Tänään oli taas kansallispuistopäivä. Tampereen lähistöllä on ilahduttavan paljon kansallispuistoja, ja tänään suuntasin Torronsuolle ja Liesjärvelle. Molemmat sijaitsevat Tammelan kunnassa Forssan lähellä. Forssassakin poikkesin menomatkalla, mutta olisihan se pitänyt ymmärtää, että ei siellä ole mitään auki sunnuntaiaamuna. Se oli elämäni toinen käynti Forssassa, ja oli kuitenkin vähemmän pelottava kuin ensimmäinen. Sillä ensimmäisellä kävin videovuokraamossa, jossa myyjä kysyi tiskillä vahvalla murteella "Asukko sää Vorsasa?" Tai en minä noista kahdesta ekasta sanasta ole varma, mutta tuo "Vorsasa" tuli silloin kyllä juuri niin legendaarisesti kuin vain voi tulla.
Torronsuo osoittautui aivan oivalliseksi kohteeksi. Siellä pääsee kävelemään noin kolmen kilometrin mittaisen matkan suon poikki pitkospuita pitkin. Jalat siis pysyvät kuivana vaikka pääsee aivan suon keskelle. Erityisesti märimmät kohdat joissa oli pieniä sinisiä lammikoita olivat upean näköisiä. Lammikoiden renunoilla näkyi myös muita värejä, ja niinpä minulle tuli näistä elävästi mieleen Yellowstonen lammikot. Yellowstonessa lammikoissa on toki kuumaa tai jopa kiehuvaa vettä, ja värit tulevat kasvien sijasta kuumassa vedessä elävistä bakteereista, mutta efekti oli Torronsuon lammikoissa yllättävän samankaltainen. Vielä kun käveltiin pitkospuilla, ei mielleyhtymää tosiaankaan voinut välttää.
Pitkospuut loppuivat metsän ja suon reunaan. Siitä olisi ollut vielä 600 metrin matka paikkaan joka oli viitoitettu nimellä "Louhos". En tiedä mitä siellä tarkkaan ottaen olisi ollut, mutta en ikinä päässyt perille asti, sillä reittiä ei ollut merkitty, ja polkuja risteili metsässä siihen malliin, että en ilman karttaa uskaltautunut kovinkaan pitkälle. Verkosta tulostamani täysin pätevän kartan olin valitettavasti unohtanut autoon. Metsä oli kuitenkin aivan käymisen arvoinen, sillä siellä kasvoi paljon valkovuokkoja.
Paluumatkalla sää alkoi hieman muuttua. Taivaalle kerääntyi pilviä ja alkoi tuulla niin kovaa, että paikoin oli vaikeuksia pysyä pitkospuilla. Lisäksi tuli kyllä aika kylmä. Siitä huolimatta paluumatkalla kipusin vielä lintutorniin, josta oli kyllä hienot näkymät suon yli liki kaikkiin suuntiin.
Liesjärven kansallispuistossa ensimmäinen pysähdys oli Pirttilahdessa, josta kävelin kapeaa Kyynäräharjua pitkin Kopinlahteen ja takaisin. Harjun toisella puolella on Liesjärvi ja toisella puolella Kyynäräjärvi, joille molemmille on hyviä näkymiä. Harju on nimittäin hyvin kapea, suurimman osan matkaan noin 30 metriä, mutta kapeimmillaan mittasin kahdeksan askeleen matkan järveltä toiselle. Tai ihan kapeimmillaan leveys menee kyllä nollaan, sillä järvet yhdistää vuolle, jonka yli pääsee lyhyttä siltaa pitkin. Vuodenaika taisi olla juuri paras tämän harjun kävelemiseen, sillä lehtipuissa alkaa olla jonkin verran lehtiä tai ainakin hiirenkorvia, mutta ei vielä niin paljon että näkymät harjulta järville peittyisivät.
Kopinlahdesta löysin uimarannan ja soutuveneitä rannasta. Oli aika jännä tulla paikalle kävellen, sillä Kopinlahti oli selvästi lähtöpaikkaani Pirttilahtea kehitetympi piste. Kopinlahteenkin siis olisi voinut tulla autolla. Täällä nousi kyllä myös mieleen ajatus, että Metsähallitus ylläpitää kansallispuistoja huomattavasti suurpiirteisemmin kuin mitä National Park Service tekee USA:ssa. Suomen kansallispuistot eivät siis ole ihan niin luonnontilaisia kuin mitä USA:n kansallispuistot ovat. Kaikissa Suomen puistoissa joissa olen nyt käynyt olen nähnyt kaadettuja puita, mikä ei USA:n kansallispuistoissa tulisi kuuloonkaan. Siellä korkeintaan sahataan aukko polkua tukkimaan kaatuneeseen puuhun, USA:ssahan puut ovat toisinaan niin isoja että kaatunutta puuta ei välttämättä ylitä aikuinenkaan ihminen. Toisaalta tämä National Park Servicen luonnonsuojelu menee joskus vähän turhankin pitkälle. Hyvä esimerkki on se, että olen muutaman kerran päätynyt USA:n kansallispuistoissa karttaan merkitylle näköalapaikalle, jossa ennen mainion näkymän on peittänyt eteen kasvaneet puut. Luulisi että ei se niin kamalaa olisi jos pari puuta siitä kaataisi.
Lopuksi suuntasin vielä Kortesalmelle Liesjärven kansallispuiston eteläpäähän. Kortesalmella on perinnetila, jossa kesäisin eletään maatilaelämää samaan tyylin kuin mitä sata vuotta sitten tehtiin. Sinne tuodaan jopa kotieläimiä, alkuperäistä suomalaista lajia olevia lehmiä myöden. Vieraatkin pääsevät osallistumaan maatilan töihin samanlaisilla työkaluilla kuin mitä sata vuotta sitten olisi käytetty. Nyt sain vain ihailla vanhoja maatilan rakennuksia ulkoa käsin. Lisäksi kävin kävelemässä kilometrin mittaisen luontopolun vanhassa metsässä. Tästä metsästä ei ole kaadettu puita kahteensataan vuoteen, ja sen kyllä huomasi. Yhtäkkiä metsä muuttui aivan toisennäköiseksi, tiheäksi ja sammaleiseksi.
Onnistunut oli siis tämäkin retki. Eiväthän nämä Suomen kansallispuistot mitään aivan ainutlaatuisia elämyksiä tarjoa samalla tavalla kuin läntisen USA:n puistot tarjoavat, mutta kyllä minulla silti molemmissa kansallispuistoissa oli koko ajan mielessä ajatus, että on sitä Suomessakin hienoja paikkoja. Tampereen lähiseudun kansallispuistoissa tuntuu olevan paljon soita, ja juuri suot ovatkin sellaista erityistä luontoa, jota maailmassa ei kovin paljon ole, ja jonka säilyminen vaatii suojelua. Mutta sellaista pienipiirteistähän tämä eteläsuomalainen luonto on. Sinällään kaunista, mutta ei se henkeä haukkomaan saa. Niinpä mielessäni on, että jossain vaiheessa pitäisi käydä Kevon kanjonilla Utsjoella ja miksei myös Mallassa Kilpisjärvellä. Parhaat Kevon kanjonista näkemäni kuvat näyttävät siltä kuin ei oltaisi Suomessa laisinkaan.
Torronsuo osoittautui aivan oivalliseksi kohteeksi. Siellä pääsee kävelemään noin kolmen kilometrin mittaisen matkan suon poikki pitkospuita pitkin. Jalat siis pysyvät kuivana vaikka pääsee aivan suon keskelle. Erityisesti märimmät kohdat joissa oli pieniä sinisiä lammikoita olivat upean näköisiä. Lammikoiden renunoilla näkyi myös muita värejä, ja niinpä minulle tuli näistä elävästi mieleen Yellowstonen lammikot. Yellowstonessa lammikoissa on toki kuumaa tai jopa kiehuvaa vettä, ja värit tulevat kasvien sijasta kuumassa vedessä elävistä bakteereista, mutta efekti oli Torronsuon lammikoissa yllättävän samankaltainen. Vielä kun käveltiin pitkospuilla, ei mielleyhtymää tosiaankaan voinut välttää.
Pitkospuut loppuivat metsän ja suon reunaan. Siitä olisi ollut vielä 600 metrin matka paikkaan joka oli viitoitettu nimellä "Louhos". En tiedä mitä siellä tarkkaan ottaen olisi ollut, mutta en ikinä päässyt perille asti, sillä reittiä ei ollut merkitty, ja polkuja risteili metsässä siihen malliin, että en ilman karttaa uskaltautunut kovinkaan pitkälle. Verkosta tulostamani täysin pätevän kartan olin valitettavasti unohtanut autoon. Metsä oli kuitenkin aivan käymisen arvoinen, sillä siellä kasvoi paljon valkovuokkoja.
Paluumatkalla sää alkoi hieman muuttua. Taivaalle kerääntyi pilviä ja alkoi tuulla niin kovaa, että paikoin oli vaikeuksia pysyä pitkospuilla. Lisäksi tuli kyllä aika kylmä. Siitä huolimatta paluumatkalla kipusin vielä lintutorniin, josta oli kyllä hienot näkymät suon yli liki kaikkiin suuntiin.
Liesjärven kansallispuistossa ensimmäinen pysähdys oli Pirttilahdessa, josta kävelin kapeaa Kyynäräharjua pitkin Kopinlahteen ja takaisin. Harjun toisella puolella on Liesjärvi ja toisella puolella Kyynäräjärvi, joille molemmille on hyviä näkymiä. Harju on nimittäin hyvin kapea, suurimman osan matkaan noin 30 metriä, mutta kapeimmillaan mittasin kahdeksan askeleen matkan järveltä toiselle. Tai ihan kapeimmillaan leveys menee kyllä nollaan, sillä järvet yhdistää vuolle, jonka yli pääsee lyhyttä siltaa pitkin. Vuodenaika taisi olla juuri paras tämän harjun kävelemiseen, sillä lehtipuissa alkaa olla jonkin verran lehtiä tai ainakin hiirenkorvia, mutta ei vielä niin paljon että näkymät harjulta järville peittyisivät.
Kopinlahdesta löysin uimarannan ja soutuveneitä rannasta. Oli aika jännä tulla paikalle kävellen, sillä Kopinlahti oli selvästi lähtöpaikkaani Pirttilahtea kehitetympi piste. Kopinlahteenkin siis olisi voinut tulla autolla. Täällä nousi kyllä myös mieleen ajatus, että Metsähallitus ylläpitää kansallispuistoja huomattavasti suurpiirteisemmin kuin mitä National Park Service tekee USA:ssa. Suomen kansallispuistot eivät siis ole ihan niin luonnontilaisia kuin mitä USA:n kansallispuistot ovat. Kaikissa Suomen puistoissa joissa olen nyt käynyt olen nähnyt kaadettuja puita, mikä ei USA:n kansallispuistoissa tulisi kuuloonkaan. Siellä korkeintaan sahataan aukko polkua tukkimaan kaatuneeseen puuhun, USA:ssahan puut ovat toisinaan niin isoja että kaatunutta puuta ei välttämättä ylitä aikuinenkaan ihminen. Toisaalta tämä National Park Servicen luonnonsuojelu menee joskus vähän turhankin pitkälle. Hyvä esimerkki on se, että olen muutaman kerran päätynyt USA:n kansallispuistoissa karttaan merkitylle näköalapaikalle, jossa ennen mainion näkymän on peittänyt eteen kasvaneet puut. Luulisi että ei se niin kamalaa olisi jos pari puuta siitä kaataisi.
Lopuksi suuntasin vielä Kortesalmelle Liesjärven kansallispuiston eteläpäähän. Kortesalmella on perinnetila, jossa kesäisin eletään maatilaelämää samaan tyylin kuin mitä sata vuotta sitten tehtiin. Sinne tuodaan jopa kotieläimiä, alkuperäistä suomalaista lajia olevia lehmiä myöden. Vieraatkin pääsevät osallistumaan maatilan töihin samanlaisilla työkaluilla kuin mitä sata vuotta sitten olisi käytetty. Nyt sain vain ihailla vanhoja maatilan rakennuksia ulkoa käsin. Lisäksi kävin kävelemässä kilometrin mittaisen luontopolun vanhassa metsässä. Tästä metsästä ei ole kaadettu puita kahteensataan vuoteen, ja sen kyllä huomasi. Yhtäkkiä metsä muuttui aivan toisennäköiseksi, tiheäksi ja sammaleiseksi.
Onnistunut oli siis tämäkin retki. Eiväthän nämä Suomen kansallispuistot mitään aivan ainutlaatuisia elämyksiä tarjoa samalla tavalla kuin läntisen USA:n puistot tarjoavat, mutta kyllä minulla silti molemmissa kansallispuistoissa oli koko ajan mielessä ajatus, että on sitä Suomessakin hienoja paikkoja. Tampereen lähiseudun kansallispuistoissa tuntuu olevan paljon soita, ja juuri suot ovatkin sellaista erityistä luontoa, jota maailmassa ei kovin paljon ole, ja jonka säilyminen vaatii suojelua. Mutta sellaista pienipiirteistähän tämä eteläsuomalainen luonto on. Sinällään kaunista, mutta ei se henkeä haukkomaan saa. Niinpä mielessäni on, että jossain vaiheessa pitäisi käydä Kevon kanjonilla Utsjoella ja miksei myös Mallassa Kilpisjärvellä. Parhaat Kevon kanjonista näkemäni kuvat näyttävät siltä kuin ei oltaisi Suomessa laisinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti