuraaminen. Rantalaiturilta pääsi katsomaan surffaajua aivan lähietäisyydeltä.

Venicessä käytiin ensin katsomassa kanaaleita. Suurin osa kanaaleista on korvattu teillä, mutta muutama kortteli on säilytetty. Alueen koteihin ei taida päästä kiinni ihan pikkurahalla. Itse Venice Beachille päästessämme aurinko oli jo melko alhaalla ja värjäsi alueen hienosti. Teepaitakauppiaiden ja tatuointiliikkeiden seassa on aika upeita vanhan ajan tyylisiä hampurilaiskioskeja, jäätelöbaareja, kahviloita ja muita liikkeitä. Santa Monicaan päästessä aurinko oli juuri painumassa vuorten taakse. Auringon laskettua käppäilimme hetken laiturilla, mutta sillä oleviin huvipuisto houkutuksiin emme langenneet.

Tänään käytiin vielä aamulla Warner Brosin studiokierroksella. Ulkolavasteita oli mukava kiertää, mutta se että emme menneet yksiinkään sisälavasteisiin oli pieni pettymys. Monia tuttuja paikkoja silti nähtiin, muun muassa Teho-osaston ambulanssipiha, ambulanssit ja poliisiautot, sekä joitakin Frendien ulkokuvauspaikkoja. Ja mikä parasta, ulkokuvauspaikkoihin päästiin liikkumaan jalan.

Studiokierroksen jälkeen oli vielä sen verran aikaa, että ajeltiin vuorten yli Mulholland Drivea pitkin Beverly Hillsiin. Rikkaiden ihmisten kodit ovat kyllä melko mauttomia. Mauttomuuden huippu oli ehkäpä piha, jonka pihalla oli pieni Vapauden patsaan kopio. Tai niin luulin, kunnes näin toisen samanlaisen patsaan vielä mauttomamman talon pihalla. Beverly Hillsin kaupungintalo on kyllä komea ihan oikealla tavalla. Se on sen verran tutun näköinen, että on kai väistämätöntä, että olen nähnyt sen aiemmin elokuvissa tai tv:ssä monessakin roolissa. Lisäksi käveltiin hetken aikaa Rodeo Drivella käsittämättömän kalliiden merkkiliikkeiden seassa: Armani, Versace, Fendi ja mitä näitä nyt on. Montaakaan asiakasta ei liikkeissä näkynyt, monessa ei kyllä ollut esillä montaakaan myyntiartikkeliakaan.

Nyt on mukava olo. Reissu on mennyt kaikin puolin hyvin, ja nyt on reissun päätarkoituskin toteutunut. Jätin nimittäin tänään aamupäivällä auton rahtifirmalle San Bernardinoon, ja nyt ei voi kuin toivoa että auto tulee turvallisesti Suomeen.

Nyt odotetaan lounasta viihtyisässä Long Beachissa. Äsken kävin uimassa rannalla, jolla näkyi valkoista hiekkaa silminkantamattomiin.

Tänä aamuna ajettiin Venturan satamaan ja hypättiin laivaan. Edessä oli Santa Barbaran kanavan ylitys, kohteena Santa Cruzin saari, joka on osa Channel Islands National Parkia. Jo pelkkä merimatka oli elämys. Aluksena oli satakunta ihmistä vetävä pienehkö katamaraani, joka pomppi aalloilla sellaiseen tahtiin, että olisi voinut heikompaa hirvittää. Yläkerran takakannellekin pärski sen verran vettä, että housuni olivat ennen pitkää läpimärät. Kesä kuivasi, mutta suola teki housuista aika tönköt.

Parasta oli kuitenkin merinisäkkäiden bongaaminen. Jo sataman aallonmurtajalla nähtiin pari hyljettä, mutta kohokohta oli ilman muuta se, kun viisi delfiiniä lähti seuraamaan meitä. Koko porukan yhtäaikainen hyppy peräaallossamme oli huikea näky. Myös valaiden bongaamisesta eläteltiin toiveita, mutta ne eivät tällä kertaa toteutuneet. Pelikaaneja nähtiin kyllä, mutta ei ihan sitä akuankkakokoa, jossa ankka mahtuisi pelikaanin nokkaan.

Itse saari oli sekin ihan hieno. Vastaavia keltaisia kukkuloita on toki Kalifornia väärällään, mutta eipä taida olla monta muuta paikkaa, jossa niillä saisi kävellä vastaavassa rauhassa. Ja toki suoraan merestä nousevat kalliot ovat nekin hienoja. Kansallispuiston varsinainen juttu taitaa kuitenkin olla se, että saarilla on kymmeniä kasvi- ja eläinlajeja, joita ei tavata missään muualla. Oravia kummempia eläimiä ei nyt nähty, mutta kieltämättä saarella oli useita kasveja, joiden oli helppo uskoa olevan ainutlaatuisia.

Meillä oli saarella aikaa viitisen tuntia, ja käytimme sen kymmenen kilometri luuppihaikkiin. Se ei sinällään ihmeitä tarjonnut, mutta saimme tehdä sen lähes täysin yksin, ja Kalifornian keltaiset kukkulat näyttäytyivät ihan eri valossa kuin auton ikkunasta tai maantienvarren levähdyspaikalta katsoessa. Viimeinen tunti vain makailtiin rannalla paluukyytiä odotellen.

Päivän paras asia oli kuitenkin se, että ei tarvinnut enää ajaa pitkälle, vaan koko päivän saldoksi jäi alle sata mailia. Yöpaikka oli varattu Hollywoodista, mutta päätimme ajaa rantaviivaa seuraten kuulua Pacific Highwayta pitkin. Sillä kun oli iltaauringossa komeat maisemat, ja lisäksi oli tiedossa, että Santa Monicassa on itsepalveluperiaatteella toimiva autopesula. Auto kun oli syytä pestä, ennen kuin se viedään huomenaamulla konttiin. Matkalla nähtiin myös julkkisten luksustalojen täyttämä Malibu, mutta sitä ei kyllä voi suositella matkakohteeksi. Taloista ei paljoa näy, ja sekin mikä näkyy on varsin mautonta.

Nyt on joka tapauksessa auto pesty ja kaikki on valmista viimeiseen etappiin Hollywoodista itään San Bernardinoon, jossa rahtifirma pakkaa sen konttiin. Huomiselle jää noin 60 mailia. Los Angelesin autoilukulttuuri hieman jännittää. Tänäänkin muutama tyyppi kovasti yritti ajaa päälle, mutta toistaiseksi olen aina onnsitunut väistämään ajoissa. Toivottavasti näin mennään loppuun asti.

Hollywood näyttäisi olevan ilta-aikaan paljon viihtyisämpi kuin olisin edellisen keskipäivään osuneen käynnin perusteella odottanut. Paikka ei ole illalla niin nuhjuisen tuntuinen kuin mitä se päiväsaikaan on. Tänään oli aiemmin päivällä ollut Egyptian Theaterissa Will Smithin uuden elokuvan kutsuvierasnäytäntö, ja sitä varten tuotua rekvisiittaa purettiin kun tulimme paikalle. Punainen matto nähtiin, mutta sillä kävelleita ei.