lauantaina, toukokuuta 16, 2009

Perjantaina YO-talon lauteilla soitti itselämpiävä basisti. Ensin soitti nimittäin Icon of Elegance ja sitten Scandinvian Music Group. Jälkimmäisessä bändissä huippujuristiksi siirtyneen Tommi Saarikiven jo kuusi vuotta sitten korvannut Anssi Växby nimittäin soittaa myös ensinmainitussa bassoa, sekä lisäksi laulaa yhdessä veljensä kanssa. Icons of Elegancen musiikki vastasi livenä niitä odotuksiani mitä vähäinen nettikuuntelu on vuosien varrella tuonut: musiikki oli mukavan kuuloista, mutta koukut puuttuivat. Tätä pitäisi varmaankin kuunnella levyltä ja ajatuksella, mutta eipä tämäkään keikka kuitenkaan ihan heti levykauppareissuun ole johtamassa. Erityismaininnan saa bändin kakkoskitaristi, joka istui tuolilla koko keikan ajan. Huikeana huipentumana hän nosti yhdessä kappaleessa kitaransa pystyyn. Tällaisesta "olen täällä vain töissä" -meiningistä minulle tuli elävästi mieleen loistava Pekka Gröhn, joka soittaa aina hammondiansa briljantisti, mutta näyttää koko ajan siltä kuin soittaminen ei voisi vähempää kiinnostaa.

SMG taasen oli juuri niin loistava kuin odotinkin. Bändi on nyt soittanut pari vuotta säännöllisesti isolla kokoonpanolla, ja sen totisesti kuulee. Hienoa on soittonsa.

Uuden levyn kanssa kiertävän bändin keikoilla eräs kiinnostava seikka on se, soitetaanko uudelta levyltä kaikki kappaleet, ja jos ei, mitkä jäävät pois. Tänään kaksi jäi kuulematta, Onni on perintöä ja Juhannus. Myös edellinen levy Missä olet Laila? soitettiin melko kattavasti, seitsemän biisiä taisi tältä tulla. Joisin viskin ja nousisin oli yllättäen ehkä tämän levyn biiseistä se kokokohta, joskin myös Lupaus kesästä rokkasi. Vieläkö soitan banjoa? tietenkin upposi yleisöön kuin lusikka kauniiseen käteen (sic) ja Lopulta olemme kuitenkin yksin hiljensi koko salin.

Tämä ei sitten jättänytkään paljon tilaa vanhoille suosikeille Minne katosi päivät ja 100 km Ouluun olivat ainoat kahden ensimmäisen levyn biisit, eikä kolmanneltakaan taidettu kuulla muita kuin Hölmö rakkaus ja Valmis.

En muuten usko että olisin ollut SMG:n keikalla jossa MKP:tä ei olisi kuultu. Terhi muisteli tätä kappaletta spiikatessaan SMG:n uran ihan ensimmäistä keikkaa, jolla MKP myös soitettiin. Sekin kaikka soitettiin YO-talolla, ja olin silloinkin paikalla. Terhin mukaan tuosta keikasta on paljon huonoja muistoja, mutta minulla ei ole kuin hyviä. Muistan, että Joel luonnehti silloin aikoinaan yleisön luomaa ilmapiiriä kannustavaksi. Ja siellähän me tosiaan taputettiin jokaiselle biisille, vaikka melkein aina meni jotakin pieleen, usein aika pahastikin. Esimerkiksi Ei mulle riitän taustanauha ei lähtenyt käyntiin ollenkaan, jolloin kappaleesta tuli aika, no, riisuttu.

Mutta pitkälle on tultu noista ajoista. Eipä ole taustanauhoja enää, eikä enää juuri mokaillakaan – ainakaan kiertueen ensimmäisten keikkojen jälkeen. Ja Minne katosi päivät on saanut uuden akustisen ja hidastempoisen muodon.

torstaina, toukokuuta 14, 2009

Tiistain ja keskiviikon ohjelmassa oli ammattiyhdistystoimintaan liittyvä koulutusseminaari Tallinnassa. Yöpymispaikkana oli legendarinen Viru-hotelli. Tämä olikin sitten ensimmäinen kerta kun olin Tallinnassa yötä. Virossa olen toki nukkunut useitakin öitä, ja Tallinnassakin on tullut käytyä aiemminkin useita kertoja.

Tiistaiaamuna olin sen verran ajoissa liikkeellä, että poikkesin matkalla Katajanokan teminaaliin Senaatintorilla valokuvaamassa Suurkirkkoa ja Keisari Aleksanteri II:n patsasta. Tuli kyllä aika hienoja kuvia vaikka itse sanonkin.

Tallinnassa taasen minulla oli päivän virallisen ohjelman ja illallisen välissä reilu tunti aikaa kierrellä kaupungilla. Aurinko oli jo laskemassa, ja värit olivat upeita. Ehdin kävellä Raatihuoneen torin kautta Toompean kirkoille ja näköalapaikoille. Illallista syötiinkin sitten todella pitkän kaavan kautta Raatihuoneen torilla sijaitsevassa ravintolassa. Näin USA:ssa paljon olleena oli hienoa tehdä ruokailusta pitkästä aikaa todellinen tapahtuma. Kolmisen tuntia siinä taisi mennä vaikka ruokalajeja ei ollutkaan kuin kolme.

Keskiviikon ohjelman jälkeen taasen ehdin tehdä reilun parituntisen kierroksen. Kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt valo oli täysin erilainen ja lisäksi se valaisi kaduista eri puolen kuin tiistai-iltana. Lisäksi ehdin kävelä Pikk ja Lai kadut, sekä kiivetä Pyhän Olavin Kirkon torniin. Sieltäkin oli ihan hienot näkymät, mutta kyllä Toompea on silti se paras paikka ihailla Tallinnaa. Sinne kävelin Pikk Jalgia pitkin. Siellä olisi odotetusti ollut taidetta myynnissä, mutta en kyllä edes harkinnut ostosten tekemistä.

Muistin kyllä aiemmista käynneistä, että Tallinnan vanha kaupunki on upea paikka. Silti olin siitä melkoisen vaikuttunut. Tsekissä suosikkikaupunkini on Olomouc, ja huomasin tällä reissulla että Tallinna on hyvin samankaltainen kaupunki: pieni mutta varsin viehättävä. Kummassakaan ei kylläkään ole mitään varsinaista tekemistä, vaan on vain mukavaa olla mukavassa tunnelmassa. Olomouc voittaa Tallinnan siinä, että siellä ei ole muita suomalaisia, ei ainakaan vaivaksi asti.

Suomessa ei todellakaan ole mitään vastaavaa, mikä tietenkin johtuu erityisesti siitä, että Suomessa yhtä vanhat rakennukset olivat puisia, ja niistä suurin osa on palanut pois jo aikapäiviä sitten.

Aika rankkoja nämä tällaiset reissut kyllä ovat. Lähdin tiistaina kotoa klo 7:30 ja paluu meni lopulta muutaman minuutin torstain puolelle. Sinällään arvostaisin, jos näitä pidettäisiin useammin Helsingissä tai kenties jopa jossakin hieman keskempänä Suomea sijaitsevassa kaupungissa. Niin kuin vaikkapa Tampereella.

keskiviikkona, toukokuuta 13, 2009

Onnitteluni näin tuoreeltaan eduskunnan perustuslakivaliokunnalle. Palautitte uskoni siihen, että tässä maassa perustuslailla on vielä jotakin merkitystä, sekä siihen, että tässä maassa on vapaalla tieteellä vielä jonkinlainen tulevaisuus.

maanantaina, toukokuuta 11, 2009

On sitä Suomessa komeita paikkoja luonnosuojelualueiden ulkopuolellakin.

sunnuntaina, toukokuuta 10, 2009

Tänään oli taas kansallispuistopäivä. Tampereen lähistöllä on ilahduttavan paljon kansallispuistoja, ja tänään suuntasin Torronsuolle ja Liesjärvelle. Molemmat sijaitsevat Tammelan kunnassa Forssan lähellä. Forssassakin poikkesin menomatkalla, mutta olisihan se pitänyt ymmärtää, että ei siellä ole mitään auki sunnuntaiaamuna. Se oli elämäni toinen käynti Forssassa, ja oli kuitenkin vähemmän pelottava kuin ensimmäinen. Sillä ensimmäisellä kävin videovuokraamossa, jossa myyjä kysyi tiskillä vahvalla murteella "Asukko sää Vorsasa?" Tai en minä noista kahdesta ekasta sanasta ole varma, mutta tuo "Vorsasa" tuli silloin kyllä juuri niin legendaarisesti kuin vain voi tulla.

Torronsuo osoittautui aivan oivalliseksi kohteeksi. Siellä pääsee kävelemään noin kolmen kilometrin mittaisen matkan suon poikki pitkospuita pitkin. Jalat siis pysyvät kuivana vaikka pääsee aivan suon keskelle. Erityisesti märimmät kohdat joissa oli pieniä sinisiä lammikoita olivat upean näköisiä. Lammikoiden renunoilla näkyi myös muita värejä, ja niinpä minulle tuli näistä elävästi mieleen Yellowstonen lammikot. Yellowstonessa lammikoissa on toki kuumaa tai jopa kiehuvaa vettä, ja värit tulevat kasvien sijasta kuumassa vedessä elävistä bakteereista, mutta efekti oli Torronsuon lammikoissa yllättävän samankaltainen. Vielä kun käveltiin pitkospuilla, ei mielleyhtymää tosiaankaan voinut välttää.

Pitkospuut loppuivat metsän ja suon reunaan. Siitä olisi ollut vielä 600 metrin matka paikkaan joka oli viitoitettu nimellä "Louhos". En tiedä mitä siellä tarkkaan ottaen olisi ollut, mutta en ikinä päässyt perille asti, sillä reittiä ei ollut merkitty, ja polkuja risteili metsässä siihen malliin, että en ilman karttaa uskaltautunut kovinkaan pitkälle. Verkosta tulostamani täysin pätevän kartan olin valitettavasti unohtanut autoon. Metsä oli kuitenkin aivan käymisen arvoinen, sillä siellä kasvoi paljon valkovuokkoja.

Paluumatkalla sää alkoi hieman muuttua. Taivaalle kerääntyi pilviä ja alkoi tuulla niin kovaa, että paikoin oli vaikeuksia pysyä pitkospuilla. Lisäksi tuli kyllä aika kylmä. Siitä huolimatta paluumatkalla kipusin vielä lintutorniin, josta oli kyllä hienot näkymät suon yli liki kaikkiin suuntiin.

Liesjärven kansallispuistossa ensimmäinen pysähdys oli Pirttilahdessa, josta kävelin kapeaa Kyynäräharjua pitkin Kopinlahteen ja takaisin. Harjun toisella puolella on Liesjärvi ja toisella puolella Kyynäräjärvi, joille molemmille on hyviä näkymiä. Harju on nimittäin hyvin kapea, suurimman osan matkaan noin 30 metriä, mutta kapeimmillaan mittasin kahdeksan askeleen matkan järveltä toiselle. Tai ihan kapeimmillaan leveys menee kyllä nollaan, sillä järvet yhdistää vuolle, jonka yli pääsee lyhyttä siltaa pitkin. Vuodenaika taisi olla juuri paras tämän harjun kävelemiseen, sillä lehtipuissa alkaa olla jonkin verran lehtiä tai ainakin hiirenkorvia, mutta ei vielä niin paljon että näkymät harjulta järville peittyisivät.

Kopinlahdesta löysin uimarannan ja soutuveneitä rannasta. Oli aika jännä tulla paikalle kävellen, sillä Kopinlahti oli selvästi lähtöpaikkaani Pirttilahtea kehitetympi piste. Kopinlahteenkin siis olisi voinut tulla autolla. Täällä nousi kyllä myös mieleen ajatus, että Metsähallitus ylläpitää kansallispuistoja huomattavasti suurpiirteisemmin kuin mitä National Park Service tekee USA:ssa. Suomen kansallispuistot eivät siis ole ihan niin luonnontilaisia kuin mitä USA:n kansallispuistot ovat. Kaikissa Suomen puistoissa joissa olen nyt käynyt olen nähnyt kaadettuja puita, mikä ei USA:n kansallispuistoissa tulisi kuuloonkaan. Siellä korkeintaan sahataan aukko polkua tukkimaan kaatuneeseen puuhun, USA:ssahan puut ovat toisinaan niin isoja että kaatunutta puuta ei välttämättä ylitä aikuinenkaan ihminen. Toisaalta tämä National Park Servicen luonnonsuojelu menee joskus vähän turhankin pitkälle. Hyvä esimerkki on se, että olen muutaman kerran päätynyt USA:n kansallispuistoissa karttaan merkitylle näköalapaikalle, jossa ennen mainion näkymän on peittänyt eteen kasvaneet puut. Luulisi että ei se niin kamalaa olisi jos pari puuta siitä kaataisi.

Lopuksi suuntasin vielä Kortesalmelle Liesjärven kansallispuiston eteläpäähän. Kortesalmella on perinnetila, jossa kesäisin eletään maatilaelämää samaan tyylin kuin mitä sata vuotta sitten tehtiin. Sinne tuodaan jopa kotieläimiä, alkuperäistä suomalaista lajia olevia lehmiä myöden. Vieraatkin pääsevät osallistumaan maatilan töihin samanlaisilla työkaluilla kuin mitä sata vuotta sitten olisi käytetty. Nyt sain vain ihailla vanhoja maatilan rakennuksia ulkoa käsin. Lisäksi kävin kävelemässä kilometrin mittaisen luontopolun vanhassa metsässä. Tästä metsästä ei ole kaadettu puita kahteensataan vuoteen, ja sen kyllä huomasi. Yhtäkkiä metsä muuttui aivan toisennäköiseksi, tiheäksi ja sammaleiseksi.

Onnistunut oli siis tämäkin retki. Eiväthän nämä Suomen kansallispuistot mitään aivan ainutlaatuisia elämyksiä tarjoa samalla tavalla kuin läntisen USA:n puistot tarjoavat, mutta kyllä minulla silti molemmissa kansallispuistoissa oli koko ajan mielessä ajatus, että on sitä Suomessakin hienoja paikkoja. Tampereen lähiseudun kansallispuistoissa tuntuu olevan paljon soita, ja juuri suot ovatkin sellaista erityistä luontoa, jota maailmassa ei kovin paljon ole, ja jonka säilyminen vaatii suojelua. Mutta sellaista pienipiirteistähän tämä eteläsuomalainen luonto on. Sinällään kaunista, mutta ei se henkeä haukkomaan saa. Niinpä mielessäni on, että jossain vaiheessa pitäisi käydä Kevon kanjonilla Utsjoella ja miksei myös Mallassa Kilpisjärvellä. Parhaat Kevon kanjonista näkemäni kuvat näyttävät siltä kuin ei oltaisi Suomessa laisinkaan.

perjantaina, toukokuuta 08, 2009

Kun viime kesänä muutin USA:sta Suomeen, tarkoitukseni oli amerikkalaisen kansallispuistomatkailun innoittamana kierrellä Suomen kansallispuistoja. Ehdin kuitenkin käydä vain yhdessä, Helvetinjärven kansallispuistossa. Sitten tämä harrastus tyssäsi polven rikkoutumiseen. Nyt alkaa taas olla polvi kunnossa, ja kansallispuistoharrastus olisi tarkoitus herättää henkiin. Tänään kävinkin Seitsemisen kansallispuistossa. Alunperin tarkoitukseni oli mennä sinne huomenna, mutta kun tänään oli upea aurinkoinen päivä ja huomiselle on luvattu vesisadetta, totesin että on järkevämpää viettää vapaapäivää perjantaina ja työpäivää lauantaina.

Seitsemisen osalta minulla ei kylläkään olleet odotukset kovinkaan korkealla. Siellä kun ei ole mitään varsinaista pääkohdetta. Sen sijaan siellä on harjuja, järviä, soita sekä aarnimetsää. Ja niin vain kävi, että pidin päivääni aivan erityisen hienona. Luonnon ei aina tarvitse olla isoa jotta se olisi vaikuttavaa.

Minun ohjelmassani oli tänään puiston neljän luontopolun kiertäminen, yhteensä helpot kahdeksan kilometriä. Nämä siis ovat polkuja, joiden varrella on tekstejä, jotka kertovat polulla näkyvästä luonnosta. Lisäksi poikkesin kansallispuistossa sijaitsevalla Koveron perinnetilalla. Matkaan lähdin puoli kahdeksalta ja reissuun kului ajomatkoineen seitsemisen tuntia (hehe). Puistoon ajaa Tampereelta tunnin verran, joten tuossa on ihan mukavasti auton ulkopuolella vietettyä aikaa. Ja mikä parasta, koko päivänä poluilla tuli vastaan vain kolme seuruetta, yhteensä kuusi ihmistä.

Ihan ensimmäinen pysähdys oli kuitenkin Kurussa, josta ilokseni löysin jo ennen yhdeksää auki olevan kahvilan. Vähän pelkäsin kuinka kävisi kun lähdin ilman aamiaista matkaan, mutta hyvin kävi. Paikka oli täynnä paikallisia vanhempia herrasmiehiä. Heitä oli kymmenen, ja juttu tuntui luistavan.

Kurusta löytyi myös pari muuta ennalta suunnittelematonta nähtävyyttä: Kurun komea, vuodelta 1781 peräisin oleva puukirkko sekä Vänrikki Stoolin tupa. Jälkimmäistä asui 1788-1876 vänrikki Carl Guatav Polviander, ja siellä nuori ylioppilas J. L. Runeberg kuuli tarinoita, joista hän sai aineistoa runokokoelmiinsa. Alueen rakennuksiin pääsee sisälle ilman varausta vain heinäkuussa torstaista lauantaihin, mutta alue oli ihan hauska kiertää pelkästään ulkoakin. Varhaiselta 1800-luvulta peräisin oleva jalkamylly joen rannassa oli minusta kiinnostavin rakennus.

Ensimmäinen kansallispuistokohde oli Pitkäjärvi. Ajoin tosin ensin risteyksestä ohi, sillä päätiellä ajetaan maantienopeuksia, ja pienen hiekkatien risteys on merkitty vain pienellä mustalla viitalla. Jo tällä hiekkatiellä kyllä pääsi kansallispuistotunnelmaan. Metsä näytti heti koskemattomammalta, ja lisäksi jatkuvasti aukesi näkymiä soille. Tyyni pitkäjärvi perillä oli sekin kuuden kilometrin matkan veroinen. Lisäksi järven rannassa on 1930-luvulta peräisin oleva metsäkämppä, joka kylläkin oli lukossa kun sinne päädyin.

Pitkäjärveltä suuntasin kohti Seitsemisen luontokeskusta. Olin kieltämättä hieman yllättnyt siitä, miten valtava rakennus tänne oli vieraita palvelemaan rakennettu. Monessa amerikkalaisessakaan kansallispuistossa ei vastaavaa ole. Kävin kysymässä viimeisimmät tiedot hiekkateiden kunnosta; kuulemma kelirikkoa oli minun reittini varrella ollut ja joku oli onnistunut jäämään tielle jumiinkin, joten huolella saisi katsoa mikä on tilanne tänään. Luontokeskuksella oli myös puolen kilometrin mittainen kolopesijöistä kertova luontopolku, jonka kävelin. Sitä ei voi erityisemmin suositella.

Seuraava luontopolku sen sijaan jo palkitsi. Kirkkaanlamminkankaan opastepisteeltä lähteävä puolentoista kilometrin mittainen Jäätikköpolku kulkee Seitsemisen harjulla, ja harjumetsässä oli oikein kivan näköistä. Muutama siirtolohkarekin polun varrella on, mutta kyllä polun viehätys oli lähinnä harvan metsän väreissä ja valtaisassa pesivien lintujen synnyttämässä metelissä. Polun jälkeen pysähdyin vielä lammen rantaan tulentekopaikan kohdalla.

Seuraava pysähdys oli Koveron perinnetilalla. Tätä en ollut hirveästi edes noteerannut päiväretkeä suunnitellessani, mutta kyllä tämä oli aivan pysähtymisen arvoinen paikka. Pihapiiri oli aivan erityisen viehättävä, ja oli rakennuksissa sisälläkin aika hauska kierrellä. Kaikenlaista vanhaa esineistöä oli paljon. Se olisi varmaan ollut tosi eksoottista jos ei olisi nähnyt vastaavaa esineistöä aiemmin. Ehkä tämä on jo seuraavalle sukupolvelle todella suuri elämys.

Koveroon asti tie oli päällystetty, mutta tästä eteenpäin sai ajella hiekkatietä. Se ei kuitenkaan juuri autoa hidastanut, sillä tiet olivat oikein hyvässä kunnossa, ja se kelirikkopaikkakin oli käyty korjaamassa. Suomessa on mahtavaa ajaa hiekkateillä, sillä niillä ei ole sellaista nimismiehen kiharaa kuin amerikkalaisilla hiekkateillä on, eikä niillä myöskään ole renkaita puhkovia teräviä kiviä. Saa ajaa ihan huoletta normaalia maantienopeutta, ja hauskaa on. Koverosta lähtien hiekkatietä olikin yli 20 kilometriä, myös kansallispuiston ulkopuolella.

Kolmas luontopolku oli parin kilometrin mittainen Multiharjun aarnimetsäpolku. Aarnimetsä olikin sitten ihan erilaista kuin Seitsemisen harjun metsä. Siis tietenkin tiheää. Ja lisäksi kaatuneita puita oli maassa todellapaljon. Myös pystyyn jääneet kelot olivat hauskan näköisiä. Metsä ei toki mitään iankaiken vanhaa ole, vaan alue on ollut suojeltuna "vasta" vuodesta 1910 lähtien. Washingtonissa olen kuitenkin ollut ihan aidossa ikimetsässä, siis metsässä jossa ihminen ei ole koskaan kaatanut puita, joten ei tämä nyt mikään ihan erityinen elämys ollut.

Viimeinen kohteeni oli Soljasten suoalue, jossa kävelin parin kilometrin mittaisen luontopolun. Tämä oli minusta puiston vaikuttavin osa. Metsässä nyt kaikki ovat joskus kävelleet, mutta suossa on kyllä jotakin aivan erityistä. Alueella on soiden lisäksi kaksi järveä; polku kiersi Saari-Soljasen ja kävi Kirkas-Soljasen rannassa. Pitkospuilla kävellessä pääsi aivan suon keskelle, ja värimaailma oli jotenkin aivan uskomattoman hieno. Kesäkuussa alueella kai kukkisi muunmuassa suopursu, mutta minusta tuntuu, että näistä juuri heränneen kevään väreistä on vaikea enää parantaa.

Seitsemisen reissua voi siis kyllä suositella. Ja voi olla että itsekin vielä palaan sinne. Puistossa on luontopolkujen lisäksi suuri määrä muita polkuja, joista voi tehdä aika monenlaisia reittejä. Etäisyydetkin ovat melko lyhyitä, eli helposti voi tehdä oman reitin jonka varrella on useita karttoihin merkittyjä nähtävyyksiä tai ainakin tulentekopaikkoja. Ehkä ennen sitä kuitenkin suuntaan uudelleen Helvetinjärven kansallispuistoon, sillä siellä kävin syksyllä vain Helvetinkolulla, jo on sielläkin paljon muitakin polkuja. Ja ennen sitä taasen on mielessä jokunenkin muu kohde, mutta palataan niihin tuonnempana.