keskiviikkona, elokuuta 05, 2009

Päivän ensimmäinen kohde oli Devils Postpile aivan Mammoth Lakesin kaupungin kupeessa. Basalttikolumnit olivat kyllä ihan komeita, mutta kyllä tämä kivikasa on aika pieni siihen nähden miten tunnettu se on. Koska olin aiemmin käynyt Devils Towerilla Wyomingissa, tämä pienempi versio ei oikein vaikuttanut. Ainoa innostava asia oli se, että Devils Postpilen päälle voi kävellä. Siellä näkee hienosti, miten säännömukaisia kahdeksankulmioita nämä basalttikolumnit ovat. Päältäpäin ne näyttävät aivan samalta kuin vanhanaikainen kylpyhuoneen laatoitus.

Devils Postpilelle pitäisi kyllä ehdottomasti mennä iltapäivällä tai illalla, jolloin se olisi auringonvalossa. Nyt se vain ei mitenkään sopinut aikatauluun, mutta eipä nyt suuresti kyllä jäänyt asiaa harmittelemaan.

Devils Postpileltä pois ajaessani näin ensimmäistä kertaa, miten hienolta Sierra Nevada näyttää tällä kohdalla. Sekä eilen että kolme vuotta sitten ajoin tämän pätkän pimeässä, ja olin nyt aika innostunut näkemästäni. Jopa niin innostunut, että päätin käydä ajamassa takaisin Tiogan solan yli Yosemiteen siihen paikkaan, jossa katsoin eilen auringonlaskun. Nyt on sitten koko Tiogan solan ylittävä tie nähty, ja voi sanoa että todellakin kannatti. Upeita maisemia. Sierra Nevada on näkemistäni vuoristoista selvästi monivärisin. Kaunista, kaunista.

Tässä vaiheessa iltapäivä alkoi jo painaa päälle, mutta ehdin vielä kävellä mailin mittaisen lenkin Mono Laken eteläpäässä. Täällä on suuri määrä kummallisia tufa-muodostelmia. Nämä syntyvät, kun järven pohjasta nousee mineraaleja jotka kovettuvat kiveksi. Täytyisi lukea selvitykset uudelleen jotta ymmärtäisi ja osaisi selittää mistä tarkalleen on kyse. Upealta tämä kuitenkin näyttää. Täytyy kuitenkin todeta, että Mono Lakesta näkemieni kuvien perusteella olin tullut siihen käsitykseen, että järvi on pieni ja että tufa-muodostelmia on lähes koko järvi täynnä. Todellisuudessa järvi on valtava ja tufia on vain ihan pienillä alueilla.


Päivän päätteeksi ajoin lähes koko Nevadan halki Elyn kaupunkiin (laustaan muuten "Iili"). Matkaa Mono Lakelta lähtien kertyi liki 500 kilometriä. Kuvittelin että ajo olisi umpitylsää aavikkoajoa, mutta loppujen lopuksi nautin tästä pätkästä erittäin paljon. Teksasista, New Mexicosta ja Arizonasta tuttua umpitylsää aavikkoa ei ollut lainkaan, vaan koko ajan ympärillä oli kiinnostavia vuorenkaltaisia muodostelmia. Ajoituskin meni nappiin, kun lähdin Mono Lakelta kolmelta ja tulin perille juuri auringon laskettua. Aurinko oli itään ajaessa koko ajan takana, ja varsinkin kun se alkoi laskea alas, eteen avautuvat maisemat olivat parhaimmillaan. Pysähtelinkin jatkuvasti tien varteen valokuvaamaan.

Toinen oletukseni oli, että saisin ajaa luotisuoraa tietä kaukana asutuksesta. Ja tämä todellakin toteutui. Pisin mittaamani suora oli 36 kilometriä pitkä. Ja tämä siis tarkoittaa että tie ei muuta suuntaansa astettakaan. Sitten kun lopuksi tie kääntyi aivan loivasti, tien varressa oli mutkasta varoittava liikennemerkki. Loistavaa. Tällaisilla pitkillä suorilla ohittaminen on periaatteessa todella helppoa. Tottumattoman on vain hieman hankala arvioida, kuinka kaukana vastaan tuleva auto on. Pari kertaa totesin että auton koko ei ole minuutin arpomisen aikana kasvanut, joten sen täytyy olla vielä usean mailin päässä, ja uskaltauduin ohittamaan. Kun Elyyn oli matkaa 163 mailia (261 kilometriä), tien varressa oli kyltti "next gas 163 miles". Tähän olinkin osannut varautua, ja olin juuri täyttänyt tankin Tonopahin pikkukaupungissa.

Elyssä ainoa mainitsemisen arvoinen seikka on keskustan kasinoilla olevat muutamat vanhanaikaiset valomainokset. Odotin kyllä opaskirjan maininnan perusteella näiltä paljon enemmän. Käytännössä yhdessä korttelissa oli muutama hieno valo, muuten oli yksittäisiä ei niin hienoja mainoksia. Jokin viehätys tällaisessa aavikon keskellä olevassa pikkukaupungissa kuitenkin on, ja se liittyy varmaankin siihen, että kaupungissa ollessa vasta tajuaa kuinka kaukana kaikesta sitä ollaan. Kun ainoa kaupunki sadan mailin säteellä on pahainen tuppukylä, tietää olevansa kaukana lattea liputtävistä länsirannikon liberaaleista, kuten täälläpäin kai on tapana sanoa. Ajoa kertyi tänään 410 mailia (660 km). Sopivan suunnan valitsemalla tuolla ajolla (ja vähän vähemmälläkin) täältä sentään pääsisi isoon kaupunkiin.

tiistaina, elokuuta 04, 2009

Tämänkertainen road trip seurailee karkeasti vuoden 2006 reissun reittiä. Tarkoituksena on käydä katsommassa niitä paikkoja, joihin ei silloin ehditty syystä tai toisesta. Yleensä se syy oli se, että kaikki oli silloin uutta, jolloin pelkissä kansallispuistoissa oli enemmän kuin tarpeeksi nähtävää. Nyt olen käynyt melkein jokaisessa sen reissun kohteessa uudestaankin, joten on aikaa käydä katsastamassa vähän vähemmän kuuluisia ja pienempiä kohteita.

Tänään päivä meni kuitenkin kokonaan Yosemitessa. Kolme vuotta sitten tehtiin se virhe, että auringonvalo loppui ennen kuin päästiin Tiogan solan ylittävällä tiellä ensimmäistä näköalapaikkaa pidemmälle. Viime syksynä taasen sola oli jo mennyt kiinni talvikaudeksi, eikä silloinkaan päässyt paikalle uudestaan. Tänään korjasin tämän puutteen. Tiogan solahan ylittää Sierra Nevadan vuoriston. Solan korkeus on 3031 metriä, joten pelkästään tuosta voisi arvata, että tie on aika hieno.

Vielä aamulla haaveilin, että ehtisin haikata yhdne hieman pidemmänkin haikin, mutta liikenteen määrän ja erinnäisten tietöiden aiheuttamien viiveiden takia tästä haaveesta sai luopua aika nopeasti. Lisäksi alunpitäen ajattelin etten kävisi itse Yosemiten laakson pohjalla kertaakaan, mutta lopulta se houkutteli minut sinne kahdesti: ensin päivän aluksi ja sitten vielä juuri ennen Tiogan solan ylittämistä.

Ennen tätä kävin kuitenkin Glacier Pointilla. Tämäkin alue on talvikauden kiinni, joten tänne oli mukava palata muutaman vuoden tauon jälkeen. Juuri täältä on minusta Yosemiten komeimmat näkymät. Half Dome on siinä niin lähellä, ja koko laakson näkee yhdellä kertaa kaukana alhaalla. Ylhäältä näkyy myös Vernall Falls eli se vesiputous jonka päälle haikkasin laakson pohjalta viime syksynä. Se näytti ylhäältä käsin hyvin vaatimattomalta haikilta, sillä putous oli todella kaukana. Ja siis haikki laakson pohjalta Glacier Pointiin olisi täysin tehtävissä, sillä ei siinä ole korkeuseroa kuin kilometrin verran ja lyhyin polku on alle 8 kilometriä pitkä.

Glacier Pointilta lähdin siis laakson pohjan kautta Tiogan solaan. Tässä vaiheessa minut houkutteli laakson perukoille se, että aurinko oli siirtynyt niin että Half Dome oli kokonaan auringossa. Myös matkan varrelta Tunnel Viewltä sai nyt valon puolesta parhaita kuvia mitä sieltä olen ottanut, sillä tulin paikalle sellaiseen aikaan että El Capitanin koko seinä oli täydessä auringonvalossa.

Tiogan solan ylittävällä tiellä ensimmäinen pysähdys oli Olmsted Point hieman yli 2500 metrin korkeudessa. Täältäkin näkyy, kuinkas muuten, Half Dome. Aivan eri suunnasta tietenkin. Upeaa vähäpuista graniittikalliota näkyy joka suunnassa. Kolme vuotta sitten tämä oli viimeinen paikka jonka näin valossa. Tai itse asiassa aurinko oli jo laskenut kun tähän tultiin, mutta auringonlasku oli kyllä sulloin upea.

Tällä kertaa näin auringonlaskun vähän edempänä. Sitä ennen pysähdyin vielä Tenaya Lakella, jossa läheiset huiput heijastuivat upeasti järven pinnasta. Kokeilin veden lämpöäkin, ja aivan uimalämpöistähän se olisi ollut. Uimataukoon ei nyt kuitenkaan ollut aikaa eikä oikein halujakaan.

Itse auringolaskun katsoin opaskirjan suosittaman Pothole Domen päältä. Ja kyllä osui suositus oikeaan. Pystysuoraan mitattuna kiivettävää oli vain noin 50 metriä, mutta kuvun päältä paljastui upeat näkymät joka suuntaan. Idässä näkyi Tuolumnen niitty ja sen takaiset huiput, jotka värjäytyivät hienosti punaisiksi. Kaikkein hienointa oli kuitenkin se, että taivaalle mudostui kummallisia pitkulaisia pilviä, jotka värjäytyivät aurngon laskiessa. Myös länteen oli ihan jänniä näkymiä. Yksi vuorn takaa kurkistanut pilvi muuttui oranssiksi, ja näytti aivan siltä kuin vuoren takana olisi sytytetty savupommi.

Lopun matkaa jouduinkin sitten ajamaan hämärässä. Muutama näköalapaikka näytti siltä, että niillä olisi hienot näkymät jos olisi valoa. Ehtisiköhän sitä huomenna millään poiketa katsomassa niitä?

Ajoa tänään kertyi 370 mailia (595 km), ja yötä olen Mammoth Lakesissa, paikassa joka on minulle ollut vuosikausia tuttu hiihtokeskuksen nimenä. En ollut ennen tätä reissua tullut ajatelleeksi, että tämä on aivan Yosemiten vieressä. Eipä sillä, silloin kun laskettelekeskus on auki, Tiogan sola on lumen takia kiinni, eikä Yosemiteen pääse kiertämättä todella pitkää ylimääräistä kierrosta.

maanantaina, elokuuta 03, 2009

Tänään oli sitten Soundersin peli. Turpiin tuli 4-0 vaikka kotijoukkue on yksi sarjan huonoimpia. Eli eipä ole itse pelistä paljon sanottavaa. Ajoa kertyi 20 mailia (30 km), eli sen verran mitä stadionilla käymisestä kertyi.

Kannattajien touhuista sen sijaan on. Tämä peli oli meidän kannattajaporukallemme se vieraspeli johon yritettiin saada mahdollisimman paljon väkeä. Ja se onnistui hyvin: vieraskannattajien katsomossa oli yli 200 henkeä, joista suurin osa oli sitä samaa porukkaa, jota tapaan Seattlessa kannattajakatsomossa. Suurin osa oli tehnyt matkan lentokoneella. Ehkä kymmenkunta oli tullut minun tapaan autolla.

Tuolla porukalla jo saa ihmeitä aikaan. Dominoimme stadionin äänimaailmaa suurimman osan ajasta. Ihme etteivät pelaajat vastanneet huuton. Oli nimittäin huonoin ja haluttomin esitys mitä tältä joukkueelta on nähty.

Pelin jälkeen murheita huuhdottiin kalifornialaiseen tapaan uima-altaalla. Melkein kaikillahan siinä nahka paloi, itse sentään osasin säästää itseni siltä. Siinä oli meidän ydinporukkaa, parikymmentä henkeä. Alkuun iloa ei irronnu niinku mistään, mutta kyllä se siitä sitten parani. Illalliselle mentiin porukalla Palo Altoon, ja siellä sitten taas kaikille alkoi muistua mieleen miten peli oli mennyt, ja aika murheellisia tyyppejä oli pöydän ympärillä.

Muuten Palo Alto oli ihan hyvä valinta. Se oli lähin kaupunki jolla on jonkinlainen keskusta. Hauskaa oli se, että minä olin vastuussa tästä ideasta kun muut eivät oikein tunteneet aluetta. Minä olin ollut alueella vuonna 2003 ihan ensimmäisellä USA:n matkallani. Silloinkin hotelli oli keskellä ei mitään Santa Clarassa, ja sieltä oli sitten pakko iltaisin ajella pikaratikalla viihtyisämpiä ympyröitä etsimään. Palo Alto jäi erityisesti mieleen, koska se on jännä yhdistelmä. Toisaalta siellä asuu monet alueen rikkaimmat ihmiset, mutta toisaalta sen vieressä on Stanfordin yliopisto, jolloin on pakko olla myös opiskelijabudjetille sopivia ravintoloita ja muita palveluita. Näimmekin ravintolaa etsiessämme Ferrarin parkissa pääkadulla, mutta söimme sen lähellä aivan pilkkahintaan. Matkalla nähtiin myös sen tasoisia omakotitaloja, että eipä löydy Seattlesta oikein mistään. Suomesta nyt puhumattakaan.

sunnuntaina, elokuuta 02, 2009

San Franciscoon lähestyminen on hieno mistä tahansa suunnasta. Se tunnetuin on tietenkin pohjoisesta Golden Gaten ylittävän sillan kautta, mutta tänään sain ensimmäistä kertaa sitten kuuden vuoden takaisen ensivierailun ihailla kähestymistä etelästä San Josen suunnasta. Keskustan edustan kukkulat ovat täynnä pieniä valkoisia taloja, joista tulee mieleen Etelä-Eurooppa. Upeaa.

Etelästä lähestyttiin siksi, että hotelli on Sunnyvalessa. Ja hotelli taasen on siellä siksi, että huominen peli pelataan läheisellä stadionilla. Mitään muuta syytä tulla Sunnyvaleen en keksi. Ajo Ashlandista tänne oli varsin tapahtumaton, pelkkää eteenpäin työntämistä nyt jo turhankin tutuksi käyneellä moottoritiellä. Ajoa kertyi 380 mailia (610 km), ja matka meni taaskin yllättävän kivuttomasti, tosin tämä oli tämän reissun ainoa pätkä jolla minulla oli autossa seuraa. Tämän lisäksi San Franciscossa käynnistä kertyi noin 90 lisämailia (145 km), joten päivän saldo oli lopulta 470 mailia (755 km).

San Francisoon ehdittiin iltapäivällä niin, että juuri ehdittiin katsella hetken aikaa viktoriaanisia taloja ja aisitia hippiaatteen jäänteitä Haight-Ashburyssa, syödä loistava ateria Chinatownissa, ja hengata baarissa useampikymmenpäisellä seattlelaisporukalla. Chinatownissa ravintola valittiin taas kerran täysin satunnaisesti. Tämä oli minun noin kymmenes ateria San Franciscon Chinatownissa, ja ruoka on ollut joka kerta loistavaa, vaikka ravintola on aina valittu täysin satunnaisesti.

Takaisin ajaessa nähtiin sitten televisiosta tuttu hurja takaa-ajo. Ensin ohitse sujahti liikenteen läpi pujotteleva siviiliauto ehkä noin 160-180 km/h ja perään alkoi tulla poliiseja samaa vauhtia. Joku kysyi myöhemmin millainen tuo siviiliauto oli, mutta ainoa mitä osasimme sanoa oli "musta ja matala". Vaikka kello oli lähempänä yhtätoista illalla, kaikki neljä kaistaa olivat täynnä autoja. Tilanne oli aika pelottava, sillä poliitteja tuli yksi kerrallaan, ja joka kerta poliisin näki vasta kun se oli jo lähes rinnalla. Yksi poliiseista melkein aiheutti edessämme pahan kolarin, mutta siltä vältyttiin täpärästi, kun poliisi mahtui juuri ja juuri kahden auton välistä. Kaikkiaan poliiseja tuli takaa ohi viisi tai kuusi. Siinä sitä vain yritti pitää oman kaistan ja nopeuden, ja toivoi että poliisit pujottelevat turvallisesti ohi. Kaistaa ei todellakaan uskaltanut vaihtaa. Lopulta poliisit katosivat näkyvistä, eikä meille selvinnyt mitä hommassa lopulta kävi.

lauantaina, elokuuta 01, 2009

Varsinainen kesälomani on alkanut. Taas vaihteeksi ollaan tien päällä: road tripeistä on tullut lähes elämäntapa. Tällä kertaa teen matkaa yksin, mikä kyllä on omastanikin mielestäni aika hullua. Edessä on yli 5000 kilometriä. Ensimmäinen viikko on suunniteltu tarkkaan, loppu on vielä vähän auki. En edes ole ihan varma kuinka monta päivää käytän matkaan Salt Lake Citystä Seattleen. No, se on sen ajan murhe. Nyt ajetaan vielä ihan eri suuntaan, sillä kohteena on Sunnuntainen jalkapallo-ottelu San Jose Earthquakes vs. Seattle Sounders. Ja arvatkaapa mikä joukkue pelaa vierasottelun viikonpäästä lauantaina Salt Lake Cityssä. Väliin sitten haikkailua uskomattomissa maisemissa.

Päivä alkoi sillä että kävin hakemassa vuokra-auton Seattlen keskustasta. Olin vähän hölmö siinä, että en hakenut sitä jo edellisenä iltana. Jonossa kesti nimittäin tunti, ja sen tunnin olisi kyllä voinut olla matkallakin. No, paha mieli unohtui kun näin auton, sillä kerrankin kävi hyvin. Sain ilman lisämaksua luokkaa isomman auton kuin mitä olin varannut. Auto on lisäksi aivan upouusi: mittarissa oli aamulla vain 325 mailia. Toki kun kyseessä on amerikkalainen auto, Dodge Avenger, auto keinuu kuin laiva, siinä on pienempi kone kuin mitä koko ja paino edellyttäisi, ja vakionopeudensäädin ei pidä nopeutta lainkaan ylä- ja alamäissä. Mutta ei siinä siis mitään isoja vikoja ole. Penkki on mukava ja kaikki hallintalaiteet on kivasti käsillä. Lisäksi jos puhelimessa ja CD-levyillä olevat MP3:t alkavat kyllästyttää, voin kokeilla löytyisikö sateliittiradiosta jotain kuunneltavaa.

Tänään mittarin lukema sitten enemmän kuin tuplaantui, sillä lisämaileja kertyi 520 (835 km). Yötä olen Ashlandissa Oregonissa alle 20 mailin päässä Kalifornian rajasta. Hieman yllätten päivän ajomatka ei tuntunut oikein missään. Edes Portlandin ruuhkissa ei hajottanut, vaikka siellä 20 mailin matkaan meni yli tunti.


Päivän katkaisi mukavasti Silver Falls State Park Oregonin keskivaiheilla. Tämä osavaltion puisto voisi vaikuttavuutensa puolesta hyvin olla liittovaltionkin suojeluksessa, mutta Oregonissa on tainnut osavaltio ehtiä napata monta kohdetta suojelukseensa liittovaltion nenän edestä. Minulla oli aikaa käydä vain kolmella vesiputouksella, mutta paremmalla ajalla voisi kävellä kierrospolun, jonka varrella on kymmenen vesiputousta. Niistä korkein on 54 metrinen South Fall. Muut kuvien putoukset ovat Lower South Fall ja North Fall. Näillä ehti käydä kun aikaa oli parisen tuntia. Koko kierros olisi lähes 11 kilometriä. Toisaalta nämä olivat käsittääkseni ne hienoimmat putoukset.

Erityistä näissä vesiputouksissa on se, että polku kulkee kaikkien niiden takaa. U-kirjaimen mutoiselta polulta putoukset näkee lähes jokaisesta suunnasta. Lisäksi varsinkin North Fallin takana vulkaaniseen kiveen muodostunut luola on vaikuttava. Pelkkä koko sen jo tekisi, mutta itse putous kyllä kruunaa luolankin maagisuuden.

Oregonissa on paljon muitakin paikkoja, joissa voisi ja olisi hyvin voinut käydä. Ongelmana on vain ollut se, että Oregon on kuitenkin sen verran kaukana Seattlesta, että päiväreissuja sinne ei oikein pysty tekemään. Tai ainakin ne olisivat niin jäykkiä, että niitä ei halua tehdä niin kauan kun Washingtonissa on vielä nähtävää. Tämänpäiväiset putoukset olivat kuitenkin niin suuri positiivinen yllätys, että tulee väkisin mieleen, että useampia reissuja pitäisi tehdä.

Lopuksi poikkesin vielä Oregonin pääkaupungissa Salemissa State Capitolilla eli osavaltion parlamenttitalolla. Näitä on aina mukava bongata, ja erityisen mukavaa se on kun löytyy jotain tavallisesta poikkeavaa. Ja nyt löytyi: koska alkuperäinen paloi, Salemissa on poikkeuksellisen uusi, vuonna 1939 valmistunut parlamenttitalo.

torstaina, heinäkuuta 30, 2009

Eilen oli sitten kaikkien aikojen kuumin päivä Seattlessa. Molemmilla lämpötila-asteikolla saavutettiin haamuraja: virallinen päivän ylin oli 40 C / 104 F. Aiempi ennätys oli tasan 100 F, siis hieman alle 38 C. Yleensä Seattlessa on se hyvä puoli, että kuumanakin päivänä yöksi viilenee, mutta sitä ei nyt varsinaisesti tapahtunut, vaan yön alin oli 22 C / 72 F. Tämä oli ensimmäinen kerta kun lämpötila ei pudonnut yöllä alle 70 asteen, siis niiden 64 vuoden aikana joilta tilastot ovat olemassa.

Sen vähän mitä ulkona kävin, lömpö tuntui aivan uskomattomalta. Varjossakin tuntui siltä kuin aurinko porottaisi iholle. Olenhan minä näitä lämpötiloja toki ennenkin tuolla vähän etelämpänä kokenut, mutta Seattlessa tämä tuntuu jotenkin vielä kuumemmalta. Ei täällä kuulu olla tällaista. Tänään alkaa jo viiletä: päivän ylin on ennusteen mukaan vain 36 astetta.

Etelästä puheen ollen, on aika hauskaa että olen huonmenna lähdössä kohti Kaliforniaa, ja odotan innolla hieman viielämpiä kelejä. San Franciscon alue nyt on tietysti aina kesäisin ympäristöään viileämpi, joten ei ole niin yllättävää, että sinne on luvattu lähipäiviksi vain 16 astetta. Kuitenkin myös Los Angelesissa ja koko Etelä-Kaliforniassa on nyt yli 10 Celsius-astetta viileämpää kuin täällä. Jopa Utahin autioimaissa jäädään tällä hetkellä aavistuksen pienempiin lämpötiloihin.

keskiviikkona, heinäkuuta 29, 2009

Seattlessa on meneillään valtava lämpöaalto. Juuri nyt ulkona on 34 astetta, ja huomisen ja ylihuomisen ylimmäksi on luvattu jopa 36 astetta. Yritän parhaani mukaan nauttia hienosta säästä, mutta kyllä se välillä vähän vaikeaa on. Seattlen hyvä puoli pitikin olla juuri se, että kesä on melko pitkä ja aurinkoinen, mutta ei liian kuuma. Toisaalta on ihan hyvä, että saan jo nyt siedätystä näihin lämpötiloihin. Ensi viikolla pitäisi nimittäin jaksaa ulkoilla Nevadan ja Utahin autiomaissa.

Itse asiassa koko kesä on ollut täällä käytännössä aivan sateeton. Sen näkee siitä, että kaikki nurmikot joita ei kastella keinotekoisesti ovat aivan keltaisia.