torstaina, heinäkuuta 10, 2008

Katselin eilen kun helikopteri lenteli naapuritalon katon yllä. Eipä ole ennen näkynyt näillä kulmilla. Hieman myöhemmin se tuli käymään sisälläkin.

tiistaina, heinäkuuta 08, 2008

Lähes reaaliaikainen kertomus ensimmäisestä Suomeen paluun jälkeisestä kokonaisesta päivästä jatkuu. Rauhaniemen kansankylpylä oli lähes enallaan. Kelihän on tänään ollut mitä mainioin, joten rantakalliota ja varsinkin saunan edessä olevat auringossa kylpevät tuulensuojaiset penkit olivat väkeä ihan mustanaan. Vesi oli kylmää, mutta kyllä siinä hyvin ui. Virkistää ainakin.

Uimareissun jälkeen menin ruokaostoksille. Ajattelin jo kassalla ylpeänä, että osasinpas tehdä kaiken oikein: löysin kaiken tarvitsemani enempiä harhailematta, muistin punnita vihannekset itse ennen kassaa, en nostanut täyttä ostoskoria kassahihnalle ja annoin kassalla pankkikortin myyjälle yrittämättä höylätä sitä itse. Maksettuani katsoin hölmistyneenä kassahihnan päähän. Siinähän ne ostokset lepäsivät, vaikka olin valmiina nappaamaan valmiiksi pakatut kassit. Ei muuta kuin komento takaisin ja kassin ostoon. Onneksi oli sopivaa pikkurahaa.
Ensivaikutelmat Suomesta: puut ovat tosi pieniä, valoisat illat ovat kauniita ja lintujen laulun taustalla ei ole autojen hurinaa. Kahvi, ruisleipä ja maito maistuvat hyvältä. Lapsuuden kodin portaikon pielessä oleva ruusunmarjapensas tuoksuu samalle kuin noin 25 vuotta sitten. Mukava paikka tämä Suomi.

Omassa kodissa olen saanut makuuhuonessa pois vuokralaisen tieltä olleet huonekalut omiin huoneisiinsa. Seuraavaksi olisi edessä keittiön järjestäminen. Astiat kun ovat vaatehuoneessa niillä hyllyillä, joille olisi tarkoitus tyhjentää matkalaukkujen sisältö. Matkalaukut taasen ovat taktisesti sängyllä, jotta tyhjentäisin ne ennen kuin menen nukkumaan. Nyt menen kuitenkin Rauhaniemeen uimaan. Toivottavasti polkupyörä on tallessa taloyhtiön varastohuoneessa.
Olen palannut kotiin. Kirjaimellisesti. Seison juuri nyt keskellä omaa olohuonettani. Tuntuu aivan mahtavalta! On tämä aika linna Seattlen kämppään verrattuna. Ja mikä parasta, mistään ei voisi huomata, että täällä on asunut vuokralainen.

Muutenkin on tälläkin kertaa sellainen tunne, että kotiin kotiutuu hetkessä. Nettiyhteys aukeaa huomenna ja digiboksin hankin ehkä jo tänään. Mitäs sitä sitten muuta enää tarvitsisikaan?

maanantaina, heinäkuuta 07, 2008

Aikani Seattlessa alkaa olla tällä erää ohi. Kone lähtee alle neljän tunnin päästä, ja kaikki on lähes valmista. Vielä pitäisi kantaa pari lähes romuksi mennyttä tuolia ja kahden sukupolven voimin melko värikkääksi saatu pöytä roskikseen, mutta muuten kaikki on tehty. No, läppärilaukku on toki pakkaamatta.

Tunnelma olisi varmasti aivan karsean haikea jos en tietäisi olevani tulossa takaisin. Ei se ihan samanlaista silloin ole, mutta toisaalta tänä keväänä ja kesänä mieltä kuitenkin painanut koti-ikävä on silloin poissa. Joka tapauksessa tällainen vähittäinen muutto vähentää tunnekuohuja.

Sitä paitsi, Suomessa odottaa monia kivoja asioita aivan heti kärkeen. Niistä yksi on muuton loppuunsaattaminen omassa kodissa. Ei siksi että huonekalujen kantaminen huoneesta toiseen olisi minusta hauskaa, vaan siksi, että luvassa on parasta mahdollista seuraa. Toivottavasti löytyy pieniä ja vaikeasti rikottavia esineitä niin pääsee pienikin osallistumaan. Tai ehkä hän on mielellään työnjohtaja? On se äitinsä poika kumminkin.

sunnuntaina, heinäkuuta 06, 2008

Eilen tämä maa juhli itsenäisyyttään. Täässä kotikulmillani juhlakansa kokoontuu Gas Works Parkiin, josta on mainiot näkymät illan ilotulitukseen. Raketit ammutaan nimittäin Lake Unionille parkkeeratulta proomulta, siis juuri siltä järveltä, joka on kotini ja Seattlen keskustan välissä.

Meillä oli suomalainen kokoontuminen. Vahvuus oli tällä kertaa kuusi henkeä, mikä olikin varsin optimaalinen koko ottaen huomioon, että kokoonnuimme naapurissa samanlaisessa pienessä kämpässä kuin omani on. Itse juhlapäivä tuskin meitä ketään sen kummemmin liikautti suuntaan tai toiseen, mutta vapaapäivä ja mainio ilotulitus on kuitenkin hyvä tekosyy kokoontua yhteen. Iltapäivällä grillattiin periamerikkalaiseen tapaan hodareita, sitten kierreltiin Gas Works Parkissa, ja kotiin palattua grillattiin kunnon lihaa (ei siis makkaraa) ja kunnon vihanneksia (ei siis makkaraa).

Gas Works Parkissa oli kyllä tänäkin vuonna hirveä hulina. Ja mikä parasta, aivan kuten edelliskerrallakin, puistossa oli kukkulan päällä järkyttävän korni ilmalla täytetty vapauden patsaan pää.

Ilta huipentui ilotulitukseen, jonka katsoimme kotitaloni kattoterassilta. Se oli joko hienoin tai toiseksi hienoin jonka olen nähnyt. Ainoa kilpakumppani on kahden vuoden takainen samainen itsenäisyyspäivän ilotulitus Seattlessa. Pokkarilla otetut kuvat eivät tee oikeutta, mutta olipa vain taivas täynnä tulta. Sydämen ja hymyilevän naaman muotoiset räjähdyskuviot olivat taaskin hauskoja, mutta parhaita olivat kuitenkin moniväriset ja taivaalla pitkään pysyneet kuviot.

Viimeinen kokonainen päivä Seattlessa alkaa kääntyä iltaan. Varsinaiseen fiilistelyyn ei ole ollut aikaa, vaan olen jatkanut pakkaamista ja hoitanut muutamia muita käytännön juttuja. Yksi niistä oli kaapelifirmalta lainassa olleen kaapelimodeemin palauttaminen. Odotin lähes liikkeen sulkemisaikaan, sillä netitön elämä tuntui ikävältä idealta. Tosin siitä ei näytä olevan pelkoa, sillä kerrostaloasumisen yksi hyvä puoli on se, että avoimia langattomia verkkoja on runsaasti tarjolla.

Toinen homma joka jäi tähän päivään oli keittiötavaroiden ja erinäisten tekstiilien lahjoittaminen pois. Hyväntekeväisyysjärjestön lahjoitusten vastaanottokeskus on aivan tässä kotikulmilla, ja homma meni kyllä harvinaisen kätevästi. Kymmenkunta isoa paperikassillista tavaraa sinne meni, ja sain hyvän mielen siitä, että tavarat tai niiden jälleenmyynnistä saatavat rahat menevät hyvään käyttöön.

Alkuilta onkin sitten mennyt työpaikalla. Erinnäisestä Kalifornian matkailusta johtuen minulla oli vasta nyt aikaa laittaa työkone niin sanotusti paketointivalmiiksi. Oleellisesti vain kopioin sieltä kaikki tarpeelliset tiedostot talteen, mutta siinäkin oli sen verran tietokoneella ruksutettavaa, että sen valmistumista odotellessani ehdin viimeistellä kaikki blogimerkinnät ja lisätä niihin kuvat. Nyt sitä sitten on kuvitettua tarinaa muutamista Kalifornian kansallispuistoista ja Los Angelesin rannoilta.

torstaina, heinäkuuta 03, 2008

Nyt on reissu takana ja viimeiset muutojärjestelyt ovat vielä jäljellä. Nyt kun auto on viety pois ja huonekalutkin on myyty, jäljellä ei ole enää vaikeita asioita. Tekemistä kuitenkin riittää, tärkeimpinä asunnon tyhjentäminen ja siivoaminen. Seattlelainen hyväntekeväisyysjärjestö on saamassa palon keittiötavaraa.

Eilinen lounaskaupunki Long Beach oli eteläisin pysähdys koko loppupäivän kestäneellä Los Angelesin alueen uimarantakulttuuriin keskittyneellä ajelulla. Alla oli vuokra-auto, joka vuokrattiin kätevästi San Bernardinosta, ja palautettiin tänään Los Angelesin lentokentälle. Oma autohan siis jäi juuri San Bernardinoon, ja sieltä on se 60 mailia Los Angelesiin, joten oli kyllä kätevää että sieltä löytyi autovuokraamo, joka ei edes ottanut lisähintaa siitä, että auto palautettiin eri paikkaan.

Eilisestä tulikin yllättävän hauska päivä, ja täytyy sanoa, että käsitys Los Angelesista muuttui aavistuksen verran positiivisemmaksi. En minä siellä edelleenkään kyllä suostuisi asumaan. Hauskastakin päivästä suurin osa vietettiin kuitenkin autossa.

Kaikkiaan Long Beachin jälkeen käytiin neljällä uimarannalla: Redondo, Manhattan, Venice ja Santa Monica. Samalla ajettiin näiden rantayhteisöjen läpi, ja nähtiin monenlaista elämänmuotoa. Los Angelesin rantakulttuuri on loppujen lopuksi aika monipuolista.

Redondo ja Manhattan Beacheilta jäi mieleen suuret aallot, Long Beach kun oli ollut täysin tyyni. Jälkimmäisellä kävin uimassakin, ja aalloissa pomppiessa tuli elävästi mieleen viime joulukuinen Havaijin reissu. Ehkä suurempia elämyksiä antoi kuitenkin surffaajapoikien seuraaminen. Rantalaiturilta pääsi katsomaan surffaajua aivan lähietäisyydeltä.

Venicessä käytiin ensin katsomassa kanaaleita. Suurin osa kanaaleista on korvattu teillä, mutta muutama kortteli on säilytetty. Alueen koteihin ei taida päästä kiinni ihan pikkurahalla. Itse Venice Beachille päästessämme aurinko oli jo melko alhaalla ja värjäsi alueen hienosti. Teepaitakauppiaiden ja tatuointiliikkeiden seassa on aika upeita vanhan ajan tyylisiä hampurilaiskioskeja, jäätelöbaareja, kahviloita ja muita liikkeitä. Santa Monicaan päästessä aurinko oli juuri painumassa vuorten taakse. Auringon laskettua käppäilimme hetken laiturilla, mutta sillä oleviin huvipuisto houkutuksiin emme langenneet.

Tänään käytiin vielä aamulla Warner Brosin studiokierroksella. Ulkolavasteita oli mukava kiertää, mutta se että emme menneet yksiinkään sisälavasteisiin oli pieni pettymys. Monia tuttuja paikkoja silti nähtiin, muun muassa Teho-osaston ambulanssipiha, ambulanssit ja poliisiautot, sekä joitakin Frendien ulkokuvauspaikkoja. Ja mikä parasta, ulkokuvauspaikkoihin päästiin liikkumaan jalan.

Studiokierroksen jälkeen oli vielä sen verran aikaa, että ajeltiin vuorten yli Mulholland Drivea pitkin Beverly Hillsiin. Rikkaiden ihmisten kodit ovat kyllä melko mauttomia. Mauttomuuden huippu oli ehkäpä piha, jonka pihalla oli pieni Vapauden patsaan kopio. Tai niin luulin, kunnes näin toisen samanlaisen patsaan vielä mauttomamman talon pihalla. Beverly Hillsin kaupungintalo on kyllä komea ihan oikealla tavalla. Se on sen verran tutun näköinen, että on kai väistämätöntä, että olen nähnyt sen aiemmin elokuvissa tai tv:ssä monessakin roolissa. Lisäksi käveltiin hetken aikaa Rodeo Drivella käsittämättömän kalliiden merkkiliikkeiden seassa: Armani, Versace, Fendi ja mitä näitä nyt on. Montaakaan asiakasta ei liikkeissä näkynyt, monessa ei kyllä ollut esillä montaakaan myyntiartikkeliakaan.

keskiviikkona, heinäkuuta 02, 2008

Nyt on mukava olo. Reissu on mennyt kaikin puolin hyvin, ja nyt on reissun päätarkoituskin toteutunut. Jätin nimittäin tänään aamupäivällä auton rahtifirmalle San Bernardinoon, ja nyt ei voi kuin toivoa että auto tulee turvallisesti Suomeen.

Nyt odotetaan lounasta viihtyisässä Long Beachissa. Äsken kävin uimassa rannalla, jolla näkyi valkoista hiekkaa silminkantamattomiin.

tiistaina, heinäkuuta 01, 2008

Tänä aamuna ajettiin Venturan satamaan ja hypättiin laivaan. Edessä oli Santa Barbaran kanavan ylitys, kohteena Santa Cruzin saari, joka on osa Channel Islands National Parkia. Jo pelkkä merimatka oli elämys. Aluksena oli satakunta ihmistä vetävä pienehkö katamaraani, joka pomppi aalloilla sellaiseen tahtiin, että olisi voinut heikompaa hirvittää. Yläkerran takakannellekin pärski sen verran vettä, että housuni olivat ennen pitkää läpimärät. Kesä kuivasi, mutta suola teki housuista aika tönköt.

Parasta oli kuitenkin merinisäkkäiden bongaaminen. Jo sataman aallonmurtajalla nähtiin pari hyljettä, mutta kohokohta oli ilman muuta se, kun viisi delfiiniä lähti seuraamaan meitä. Koko porukan yhtäaikainen hyppy peräaallossamme oli huikea näky. Myös valaiden bongaamisesta eläteltiin toiveita, mutta ne eivät tällä kertaa toteutuneet. Pelikaaneja nähtiin kyllä, mutta ei ihan sitä akuankkakokoa, jossa ankka mahtuisi pelikaanin nokkaan.

Itse saari oli sekin ihan hieno. Vastaavia keltaisia kukkuloita on toki Kalifornia väärällään, mutta eipä taida olla monta muuta paikkaa, jossa niillä saisi kävellä vastaavassa rauhassa. Ja toki suoraan merestä nousevat kalliot ovat nekin hienoja. Kansallispuiston varsinainen juttu taitaa kuitenkin olla se, että saarilla on kymmeniä kasvi- ja eläinlajeja, joita ei tavata missään muualla. Oravia kummempia eläimiä ei nyt nähty, mutta kieltämättä saarella oli useita kasveja, joiden oli helppo uskoa olevan ainutlaatuisia.

Meillä oli saarella aikaa viitisen tuntia, ja käytimme sen kymmenen kilometri luuppihaikkiin. Se ei sinällään ihmeitä tarjonnut, mutta saimme tehdä sen lähes täysin yksin, ja Kalifornian keltaiset kukkulat näyttäytyivät ihan eri valossa kuin auton ikkunasta tai maantienvarren levähdyspaikalta katsoessa. Viimeinen tunti vain makailtiin rannalla paluukyytiä odotellen.

Päivän paras asia oli kuitenkin se, että ei tarvinnut enää ajaa pitkälle, vaan koko päivän saldoksi jäi alle sata mailia. Yöpaikka oli varattu Hollywoodista, mutta päätimme ajaa rantaviivaa seuraten kuulua Pacific Highwayta pitkin. Sillä kun oli iltaauringossa komeat maisemat, ja lisäksi oli tiedossa, että Santa Monicassa on itsepalveluperiaatteella toimiva autopesula. Auto kun oli syytä pestä, ennen kuin se viedään huomenaamulla konttiin. Matkalla nähtiin myös julkkisten luksustalojen täyttämä Malibu, mutta sitä ei kyllä voi suositella matkakohteeksi. Taloista ei paljoa näy, ja sekin mikä näkyy on varsin mautonta.

Nyt on joka tapauksessa auto pesty ja kaikki on valmista viimeiseen etappiin Hollywoodista itään San Bernardinoon, jossa rahtifirma pakkaa sen konttiin. Huomiselle jää noin 60 mailia. Los Angelesin autoilukulttuuri hieman jännittää. Tänäänkin muutama tyyppi kovasti yritti ajaa päälle, mutta toistaiseksi olen aina onnsitunut väistämään ajoissa. Toivottavasti näin mennään loppuun asti.

Hollywood näyttäisi olevan ilta-aikaan paljon viihtyisämpi kuin olisin edellisen keskipäivään osuneen käynnin perusteella odottanut. Paikka ei ole illalla niin nuhjuisen tuntuinen kuin mitä se päiväsaikaan on. Tänään oli aiemmin päivällä ollut Egyptian Theaterissa Will Smithin uuden elokuvan kutsuvierasnäytäntö, ja sitä varten tuotua rekvisiittaa purettiin kun tulimme paikalle. Punainen matto nähtiin, mutta sillä kävelleita ei.