Eilen alkoi myös Tammerfest. Ei tietenkään ole aivan sattumaa, että Tammerfest alkaa juuri sopivasti kotiin palattuani, vaan kyllä lentoja aikanaan hankkiessani katsoin hyvin tarkkaan, että ehdin myös Tammerfesteille.

Ensimmäinen keikkani tämän kesän juhlilla oli Stellan keikka Yo-talolla. Sitä olinkin odottanut paljon, sillä Stella on jo useamman vuoden ollut yksi korvissani eniten soineista bändeistä, mutta en ollut koskaan osunut keikalle. Yritystä kyllä on ollut, mutta aina on ollut jokin pakollinen meno – tai sitten olen asunut tuhansien kilometrien päässä keikkapaikasta.

Stellan keikka olikin aivan loistava. Soitto oli tiivistä ja tulkinta vahvaa. Uuden levyn olin ehtinyt kuunnella ehkä kuusi kertaa, mutta vasta keikan aikana se avautui lopullisesti. Loistava levy. Bändin näkeminen livenä aina syventää levynkin kuuntelukokemusta. Stellan levy onkin tänään soinut jo useamman kerran.

Stellan tekstit edustavat mainiosti suomalaisen poplyriikan erityispiirteitä. En tiedä onko jonkin muunkielisessä musiikissa vastaavaa tarinankerrontaperinnettä kuin suomenkielisessä, mutta ainakaan englanninkielisessä populäärimusiikissa mitään sellaista ei minusta ole. Suomalainen poplyriikka kuuluu ilmeisesti samaan jatkumoon kuin Kalevala. Toinen erityispiirre on se, että suomalainen poplyriikka käsittelee hankalia ja ahdistavia asioita aivan ennakkoluulottomasti. Kuunnelkaa vaikka Stellan Totuuden henki tai PMMP:n Joku raja, Matoja tai Kovemmat kädet. Tai Zen Cafén Puuenkeli tai Ensimmäinen. On niitä varmaan muitakin, mutta nuo nyt heti tulivat mieleen.