Minun Tammerfestini loppui jo perjantaihin, ja Jenni Vartiaisen keikka jäi omalta osaltani viimeiseksi. Jenni Vartiaisen levy on mainio: tasainen kokonaisuus, paljon hyviä kappaleita, ja muutama kohokohtakin. Vuolteentorin keikka ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut keskinkertaisuuden yläpuolelle. Toki Jenni hyvin lauloi, mutta muuten keikassa ei erityisen hyviä elementtejä ollut. Minkäänlaista draaman kaarta ei keikalla ollut, ja lisäksi Jennin bändin soitto oli täysin unohdettavaa. Ehkä tarkoituskin oli, että bändi ei ota minkäänlaista näkyvää roolia, mutta kokonaisuus ei vain toiminut yhtään.

Tammerfestin aikana tuli myös todistettua taas koko joukko ärsyttävää keikkakäyttäytymistä. Stellan keikan loppupuolella joku naisporukka hyökkäsi jonkin vähän tunnetumman biisin alkaessa baarin puolelta lavan eteen, ja alkoi heilutella käsiään ilmassa, epätahdissa keskenään ja musiikkiin nähden. Siinä ne sitten heiluivat koko loppukeikan, ja olivat jotenkin ihan eri tunnelmissa kuin se yleisö joka oli seurannut keikkaa alusta asti. Torstaina Tullikamarilla ja perjantaina Vuolteentorilla taasen lähistölleni osui kaveri, jolla oli paljon innostusta, mutta ei lainkaan rytmi- tai tilannetajua. Koko ajan ihan "vääriä" liikkeitä ja taputukset aina epätahdissa. Tullikamarin kaveri sentään piti oman rytminsä, mutta Vuolteentoverin kaveri taputti jotakin ihan kummallista sooloa, jossa ei kolmea kertaa peräkkäin samassa tahdissa kädet yhteen osuneet. Päälimmäiset tunteet olivat myötahäpeä, huvittuneisuus ja ärsytys, tässä järjestyksessä.

Lauantaina oli sitten kaverin polttarit. Mies haettiin kotoaan jo aamukahdeksan jälkeen, ja vietiin heti thainyrkkeilykehään. Ennen polttarisankarin kehään tulemista pidin lämmittelyssä tyynyjä, joihin harjoitusvastus löi ihan riittävän kovaa esitellessään tekniikoita. Vieläkin on olkapään tienoon lihakset kipeät, mikä onneksi sen huomaa vain käsiä nostaessa. Polttarisankari sai sitten näitä samoja iskuja kehoon, mutta selvisi ottelusta kunnialla.

Loppupäiväkin meni ihan miehekkäissä tunnelmissa, mutta ei siitä sen enempää. Illaksi ja yöksi päädyttiin kauniiseen mökkimaisemaan. Auringon laskua katsellessani ja valokuvatessani mietin, että Seattlessa tätä hetkeä valokuvatessa ei ole juuri varaa virheisiin, sillä seuraavaa kuvaa ottaessa valo on jo muuttunut oleellisesti, ja hetki pimeän ja valoisan välimaastossa on hyvin lyhyt. Toista se on täällä, missä aurinko roikkuu puiden yläpuolella iäisyyden. Mietin minä vähän sitäkin, että Suomalainen järvimaisema on kyllä kaunista. Auringon laskun jälkeinen sininen yö tuntui suorastaan eksoottiselta.