Kaiken positiivisuuden keskella aina valilla tulee mieleen, etta Syyria on
kuitenkin dikatuuri, jossa sananvapaus on hyvin rajoitettu ja
ihmisoikeusrikkomuksia tapahtuu jatkuvasti. Viime viikkoinakin on
pidatetty ihmisia mielipiteidensa takia, ainakin jos lansimaisia
tiedotusvalineita on uskominen.

Paikallisten kanssa keskustellessa tekisi mieli keskustella arabimaissa
parhaillaan kaynnissa olevista levottomuuksista ja vallankumouksista,
mutta taitaa olla paras olla ottamatta sita puheeksi. Tosin tamanpaivainen
juttukaverini otti itse puheeksi, etta ruuan hinnan oli taalla luvattu
laskevan maaliskuun alussa, mutta mitaan ei ole toistaiseksi tapahtunut.

Aika monessa kaupassa on taman diktaattorin eli Bashr al-Assadin kuva.
Itse asiassa myos hostellini seurustelutilassa on kaksikin hanen kuvaansa.
En tietenkaan ole kysynyt milla mielella ne on siihen laitettu, mutta
tulee vakisin mieleen, etta se voi hyvinkin olla taktinen veto. Jos tulee
jokin tarkastus, Assadin kuva seinalla luo varmaankin sopivaa tunnelmaa
jossa tarkastus menee jouhevasti.

Sekin taytyy todeta, etta tama kymmenisen vuotta vallassa ollut nuorempi
Assad ei ole sortunut ihan sellaisiin tekoihin kuin isansa. Lisaksi han on
uudistanut Syyriaa paljon, muun muassa niin etta Neuvostoliiton
kaltaisesta suunitelmataloudesta on siirrytty markkinatalouden suuntaan.
Yksityisyrittajyyteen suorastaan kannustetaan. Siltikin tilanne on
samankaltainen kuin Kiinassa, eli yrittajalla homma toimii tasan niin
kauan kun ei kritisoi esimerkiksi ihmisoikeustilannetta.

Markkinatalouden puutteesta taitaa johtua sekin, etta Damaskoksen vanha
kaupunki on aika rempallaan. Se luo osaltaa ntunnelmaa, mutta jos
rakennuksia ei jossain vaiheessa kunnosteta, vanhan kaupungin rapistuminen
menee liian pitkalle. Tilanne on pitkalti sama kuin mita aikoinaan
tapahtui Euroopan kommunistisissa maissa. Esimerkiksi Praha on kuitenkin
nyt parhaassa loistossaan. Saapa nahda miten Damaskoksen kay.

Eilen totesin syyrialaisen ruuan olevan aivan erinomaista. Paadyin
ruokailemaan ravintolaan, johon kuulemma tavallisesti viedaan maassa
vierailevat valtionpaamiehet. Paikassa olikin tyylia. Tarjoilijat olivat
pukeutuneet valkoiseen kaapuun, joka oli selvasti jonkinlainen
perinnevaate tai ainakin saanut sellaisesta inspiraationsa. Itse ruokakin
oli loistavaa. Alkupalani oli hummus ja paaruokana oli jonkinlainen pata,
jossa oli muunmuassa lammasta ja takalaista perinneruokaa eli kibbehia. Ne
ovat sellaisia vehnaisia palloja, joiden sisassa on lihaa.

Ruuan jalkeen paatin testata Damaskoksen baaritarjonnan. Olin aiemmin
bongannut hostellini lahelta kivan nakoisen pienen baarin, ja astuin sinne
sisaan. Paikka olikin sitten vielakin pienempi kuin olin ajatellut.
Esimerkiksi oma keittioni on isompi. Nelja poytaa ja pari tuolia
baaritiskilla oli kapasiteetti. Ja olut ja juttu virtasi. Asiakaskunta oli
kansainvalista ja juttutuulella.

Damaskoksen vanhan kaupungin kristittyjen kortteleissa kulttuuri on talla
tavalla vapaamielista. Ei Damaskos muutenkaan mikaan kovin vanhoollinen
kaupunki ole. Syyrian valtiohan on maallinen, vaikka toki monet
syyrialaiset ovat hyvinkin uskonnollisia. Tama nakyy kaduilla niin, etta
esimerkiksi naisten pukeutuminen on hyvin vaihtelevaa. Joillakin on
lansimaalaisia vartaloa myotailevia vaatteita, joissa voi olla ihan
anteliaskin kaula-aukko. Toisaalta vastaan tulee silloin tallon myos
kasvot kokonaan peittavaan burkaan pukeutuneita naisia. Taalla naisten
asuvalinta riippuu omasta kulttuurista ja on sinallaan oma valinta. Tosin
oma valinta monesti tarkoittaa isan tai aviomiehen valintaa.

Suurin osa naisista on kuitenkin pukeutunut melko vapaamielisesti. Huivit
ovat toki yleisia, mutta ei niita kaikki muslimitkaan kayta. Toisilla on
huivi ja normaalit lansimaiset vaatteet, toisilla taasen on erittain
tyylikkaita kokopitkia takkeja. Niistakin monet ovat kovasti
vartaloamyotailevia. Olen nahnyt naisilla myos nahkaisia kaapuja, mika
lienee hienovaraista kapinaa.

Basaarissa myos nakee, millaisia vaatteita naisilla saattaa olla
kaapujensa alla. Seksikkaat alusvaatteet ja muut naisellisuutta korostavat
asusteet ovat vielapa myynnissa aivan Umayyad-moskeijan lahella olevassa
basaarin osassa. Joukossa on paallysvaatteita, joita ei tassa
yhteiskunnassa eika sen paremmin Suomessakaan voi pitaa paalla julkisela
paikalla.

Miesten asustustakin on mielenkiintoista seurata. Erilaisia perinneasuja
esiintyy. Olen nahnyt myos muutaman kerran sen perinteisen valkoisen asun
johon kuuluu punaruutuinen huivi. Tama ei kuitenkaan taalla siis ole
lainkaan yleinen, toisin kuin vahan etelaisemmassa Lahi-idassa.

Tanaan en ole oikeastaan sen ihmeellisempia nahtavyyksia keraillyt, vaan
olen vain kierrellyt vanhan kaupungin kapeita katuja. Lounaaksi nappasin
kadunvarren kojusta shawarman eli pita-leivan valiin rullatun paikallisen
version kebabista. On muuten huomattavasti maukkaampaa kuin turkkilainen
versio, riippumatta siita syoko sitea Suomessa, Saksassa vai Turkissa.
Tanaan otin ensin naudanlihaversion, mutta kun siita ei viela nalka taysin
lahtenyt, otin viela peraan myos kanaversion. Jalkiruuaksi loysin viela
basaarista paikallista pehmisjaateloa, joka ei kylla ennakkopuheista
poiketen juuri suomalaisesta poikennut.

Eras hauska kokemus oli myos rahanvaihto. Paadyin nimittain tekemaan sen
pankissa. Siellapa ei vain juurikaan ollut muita kuin arabiankielisia
kyltteja. No, kysymalla siita selvittiin, ja kurssikin oli mainio.
Sinallaanhan rahanvaihto-operaatio ei ole nykyisin ihan pakollinen, silla
Syyriassakin saa nykyisin automaateista rahaa kanasainvalisilla
luottokorteilla. Toisaalta Syyrian puntia ei voi vaiuhtaa ulkomailla,
joten ihan pelkan luottokortin varassa ei toki olisi jarkevaa maahan
tulla. Lisaksi matkailuvinkkina voisi todeta, etta ainakin pankissa
vaadittiin passi ja paikallinen puhelinnumero, jotta vaihto onnistui.
Hostellin numero kelpasi.

Rahanvaihto-operaation loi erikoisen tunnelman se, etta viereisella
luukulla kasiteltiin valtavia rahasummia. Ja kasiteltiin kateisena.
Kaverilla oli iso pahvilaatikollinen 1000 punnan seteleita. Tuhat puntaa
on noin 16 euroa, joten siina tiskilla oli pakko olla valuuttaa ainakin
sadantuhannen euron edesta. Aivan kasittamatonta.

Paivan ainoa nahtavyys oli Sayyida Ruqayya -moskeija. Se on moderni
moskeija, jonka iranilaiset rakensivat vuonna 1985. Tyylina on moderni
persialainen tyyli, mika tarkoittaa kaytannossa sita, etta moskeija on
jossakin upean ja mauttoman valisella harmaalla alueella. Enpa ollut ennen
nahnyt peileista tehtyja mosaiikkeja.

Lisaksi kavin pyorahtamassa vanhan kaupungin ulkopuolella sen verran etta
nain vanhan kaytosta poistetun Hejazin rautatieaseman seka yhden uuden
Damaskoksen keskeisimmista aukioista. Eipa ole syyta poistua vanhasta
kaupungista enaa toista kertaa. Sielta kuitenkin mukaani tarttui
paikallinen mies, joka ulkomaalaisen nahtyaan halusi paasta jutun juuren.
Kappailimmekin tunnin ajan ristiin rastiin ja keskustelimme kulttuureista,
kielista ja insinooritieteista. Mies sanoi, etta haluaisi matkustella
enemman Euroopassa, mutta etta se on liian kallista. Ulkomaalaisten kanssa
juttelu on sitten se toiseksi paras vaihtoehto. Muutamassa Euroopan maassa
han oli kuitenkin kaynyt lomareissulla. Tiemme erkanivat kun kamerastani
loppui akku ja paatin palata hostellille. Mukavaa oli.

Tama paiva muistutti taas siita, miksi matkustelen. Paivan niin sanotut
kohokohdat olivat nekin varsin mieleenpainuvia, mutta kokonaisuus
muodostuu niista pienista asioista, jonka kauttaa kokee kulttuuria ja
kohtaa ihmisia.

Matka Beirutista Damaskokseen julkisilla liikennevalineilla vaikutti niin
monimutkaiselta, etta paatin ottaa Damaskoksen paan hostellin tarjoaman
privaattikyydin. Siihen kannusti sekin, etta hintaan kuului pysahdys
Anjarin raunioilla, jotka ovat UNESCOn maailmanperintolistalla. Mutta
ennen kuin sine asti paastiin, ehti tapahtua kaikenlaista.

Olin sopinut puhelimitse Damaskoksen paan kanssa, atta kyyti tulee klo 10.
No, ei tullut. Kun menin hostellin aulaan, respan kaveri totesti etta
kuskini oli soittanut olevansa puolisen tuntia myohassa. No, eipa siina
mitaan, Internet viihdytti.

Lopulta klo 11 kuski saapui. Kavi ilmi, etta meilla ei ollut yhteista
kielta, mika pikkuisen pisti mietteliaaksi. No, eipa siina mitaan,
hostellin respa tulkkasi, ja kaytiin lapi etta meilla on yhteneva kasitys
paivan suunnitelmista. Lisaksi kuski soitti viela Damaskuksen hostellille,
ja sielta sitten kerrottiin minulle englanniksi, etta taman kaverin
kyytiin voi menna. Eli matka. Tai siis "jalla", niin kuin taalla sanotaan.

Yhteisen kielen puutteesta huolimatta saimme tarkeimmat asiat kaytya lapi:
nimet, kansalaisuudet ja se etta minulla on Syyrian viisumi. Auttavasta
ranskan kielen taidostani oli apua. Ja autttava siis tarkoittaa reippaasti
alle sadan sanan aktiivista sanavarastoa, mutta passiivisestihan sita osaa
kaikenlaista.

Libanonilainen liikenne oli aivan jarkyttavaa. Tiessa ei ollut mitaan
kaistamerkintoja, ja kaikki ajoivat miten sattuu ja kovaa. Ruuhkassa
pujottelu oli henkeasalpaavaa, vaikka vauhtia oli niin vahan etta lahinna
peltikolari oli vaarana. Kuskini oli kylla taitava tassa touhussa,
puikahteli uskomattomista valeista. Ja tiehan olis siis jatkuvasti
vuoristotieta. Mutkissa ohittelu oli varsin liberaalia, mutta vahan oli
pakkokin, silla rekat hyytyivat makeen ihan tyystin.

Maisemat olivatkin kylla sitten mainiot. Ensimmaiset lumihuippuiset vuoret
tulivat esiin jo pian Beirutista lahdettyamme. Erityisen hieno oli nakyma
Bekaan laaksoon, ja tassa kohta kuski jopa pysahtyi jollekin
epamaaraiselle roskia taynna olevalle levennykselle. Aikamoista.

Alhaalla laaksossa kuski taasen ehdotti lounastaukoa aika epamaaraisen
nakoisella tienvarsisyottamolla. Ostamamme shawarmat osoittautuivat
kuitenkin aivan loistavan maukkaiksi. Ei edes tippaakaan hairinnyt se,
etta kuski jarjesti asian niin etta mina tarjosin. Hinta juomineen oli
yhteensa alle viisi euroa, joten mikapa siina.

Alussa mainitsemani Anjar on nimenomaan mainitussa Bekaan laaksossa. Upea
paikka. Nain talvella raunioita ymparoi lumihuippuiset vuoret, mika lisasi
kylla kokemuksen vaikuttavuutta. Sinallaan rauniot eivat ole ihan ne
kaikkein vaikuttavimmat, silla kovin suuria rakennelmia ei ole pystyssa.
Kaupungin levea romalaistyyppisten kaarien reunustama 20 metria levea
paakatu oli kuitenkin hyvin vaikuttava. Insinoorimieleni katyseli kaarien
rakennetta, ja totesi etta vaikka jo lukiossa laskettiin sita fysiikkaa
jonka perusteella kaaret pysyvat pystyssa, on se vaan ihme etta pysyvat.

Anjar on maailmanperintolistalla ilmeisesti siksi, etta se on
poikkeuksellinen esimekki varhaisesta muslimikaupungista. Se on rakennettu
islaminuskon varhaisina vuosina 700-luvulla, eika Levantin alueelta ole
ilmeisestikaan toista vastaavaa loytynyt. Toisin sanoen Anjar ei ehka ole
se vaikuttavin rauniokaupunki nailla main, mutta olipahan hyvin matkan
varrella, joten samapa se oli poiketa.

Kuskini oli erityisen mielissaan Anjarissa kaynnissa. Otti toistuvasti
puheeksi ja naytti aina peukalolla ylos. Han ei selvatikaan ollut kaynyt
siella aiemmin, silla ajo-ohjeita jouduttiin kysymaan matkalla useita
kertoja. Siinakin oli oma jannityksena, varsinkin kun arabityyliin kuuluu,
etta jutunjuurta sitten aina riitti kun ohjeita kysyttiin.

Pian Anjarin jalkeen oltiinkin jo rajalla. Kuski oli varannut minulle
seka Libanonia etta Syyriaa varten tarvittavat kupongit, ja homma meni
kylla varsin jouheasti. Kummallakaan puolella ei kaytannossa tarvinnut
jonottaa lainkaan. Libanonmin puolella ei kysytty mitaan, Syyrian
puolella kysyttiin jotakin yleisluontoisia kysymyksia matkasuunnitelmista.
Siina se. Seitseman kilometrin mittaisella rajavyohykkeella ei ollut
mitaan sen erityisempaa nahtavaa.

Ennen Syyrian rajaa poikettiin kuitenkin viela tax-free myymalassa.
Tarjolla olisi ollut kaikkea sita mita vaikkapa ruotsinlaivoilla on, mutta
jatin nama houkutukset valiin. Kuskini nappasi kuitenkin nelja kartonkia
tupakkaa. Lisaksi kyytiimme tuli yksi ylimaarainen matkustaja. Minulla ei
ole aavistustakaan, tunsivatko kuskini ja han toisensa entuudestaan.

Kun aloimme olla lahdella Damaskosta, pysahdyimme yllattaen tienvarteen.
Kuski soitti puhelun, ja pian laheisesta kerrostalosta tuli kaveri
autollemme. Tassa vaihessa tupakat vaihtoivat omistajaa, ja kuski taisi
kaaria ihan kivan voiton. Rajalta kyytiin otettu kaveri taasen osti
autosta nousematta pussillisen leipaa tien varressa kauppaa kayneelta
naiselta. Tarjosi minullekin yhden, mika kylla tulikin jo ihan tarpeeseen.
Hyvaakin oli.

Kaikkein erikoisinta oli, kun rajalta kyytiin otettu kaveri poistui
kyydista ihan vain moottoritien rampilla. Ehkapa han jai liftaamaan
jatkokyytia jonnekin muualle. Samalla paikalla oli toinekin kaveri
seisoskelemassa, joten ehka se oli sitten hyva paikka. Minusta se naytti
vahan turvattomalta, silla aidan ja kaistan valissa ei ollut mitaan kunnon
piennarta, ja rampilta maahan oli ihan kunnon pudotus.

Damaskokseen paastyamme jatimme auton vanhan kaupungin ulkopuolelle, mista
hostellin tyontekija haki minut. Vahan nolotti, etta en saanut kantaa
reppuani itse, mutta minkas teet. Damaskos nautti heti kerta kaikkiaan
upealta paikalta.

Damaskoshan on ollut asuttu jo 8000-10000 eea, ja on yksi pisimpaan
yhtajaksoisesti asutetuista paikoista maailmassa. Toki nykyiset
rakennukset eivat "ihan" noin vanhoja ole, mutta suuri osa vanhan
kaupungin rakennuksista on peraisin 1200-luvulta, ja ne ovat kuulemma
muuttuneet hammastyttavan vahan. Toki kirkot ja moskeija ovat viela
tatakin vanhempia. Katettu basaari on sekin suhteelliusen iakas, mutta ei
nmykymuodossaan yli sataa vuotta. Siella minua kiehtoivat eniten mausteet
ja vesipiiput.

Moskeijoista vaikuttavin on Umayyad-moskeija, joka on valmistunut jo
vuonna 715, ja on Mekkan ja Medinan moskeijoiden jalkeen tarkein moskeija
maailmassa. Ehdin moskeijalle juuri ennen auringon laskua, ja olin hyvin
vaikuttunut sen marmorilattiaisesta sisapihasta ja seinien valtavista
mosaiikeista. Jollakin tapaa sisapija on vain todella kaunis.

Siina se paiva sitten alkoikin olla. Nyt olen ollut hyvan aikaa
nettikahvilassa, ja seuraava liike olisi menna maistamaan syyrialaista
ruokaa. Hostellin on vanhan kaupungin kristittyjen kortteleissa eli Bab
Tumassa, joten voi olla etta valitsen tasta lahelta ravintolan, jossa voin
samalla testata syyrialaista olutta.

Beirutissa on paljon nostokurkia. Niitä, tyhjiä tontteja ja sodan runtelemia rakennuksen raatoja katsellessa saa jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä 15 vuotta jatkunut sisällissota (1975-1990) teki kaupungille. Paljon on korjattu, mutta paljon on vielä myös kesken. Näin kartan johon oli värein merkitty olemassa olevat ja rakenteilla olevat rakennukset ydinkeskustassa. Aika tasan 50-50 näytti menevän.

Aamuni alkoi Place des Martyrsilta ja Mohammed al-Aminin moskeijalta. Tai oikeastaan oli jo aamupäivä, ja olin moskeijan edessä juuri kun rukouskutsu kajahti ilmoille. Kävin myös sisällä, mutta siellä oli vähän outoa olla kun juuri oli rukousaika, vaikkei rukoilijoita ollutkaan kuin parikymmentä.

Aivan moskeijan vieressä on Pyhän Yrjön katedraali, joka on rakennettu ristiretkien aikaan. Tämä rinnakkaiselo symboloi hyvin Libanonia. Sopu näyttää tänään täydelliseltä, mutta aina ei ole ollut näin. Vanhemmasta ajasta muistuttavat vielä Kirkon ja Moskeijan takana olevat roomalaisen markkinapaikan rauniot.

Tästä jatkoin parlamentin ja muiden hallintorakennusten suuntaan. Tunnelma oli selvästi jännittynyt. Kadut oli suljettu liikenteeltä puomein ja aidoin, ja sotilaat päivystivät rynnäkkökivääriensä kanssa. Haagista tulee ilmeisimmin Rafic Haririn murhaan liittyviä syytteitä viikon päästä, joten saapa nähdä mitä silloin tapahtuu. Parlamentti oli muuten varsin vaatimattoman näköinen rakennus, mutta sen sijaan Ottomaanien ajalta peräisin oleva Grand Serail oli varsin vaikuttava. Sen pihaan vievien portaiden yläpää oli suljettu piikkilangalla, ja kun kävin siellä valokuvaamassa, sotilas viittelöi pian että olen ihan väärässä paikassa.

Suurin vaaratekijä täällä on kuitenkin liikenne. Siellä täällä on toki jalankulkijoillekin liikennevaloja, mutta käytännössä monikaistaisia katuja saa jatkuvasti ylittää henkensä kaupalla Frogger-tyyliin. Pahinta on, että skoottereita ei tunnu koskevan mitkään säännöt, ei edes punaiset liikennevalot tai kaistojen ajosuunnat.

Mikään kovin nähtävyys-orientoitunut kaupunki Beirut ei kyllä ole. Yllä mainitut kohteet oli nopeasti kierretty, ja lounas olikin taas niitä mieleenpainuvampi. Hummus oli alkupalana aivan loistavaa, eikä kuskus ja kanakaan hullumpaa ollut.

Koska kello olikin tässä vaiheessa jo aika paljon, päätin ottaa taksin kauas kaupungin toiseen päähän ihailemaan kahta välimerestä nousevaa kiveä jotka tunnetaan nimellä Pigeon Rocks. Kuskiksi sattuikin aivan mainio tapaus, joka teki reissusta turistikierroksen. Niinpä pysähdyin jo menomatkalla kuuluisalla Holiday Innillä sekä Rafic Haririn murhapaikalle tehdyllä muistomerkillä.

Holiday Innin noin kolmekymmentä kerrosta korkea rakennus valmistui juuri ennen sisällissodan alkua. Sitä ei koskaan ehditty käyttää hotellina. Sen sijaan se oli mainio paikka tarkka-ampujille, ja niinpä rakennusta moukaroitiin sisällissodan aikana oikein kunnolla. Rakennus seisoo pystyssä, eikä sille ole tehty sodan jälkeen mitään. Siinä vasta muistutus sodan kauhuista, vaikka kyllä niitä on Beirutissa muutenkin riittämiin.

Pigeon Rocksilla tein pienen käppäilyn alas meren pinnan tasolle. Samalla huomasin, että tämä alue on paikallisen nuorison keskuudessa suosittu kutupaikka. Joukkoon mahtui yksi perinteiseen kasvot paljaaksi jättävään mustaan kaapuun pukeutunut nuori nainen, mutta tämän pariskunnan kuhertelu ei ollut yhtään sen hillitympää kuin muidenkaan.

Takaisin hostellille kävelin pitkän matkan rantakatua eli Cornichea pitkin. Kyseessä on beirutilaisten kokoontumispaikka, jossa on hauska katsella ihmisiä. Matkalla löysin aivan sattumalta jalkapalloseura Nejmehin stadionin, jolla oli harjoitukset menossa. Myös edustusjoukkue pelaa tällä Rafic Haririn mukaan nimetyllä stadionilla, ja täytyy sanoa että ei kyllä ole kummoiset puitteet.

Kun sitten saavuin Haririn murhapaikalle ja Holiday Innille, aurinko oli juuri laskenut, mikä loi aika jännän tunnelman. Varsinkin murjottu hotelli vetää hiljaiseksi.

Illan päätteeksi kävin vielä syömässä loistavan mausteiset lampaankyljykset, alkupalana viinikääryleet. Taas kerrassaan loistavaa. Jälkiruuaksi otin vielä lasillisen arakia. Kyseessä on arabialainen versio anisviinasta, mutta ainakin tässä versiossa aniksen maku oli armeliaan vaimea. Yöelämän puolella kävin sen verran, että kuuntelin yhden oluen verran arabialaista live-musiikkia. Se kuulosti juuri siltä kuin voisi kuvitella.

Huomenaamulla on sitten edessä lähtö Syyriaan. Kieltämättä vähän lämmittää. Libanon oli tämän matkan helpoin osuus, sillä sekä vuorilla että Beirutissa kaikki on hyvin samankaltaista kuin vastaavissa paikoissa Euroopassa. Syyriassa lienee tiedossa enemmän eksotiikkaa.

Matka vuorilta Mzaarista takaisin Välimeren rannalle Beirutiin oli valoisan aikaan hyvin mielenkiintoinen. Vuoristomaisemat olivat hienoja, mutta paljon tätä kiinnostavampaa oli katsella tienvarren rakennuksia. Tosi moni oli jäänyt syystä tai toisesta rakentamatta loppuun, ja osassa oli saatu valmiiksi vain raamit niin että missään kerroksessa ei asuttu. En tiedä mistä on kyse, mutta väkisin tulee mieleen että osa luurangoista saattaa olla rakennettu ennen sisällissodan alkua, ja ovat sitten jääneet oman onnensa nojaan. Oli miten oli, surulliselta tuo näytti.

Beirut vaikutti ensi alkuun varsin kaoottiselta. Tulin perille ruuhka-aikaan, ja kuskilla oli hieman vaikeuksia löytää hostellini niin että tunnelma autossa alkoi jo kiristyä ennen kuin saimme paikalliselta riittävät ajo-ohjeet.

Hostellilta liikkeelle päästyäni olikin sitten jo pimeää. Niinpä päädyin vain pyörähtämään Place des Martyrsilla ihailemassa Mohammed al-Aminin moskeijaa, mista siirryin Gemmayzehin ravintola- ja baarialueella. Sieltä löytyikin useita viihtyisiä pieniä baareja. Tein pienen baarihyppelyn ja kävin syömässä erittäin maukkaan annoksen lammasta ja riisiä. Paikallinen ruoka saakin edelleen täydet pisteet.

Tänään pääsin sentään laskettelemaan. Eilen osoittautui, että hotellilta on sen verran matkaa hisseille, että sinne asti ei viitsi kävellä. Niinpä olin sopinut läheisellä minimarketilla, että saan aamulla klo 9 ilmaisen kyydin heidän viereiseltä hotellilta. Näin tapahtuikin, mutta en yhtään tiedä oliko sovitulla kyydillä ja saamallani kyydillä mitään tekemistä toistensa kanssa. Vaan samapa tuo, ilmainen se oli ja vei oikeaan paikkaan. Minibussin kyydissä kaikki muut olivat muuten virolaisia.

Harmi vain että sää oli tänäänkin sellainen, että vain vuoren alimmat hissit olivat auki. Käytännössä laskinkin koko päivän samaa rinnettä. Onneksi se oli hyvässä kunnossa, joten sumussa ja lumisateessa laskeminenkin oli ihan mukavaa.

Mutta ei tullut siis nähtyä Välimerta lasketellessa. No, ehkä se suurin hupi on että voi sanoa lasketelleensa Libanonissa. Tosin sen mitä tänään laskettelualuetta pystyi hahmottamaan, se vaikuttaa tosi kivalta. Huomiseksi on luvattu aurinkoinen päivä, mutta minä kyllä vietän sen alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Beirutissa. Kyydin pitäisikin tulla hakemaan jo muutaman päästä.

Päivän ehkä hauskin juttu oli se, että rinteeseen ilmestyi joukkueellinen Libanonin armeijan miehiä. Voin kuvitella että pojat olivat olleet mielissään kun oli ilmoitettu laskettelupäivästä. Tosin tieto siitä että hissejä ei käytetä oli ehkä vähemmän mieleinen. Siinä ne tamppasivat rinnettä ylös pitkässä jonossa rynnäkkökivääri ja reppu heiluen. Kovakuntoisimmat ehtivät laskea päivän aikana monta laskua.

Oma päiväni jäi vähän lyhyeksi. Piiskaava lumisade oli sen verran ikävää että sain siitä tarpeekseni laskettuani vain tunnin lounaan jälkeen. Se oli sikälikin hyvä ratkaisu, että kaikki kamani olivat tietysti litimärät, mutta nyt olen ehtinyt saada ne jo suht kuiviksi.

Kielipolitiikasta voisi vielä todeta että laskettelualueella useimmat kyltit olivat ranskaksi, joskin myös arabiaa ja englantia esiintyi. Libanonhan oli ennen itsenäistymistään Ranskan hallitsema protektoraatti, mikä sitten näkyy tällä tavalla. Tosin olen ymmärtänyt, että ei täällä kovin laajalti ranskaa enää nykyisin osata.

Matkan ensimmäinen päivä ei mennyt ihan putkeen. Tänään on nimittäin satanut koko päivän vettä, enkä lopulta mennyt lainkaan rinteisiin. Huomenna aion toki lasketella vaikka mikä olisi. Ennuste lupaa, että sade voisi tulla huomenna lumena, mutta ei se nyt järin hyvältä näytä.

Päivä menikin viime viikolta jäänyttä univelkaa pois nukkuessa ja Al Jazeeran uutisia katsoessa. On muuten huoneessa tasokas taulutelevisio mistä kelpaakin katsella. Jalkapalloakin televisiosta löytyy ihan etsimättä. Sehän on arabimaissa(kin) selkeästi suosituin urheilulaji.

Varsinaisesti positiivisen puolelle päästiin kuitenkin vasta illallisella. Libanonilainen vuoristoravintola oli viimeisen päälle tunnelmallinen ja ruoka hyvää. Paikalliset tuntuivat olevan liikkeellä koko suvun voimin, ja jokaisessa pitkässä pöydässä poltettiin vesipiippuja. Olikin varsin hauska tarkkailla ihmisiä. Toisissa pöydissä pariskunnat osoittivat toisilleen avoimesti hellyyttä, toisissa naisilla oli huivit päässään ja käytös korostetun hillittyä. Jotkin nuoret naiset taasen olivat pukeutuneet niin että kaikki naiselliset muodot korostuivat. Arabit ovat vieläpä minusta jotenkin todella nättejä, joten tarkkana saa olla ettei katse jää viipyilemään liian pitkään.

Ruokalistaa ravintolassa ei ollut, joten päädyin tekemään tilaukseni suunnilleen tyyliin "haluaisin hyvää libanonilaista ruokaa". Sitä sitten tulikin, ja ihan tajuton määrä. En tiedä mitä kaikkea söin mutta hyvää se oli. Hintakin jäi ihan maltilliseen 45 dollariin, mikä on paljon vähemmän kuin mitä pelkäsin. Meze-annoksia tuli pöytään kuitenkin yhteensä kymmenen, eivätkä ne todellakaan olleet aivan pieniä. Lähes puolet jäikin syömättä, mutta olin kuitenkin tyytyväinen siihen että tilaukseni sisälsi niin monia makuja. Eiköhän tällä reissulla vielä tule kompensaatioksi huomattavasti halvempiakin aterioita.

Tuo hinta oli tosiaan USA:n dollareissa. Kyllä Libanonilla omakin rahayksikkönsä on, mutta käytännössä dollari kelpaa kaikkialla, ja korttimaksut ilmeisesti menevät aina dollareissa. Etenkin turistit käyttävät käteisenäkin dollaria, sillä Libanonin puntia ei voi ulkomailla vaihtaa, joten matkavaluutta on useimmilla joka tapauksessa dollari.

Nyt sitä sitten ollaan Libanonissa. Sitä ei heti arvaisi, sillä maassa on lunta ja hotellin takkahuoneen tunnelma tuo mieleen paljon pohjoisemmat seudut. Huomenna pääsen laskettelemaan. Tosin juuri nyt sää on lämmin ja sumuinen, joten toivottavasti tilanne paranee huomiseen mennessä.

Eri lähteet kertoivat, että suomalainen saa Libanonin viisumin lentokentältä. Se ei tarkkaan ottaen ollutkaan totta. Rajavalvoja ei nimittäin sanonut minulle sanaakaan ja vain leimasi passini. Sellainen tavanmukainen lomake toki piti täyttää ja siihen rajavartija teki kyllä kovasti jotakin omia merkintöjään. Samoin kaveri selasi passin tarkkaan, ilmeisesti varmistaakseen että siellä ei ollut Israelissa käynnistä kertovia leimoja. Mutta ei kai leimaa voi viisumiksi sanoa?

Kentällä minua oli vastassa kuljettaja ja ennen pitkää olin Beirutin lähiöissä matkalla kohti vuoristoa. Beirut näyttää kyllä melkoiselta suurkaupungilta. Merkille pantavaa oli sekin, että koko matkan aikana ei oikeastaan poistuttu taajamasta vaikka ajettiin vuoristoon. Lisäksi amerikkalaisten pikaruokaketjujen suuri määrä pisti silmään, samoin kuin se että lähes kaikki mainoskyltit olivat arabian lisäksi englanniksi. Itse asiassa moni oli vain englanniksi.

Hotelli on todella viihtyisä. Kaikki on modernia ja tiptop-kunnossa, mutta silti tunnelma on lämmin. Tätä blogimerkintää kirjoitan aulabaarissa takan äärellä. Valitettavasti langaton verkko ei nimittäin toimi omassa huoneessa.

Tampere-Pirkkalan check-in -virkailija oli sen näköinen ja oloinen että ei ollut vähään aikaan, jos koskaan, käsitellyt Beirutiin matkaavaa. Eipä sikäli ihmekään, sillä Tampereen lento on aika huono yhteys Beirutiin lentävälle. Vaihtoaikaa Riiassa tulee nimittäin kymmenisen tuntia.

Minulle toki päivä Riiassa sopi hyvin. Heti ensimmäisenä suuntasin suosikkipaikkaani syömään ison kulhollisen pelmenejä. Muuten tunnit kuluivat vanhan kaupungin tuttuja katuja kierrellen. Kirkot olivat paikallaan, samoin Vapauden muistomerkki, jonka näyttävyys kyllä pääsi taas kerran yllättämään.

Riiassa tuntuu muuten aina olevan paljon kylmempi kuin mitä lämpötila antaisi ymmärtää. Tänään oli kaiketi kuudes käyntini kaupungissa, ja näistä viisi on ollut talvella. Riika assosioituukin mielessäni automaattisesti talveen. Ja palelemiseen.

Nyt olen portilla odottamassa Beirutin koneeseen pääsyä. Täytyy myöntää, että tulin tänne tällä kertaa harvinaisen hyvissä ajoin. Kohta ei voi enää muuttaa mieltään.

Huomenaamulla kauan odotettu matka sitten alkaa. Tunnelma on lievän jännittynyt, Sitä se olisi joka tapauksessa, sillä edessä on paljon uutta ja tuntematonta, mutta tietysti arabimaailman levottomuudet tuovat oman lisänsä. Kaikki viittaa edeleen siihen että huolta ei ole, eikä ulkoministeriökään ole muuttanut matkustussuosituksiaan.

Tänään Ammanissa eli Jordanian pääkaupungissa oli tuhansia ihmisiä kaduilla osoittamassa mieltään. Kaduille väkeä ajaa ruuan ja polttoaineen kohonneet hinnat sekä halu rajoittaa kuninkaan valtaa. Tänään olikin jo kahdeksas peräkkäinen perjantai, jona Ammanissa on protestoitu rukousten jälkeen. Vallankumousta ei tänäänkään vaadittu, hallituksen vaihtoa ja oikeutta valita pääministeri vaaleilla kylläkin. Hallitusta vastaan mieltään osoittaneet ihmiset ilmeisesti kantoivat vallassa olevan ja hallituksen yksinvaltaisesti nimittäneen kuningas Abdullahin kuvia. Tämä lievä ristiriitaisuus mitä ilmeisemmin tarkoittaa sitä, että Jordaniassa ei kuitenkaan olla valmiita varsinaiseen vallankumoukseen. Viikko sitten mielenosoitus meni kuitenkin lieväksi nahisteluksi, joten tänään ei riskejä otettu, vaan Ammanin kaduilla oli tänään 3000 polisiia valvomassa järjestystä. Poliisit jäivät onneksi pelkiksi rauhanomaisen mielenosoituksen sivustakatsojiksi.

Syyriassakin oli keskiviikkona jonkinlainen mielenosoitus, johon poliisi vastasi väkivallalla. Kyseessä oli noin 200 ihmisen mielenilmaus Libyan suurlähetystön edustalla. Ikävä tapaus, mutta en jaksa aivan mahdottoman suuresti huolestua kun väkeä oli noin kuitenkin vähän. Minusta on hyvin epätodennäköistä, että tuollainen laukaisisi Syyrian kaltaisessa maassa massaliikehdintää. Tullainen tapaushan hukkuu miljoonakaupunkiin niin, että suurin osa kaupunkilaisista ja siellä vierailevista turisteista ei tietenkään edes huomannut että jotain erityistä olisi tapahtunut.

Libanonista taasen ei ole kuulunut mitään ihmeempää. Poliittinen kriisi on jumissa, eikä taida nytkähtää eteenpäin ennen kuin Haririn vuoden 2005 murhaa Haagissa käsittelevä tuomioistuin antaa ensimmäiset tuomionsa. Vuorilla rinteet ovat ilmeisesti hyvässä kunnossa, ja siellä pahin uhka on sunnuntaille eli ensimmäiselle laskettelupäivälle luvattu kova tuuli.