tiistaina, syyskuuta 09, 2008

Reissun viimeiselle päivälle jäi lopulta 1020 kilometriä. Näin reissun kokonaislukemaksi saatiin aivan järjettömät 3150 kilometriä. Aamu aloitettiin kuitenkin tutustumalla Butten vanhaan kaupunkiin. Butte on entinen kuparikaivoskaupunki, jonka loiston päivät ovat kaukana takana. Vanha kaupunki on kaupungin kokoon ja sijaintiin nähden hieno, mutta mikään hyvän mielen paikka se ei ole. Moni rakennus on näet tyhjillään ja kaikesta näkee että kaupungilla ja sen asukkailla ei keskimäärin mene kovin hyvin.

Butten jälkeen päätettiin poiketa kunnon aavekaupungissa. Paikan nimi on Granite, ja sitä ylläpidetään state parkina. Palveluja ei ole, eikä vanhasta hopeakaivoskaupungista ole paljoakaan jäljellä. Aikanaan täällä oli asunut yli 3000 asukasta ja kaupungissa oli ollut muunmuassa 18 saluunaa, useita bordelleja, sairaala, koulu ja pari kirkkoa. Nyt suurin suunnilleen pystyssä oleva rakennus on kuvassakin näkyvä ammattiyhdistyksen talo.

Kolmas maininnan arvoinen pysähdys oli itäisen Washingtonin suurin kaupunki, 200 000 asukkaan Spokane. Kyseessä on itse asiassa suurin kaupunki Seattlen ja Minneapoliksen välillä. Spokanesta Minneapolikseen on matkaa noin 2200 kilometriä, mikä kertoo jotakin siitä, miten vähän ihmisiä näillä kulmilla asuu.

Lyhyen vierailun aikana käsitykseni Spokanesta muuttui aiempaa huomattavasti positiivisemmaksi. Spokane nimittäin vaikutti aivan oikealta kaupungilta. Sen keskusta oli arki-iltana täynnä elämää, ja se elämä oli normaalia urbaania elämää, eikä mitään punaniskameininkiä. Keskusta oli myös esimerkiksi Seattleen verrattuna todella siisti. Silmiinpistävää oli myös se, että kaupungilla liikkui suomalaiseen tapaan teiniporukoita. Näitä ei Seattlessa koskaan näe, sillä ilmeisesti vanhemmat eivät uskalla päästää teinejä yksin vaaralliseen kaupunkiin. Spokanessa näemmä uskalletaan, mikä saa paikan tuntumaan heti paljon inhimillisemmältä. Julkista liikennettäkin näkyi olevan.

maanantaina, syyskuuta 08, 2008

Eilen ennen nukkumaanmenoa päätettiin, että aamulla herätään klo 6 ja että auto alkaa liikkua Yellowstonen suuntaan viimeistään klo 6:30. Näin todella tapahtuikin. Auton kelloon napsahti lukema 6:31 motellin pihassa muutama sekunti liikkeellelähdön jälkeen. Hyvä suoritus. Aurinko nousi aamutoimien aikana, ja oli selvää että Glacierin päivästä oli tulossa erittäin pilvinen. Tuntia myöhemmin olimme aurinkoisilla Montanan tasangoilla. Suuret tasangot (the great plains) alkavat täältä. Aurinkoinen preeria oli pilvisten vuoristomaisemien jälkeen aivan piristävää.

Matkalla saatiin niskaamme aivan mieletön sadekuurokin, mutta Yellowstonen Gardinerissa sijaitsevalle klassiselle sisäänkäynnille tultaessa aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta. Säiden osalta maiseman vaihto menikin nappiin. Koko päivä saatiin olla auringossa. Vuodelta 1903 peräisin olevassa Roosevelt Archissa lukee for the benefit and enjoyment of the people. Niinpä.

Kolmen hengen seurueessamme oli yksi ensikertalainen, ja se oli hyvä se. Paikkoja kierrellessä oli nimittäin vähän sellainen olo, että onhan nämä nyt nähty, mutta tämän ensikertalaisen reaktioita seuratessa ymmärsi, miten ainutlaatuisessa paikassa oltiin. Aikaa meillä oli ennen auringon laskua reilu kuusi tuntia, mikä on tietysti naurettavan vähän Yellowstoneen. Toisaalta kun meitä oli kaksi paikassa aiemmin käynyttä, osasimme kiertää kaikki puiston geotermiset kohokohdat tässäkin ajassa.

Ensimmäinen kohde oli Mammoth Hot Springs. Se oli edellisen reissun selkeä kohokohta, eikä se nytkään varsinaisesti pettänyt. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, miten paljon paikka oli muuttunut vuoden aikana. Paikan jujuhan on kuumasta lähteesä tulevan veden muodostama kalsiumkarbonaattivuori, jolla kasvaa monivärisiä bakteereja. Vuori on vain vuosien saatossa kuivunut niin, että se ei ole enää ollenkaan parhaassa loistossaan. Bakteerit kun kavavat vain vedessä, ja ilman bakteereja kalsiumkarbonaatti on ensin valkoista, ja sitten näemmä tummuu harmaaksi. Jopa vain vuosi sitten se oli oleellisesti hienompi kuin nyt.

Mammothista etelää kohti lähtiessämme muistin, että vuoden takaisella Yellowstonen reissulla näimmme Old Faithful -geysirin ja sen läheiset muut geotermiset kohteet erittäin pilvisenä ja kylmänä päivänä. Tästä oli kaksi seurausta: värikkäät kohteet eivät olleet ilman auringonvaloa oikein parhaimmillaan ja kylmässä ilmassa kuumimmat peittyivät vesihöyryyn. Old Faihfulkaan ei näyttänyt viimeksi oikein miltään.

Tällä kertaa kaikki näyttikin sitten auringossa todella hienolta. Siinä mielessä tämä pikakäynti paikkasi niitä vikoja, mitä aiemmassa pidemmässä käynnissä oli. Lämpötila ei toki ollut ihan sellainen, etteivätkö värikkäät altaat olisi olleet osittain höyryssä, mutta se nyt olisikin ollut liikaa vaadittu tähän vuoden aikaan. Värikkäiden altaiden lisäksi nähtiin muutama pieni vettä suihkuava geysiri, sekä tietenkin klassikko Old Faithful. Viime kerralla se ehdittiin nähdä kolmesti, mutta tämänkertainen ainoa kerta oli selvästi korkeampi kuin mikään näistä. Paluumatkalla nähtiin vielä jokivarressa sellainen auringonlasku että eipä ole vähään aikaan näkynytkään.

Biisonejakin tietenkin nähtiin. Tällä kertaa sain samaan kuvaan maasta nousevaa höyryä ja ison biisonilauman. Kauriitakin nähtiin, mutta niitä ei tullut kuvattua ollenkaan. Niiden näkeminen on kai niin tavallista ettei jaksa edes vaivautua.

Auringon laskiessa ajettiin ulos puistosta ja aina Butteen saakka yöksi. Tästä on ilmeisesti noin yhdeksän tunnin ajomatka Seattleen. Tänään ajoa kertyi lopulta 960 kilometriä. Huomenaamulla nukutaan kyllä kuutta pidempään.

sunnuntaina, syyskuuta 07, 2008

Tänä aamuna herätyskello soi klo 6 paikallista aikaa. Seattlessa kello oli tuolloin tuntia vähemmän, joten herääminen sattui aika paljon. Vaan ei auta. Tälle reissulle on suunniteltu paljon nähtävää ja kilometrejä.

Missoulasta lähdimme pohjoiseen kohti Glacierin kansallispuistoa, jossa Kalliovuorten luvataan olevan komeimmillaan. Ja kieltämättä maisemat olivat jopa tällaisena melko pilvisenä päivänä aika henkeäsalpaavat. Täällä vuorissa on massiivisia pystysuoria seiniä, jollaisia olen aiemmin nähnyt vain Kanadan Kalliovuorilla Banffin kansallispuistossa. Täällä niitä seinämiä vain on ihan kaikkialla, kun Banffissa seiniä oli harvakseltaan.

Päivän haikki lähti liikkeellä Loganin solasta, jonka länsipuolelta vedet valuvat Tyyneen valtamereen ja itäpuolelta Atlanttiin. Highline trailia seuraanneella haikilla saatiinkin sitten ihan kaikenlaista säätä. Lähtiessä oli puolipilvistä: osalle huipuista paistoi aurinko, mutta suurin osa oli pahasti pilvessä. Tuulensuojaisissa ja aurinkoisissa paikoissa tulikin nopeasti jopa sietämättömän kuuma. Parin tunnin kävelyn jälkeen saavuimme solaan, jossa sää yhtäkkiä muuttui. Solan takana satoi nimittäin kaatamalla vettä, mutta urheasti vain jatkoimme matkaa vaikka koko ympäristö oli laaksoa myöden sumussa. Lopulta vesisade muuttui lumisateeksi.

Kaikenlaista muutakin kansallispuistossa toki ehdittiin, mutta tyydyn tässä mainitsemaan vain tärkeimmät villieläinbongaukset. Vuoren rinteillä nähtiin suuri määrä paksusarvilampaita. Ne ovat aika jännän näköisiä otuksia, joten bongaus tuntui todella hienolta. Illan päätteeksi tehtiin kuitenkin se paras bongaus. Alimmassa kuvassa näkyvä mustakarhu oli vain noin 30 metrin päässä. Jotenkin tuollaista söpöä nallea ei osaa edes pelätä vaikka ehkä pitäisi.

Yötä ollaan St. Maryssa aivan puiston itärajalla. Ajoa kertyi kaikkine kiertelyineen 400 kilometriä. Huomenna oli tarkoitus mennä Kanadan puolelle Watertonin kansallispuistoon, mutta se ei nyt onnistukaan, koska en muistanut ottaa passia mukaan. Tämä on harmillinen juttu, sillä Waterton ja Glacier muodostavat yhdessä UNESCOn maailmanperintölistalla olevan Waterton-Glacier International Peace Parkin. Toisaalta täällä on ilmeisesti huomenna vieläkin pilvisempää kuin tänään, jolloin vuoristo ei ehkä ole se paras paikka olla. Nyt keskustellaan kuumeisesti siitä, mitä vaihtoehtoista ohjelmaa keksitään huomiselle. Jos olisi hyvä sää, täällä USA:n puoleisessa kansallispuistossakin olisi paljon nähtävää ja haikattavaa, mutta se ei nyt näytä olevan vaihtoehto. Puheissa on ollut jopa Yellowstoneen lähteminen. Sinne on ilmeisesti viiden tunnin ajomatka, mutta hieman arveluttaa tehdä näin hurjia suunnitelmia kun ei ole nettiä käytössä. Pelkän kartan perusteella kun ei ole selvää edes se, mitä kautta sinne kannattaisi ajaa. Ja on siinä sitten sekin, että sieltä on sitten Seattleen reippasti yli kymmenen tunnin ajo.

lauantaina, syyskuuta 06, 2008

Ensimmäinen ajopäivä on takana. Sen suurin anti oli se, että en ollut aiemmin käynyt päivänvalossa Columbia-joen itäpuoleisessa Washingtonissa. Tämä osavaltiohan on siitä jännä, että Kaskadien länsipuolella on sankkaa metsää, mutta pian Kaskadien ylittämisen jälkeen on niin kuivaa seutua, että siellä ei kasva oikein mitään. Varsinkin pidemmällä Columbia-joen itäpuolella keltainen ja tasainen aavikko on melko uskomattoman näköistä. Juuri ennen osavaltion itärajaa puut palaavat, ja Idahoon mennessä on taas täyttä metsää. Idahon metsissä ajettin noin 110 kilometriä. Montanaan päästessä oli jo pimeää, mutta näyttäisi siltä, että jossain vaiheessa metsä loppui täälläkin. Ainakin pari kertaa kiivettiinkin täälläkin aika korkealle ja tultiin taas alas.

Kuvissa näkyy mainitsemani Columbia-joki, sen lähellä oleva erikoinen Iron Horse Monument sekä illalliskaupunkimme Wallace. Wallace on Idahossa sijaitseva vanha kaivoskaupunki, jonka vanha keskusta on aivan pysähtymisen arvoinen. Asukkaita Wallacessa on nykyisin alle tuhat, joten mistään metropolista ei ole kyse.

Yötä ollaan suunnitellusti Missoulassa ja mittarissa suunnitellut 770 kilometriä. Yöunet jäävät lyhyiksi.

perjantaina, syyskuuta 05, 2008

Tuntuu siltä, että aina kun on aikeissa viettää koko päivän autossa, ulkona on poikkeuksellisen hieno päivä. Niin tänäänkin. Edessä noin 770 kilometriä Interstate 90 -moottoritietä. Kohteena Missoula, Montana.

Täänään sain sitten sen sydän-latten. Maistuikin paremmalta.

torstaina, syyskuuta 04, 2008

Wallingfordissa aivan oman pankkikonttorini vieressä on ehkä hauskimmalla tavalla nimetty kauppa ikinä: High Maintenance Bitch. Tänään pankkireissulla nappasin kyltistä vihdoin kuvankin. Niin, kyseessä on high-end koiranvarustekauppa. Kaupan ikkunassa lukee it's not about being a dog, it's about being a bitch.

Muutenkin tänään nappasin arkikuvia. Nyt sitten näette, miltä se usein hehkuttamani laipomokahvilan latte näyttää. Tänään sen teki mies, joten vaahdossa on tuollainen lehti. Naiset tekevät yleensä sydämen.

Alin kuva on taasen napattu kotimatkalla Fremontin sillalta. Se näet oli taas kerran ylhäällä kun olin kotimatkalla, yhden pienen purjeveneen takia. No, kyllä noissa auringonlaskumaisemissa kelpasi sillan laskeutumista odottaa.

keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008

Kehuskelin tuossa taannoin, että työmatkojen pyöräily virkistää mukavasti. Nyt kun olen jokusen kerran pyöräillyt kotiin tähän pienen mäen päälle, alan olla sitä mieltä ettei haittaisi vaikka koti olisi mäen juurellakin.

tiistaina, syyskuuta 02, 2008

Seattleen on luvattu seuraavaksi kymmeneksi päiväksi aurinkoista keliä ja yli 20 asteen lämpöä. En meinannut silmiäni uskoa kun äsken sääennustetta katsoin.

Meksikonlahdella on vähän toisenlaista säätä. Uutiskanavilla ei juuri muusta nyt puhutakaan kuin hirmumyrsky Gustavista. Eräs MSNBC:n toimittaja hehkutti raportissaan, että on aiemmin päässyt raportoimaan hurrikaanista vain turvallisesti studiosta, mutta että nyt on vihdoin päässyt paikanpäälle kokemaan myrskyn voiman. Minusta tuollainen on vähän mautonta, kun kuitenkin paikalliset ihmiset ovat vaarassa menettää henkensä tai ainakin omaisuuteensa. Mauttomuuden huippu on kuitenkin ollut (taas kerran) Michael Moore, joka totesi, että Gustav on osoitus siitä, että jumala on olemassa. Äijä hekumoi sillä, kuinka republikaanien tämänviikkoinen puoluekokous menee pilalle hirmumyrskyn takia. Tuntui varmaan tosi kivalta niistä miljoonista jotka joutuivat pakenemaan myrskyn takia.

maanantaina, syyskuuta 01, 2008

Tänään kello ei soinut kuudelta. Itse asiassa se ei soinut ollenkaan, mutta olin silti ylhäällä hieman ennen yhtätoista. Iltapäivään mennessä ulkona alkoi paistaa aurinko, ja päätin lähteä lounaalle polkupyörällä. Paikka oli kaikkien seattlelaisten tuntema Red Mill, jonka hampurilainen oli yhtä herkullinen kuin aina.

Lounaalta suuntasin läheiseen Ballardin kaupunginosaan. Ballardin sillan ylittäminen ei ollut kaikkein miellyttävin kokemus, sillä autot ajavat sillä kovaa ja pyöräkaista on kapea. Onneksi sentään älysin lopettaa sillalla valokuvailun, kun sillalla alkoi kellot kilkata. Olisi ollut ikävä jäädä roikkumaan kaiteesta nostosillan noustessa.

Varsinainen syy Ballardin reissuun oli parturikäynti, mutta ilokseni huomasin, että Ballardin toripäivä (farmers' market) on sunnuntai. Ballardin historiallinen keskusta olikin täynnä ihmisiä. Ballard on kyllä kaikin puolin mukava paikka. Keskustassa on paljon yli satavuotiaita taloja, ja keskustasta huomaa muutenkin, että Ballard on alunperin ollut Seattlesta erillinen oma kaupunkinsa. Ja kaipa minulta tulee sympatiapisteitä ihan vain senkin takia, että Ballard on näkyvästi ylpeä pohjoismaisesta kulttuuriperinnöstään. Tänne tuli aikanaan paljon porukkaa Suomestakin.

Ballardista suuntasin vielä Fremontin kautta kotiin. Fremontissa olisi ollut käynnissä taiteeseen ja krääsään keskittyvät jokaviikkoiset sunnuntaimarkkinat, mutta minä kurvasin niiden ohi kanaalin rantaa pitkin reittiä, jota en ollut aiemmin pyöräillyt. Kanaalin rannasta oli ihan kivat näkymät Fremontin sillalle.

Fremontissa kävin pyöräilykaupassa ostamassa valot polkupyörään: eteen valkoinen ja taakse vilkkuva punainen. Nyt sitä sitten uskaltaa vähän paremmin liikkua pyörällä iltaisinkin.