Kun viime kesänä muutin USA:sta Suomeen, tarkoitukseni oli amerikkalaisen kansallispuistomatkailun innoittamana kierrellä Suomen kansallispuistoja. Ehdin kuitenkin käydä vain yhdessä, Helvetinjärven kansallispuistossa. Sitten tämä harrastus tyssäsi polven rikkoutumiseen. Nyt alkaa taas olla polvi kunnossa, ja kansallispuistoharrastus olisi tarkoitus herättää henkiin. Tänään kävinkin Seitsemisen kansallispuistossa. Alunperin tarkoitukseni oli mennä sinne huomenna, mutta kun tänään oli upea aurinkoinen päivä ja huomiselle on luvattu vesisadetta, totesin että on järkevämpää viettää vapaapäivää perjantaina ja työpäivää lauantaina.

Seitsemisen osalta minulla ei kylläkään olleet odotukset kovinkaan korkealla. Siellä kun ei ole mitään varsinaista pääkohdetta. Sen sijaan siellä on harjuja, järviä, soita sekä aarnimetsää. Ja niin vain kävi, että pidin päivääni aivan erityisen hienona. Luonnon ei aina tarvitse olla isoa jotta se olisi vaikuttavaa.

Minun ohjelmassani oli tänään puiston neljän luontopolun kiertäminen, yhteensä helpot kahdeksan kilometriä. Nämä siis ovat polkuja, joiden varrella on tekstejä, jotka kertovat polulla näkyvästä luonnosta. Lisäksi poikkesin kansallispuistossa sijaitsevalla Koveron perinnetilalla. Matkaan lähdin puoli kahdeksalta ja reissuun kului ajomatkoineen seitsemisen tuntia (hehe). Puistoon ajaa Tampereelta tunnin verran, joten tuossa on ihan mukavasti auton ulkopuolella vietettyä aikaa. Ja mikä parasta, koko päivänä poluilla tuli vastaan vain kolme seuruetta, yhteensä kuusi ihmistä.

Ihan ensimmäinen pysähdys oli kuitenkin Kurussa, josta ilokseni löysin jo ennen yhdeksää auki olevan kahvilan. Vähän pelkäsin kuinka kävisi kun lähdin ilman aamiaista matkaan, mutta hyvin kävi. Paikka oli täynnä paikallisia vanhempia herrasmiehiä. Heitä oli kymmenen, ja juttu tuntui luistavan.

Kurusta löytyi myös pari muuta ennalta suunnittelematonta nähtävyyttä: Kurun komea, vuodelta 1781 peräisin oleva puukirkko sekä Vänrikki Stoolin tupa. Jälkimmäistä asui 1788-1876 vänrikki Carl Guatav Polviander, ja siellä nuori ylioppilas J. L. Runeberg kuuli tarinoita, joista hän sai aineistoa runokokoelmiinsa. Alueen rakennuksiin pääsee sisälle ilman varausta vain heinäkuussa torstaista lauantaihin, mutta alue oli ihan hauska kiertää pelkästään ulkoakin. Varhaiselta 1800-luvulta peräisin oleva jalkamylly joen rannassa oli minusta kiinnostavin rakennus.

Ensimmäinen kansallispuistokohde oli Pitkäjärvi. Ajoin tosin ensin risteyksestä ohi, sillä päätiellä ajetaan maantienopeuksia, ja pienen hiekkatien risteys on merkitty vain pienellä mustalla viitalla. Jo tällä hiekkatiellä kyllä pääsi kansallispuistotunnelmaan. Metsä näytti heti koskemattomammalta, ja lisäksi jatkuvasti aukesi näkymiä soille. Tyyni pitkäjärvi perillä oli sekin kuuden kilometrin matkan veroinen. Lisäksi järven rannassa on 1930-luvulta peräisin oleva metsäkämppä, joka kylläkin oli lukossa kun sinne päädyin.

Pitkäjärveltä suuntasin kohti Seitsemisen luontokeskusta. Olin kieltämättä hieman yllättnyt siitä, miten valtava rakennus tänne oli vieraita palvelemaan rakennettu. Monessa amerikkalaisessakaan kansallispuistossa ei vastaavaa ole. Kävin kysymässä viimeisimmät tiedot hiekkateiden kunnosta; kuulemma kelirikkoa oli minun reittini varrella ollut ja joku oli onnistunut jäämään tielle jumiinkin, joten huolella saisi katsoa mikä on tilanne tänään. Luontokeskuksella oli myös puolen kilometrin mittainen kolopesijöistä kertova luontopolku, jonka kävelin. Sitä ei voi erityisemmin suositella.

Seuraava luontopolku sen sijaan jo palkitsi. Kirkkaanlamminkankaan opastepisteeltä lähteävä puolentoista kilometrin mittainen Jäätikköpolku kulkee Seitsemisen harjulla, ja harjumetsässä oli oikein kivan näköistä. Muutama siirtolohkarekin polun varrella on, mutta kyllä polun viehätys oli lähinnä harvan metsän väreissä ja valtaisassa pesivien lintujen synnyttämässä metelissä. Polun jälkeen pysähdyin vielä lammen rantaan tulentekopaikan kohdalla.

Seuraava pysähdys oli Koveron perinnetilalla. Tätä en ollut hirveästi edes noteerannut päiväretkeä suunnitellessani, mutta kyllä tämä oli aivan pysähtymisen arvoinen paikka. Pihapiiri oli aivan erityisen viehättävä, ja oli rakennuksissa sisälläkin aika hauska kierrellä. Kaikenlaista vanhaa esineistöä oli paljon. Se olisi varmaan ollut tosi eksoottista jos ei olisi nähnyt vastaavaa esineistöä aiemmin. Ehkä tämä on jo seuraavalle sukupolvelle todella suuri elämys.

Koveroon asti tie oli päällystetty, mutta tästä eteenpäin sai ajella hiekkatietä. Se ei kuitenkaan juuri autoa hidastanut, sillä tiet olivat oikein hyvässä kunnossa, ja se kelirikkopaikkakin oli käyty korjaamassa. Suomessa on mahtavaa ajaa hiekkateillä, sillä niillä ei ole sellaista nimismiehen kiharaa kuin amerikkalaisilla hiekkateillä on, eikä niillä myöskään ole renkaita puhkovia teräviä kiviä. Saa ajaa ihan huoletta normaalia maantienopeutta, ja hauskaa on. Koverosta lähtien hiekkatietä olikin yli 20 kilometriä, myös kansallispuiston ulkopuolella.

Kolmas luontopolku oli parin kilometrin mittainen Multiharjun aarnimetsäpolku. Aarnimetsä olikin sitten ihan erilaista kuin Seitsemisen harjun metsä. Siis tietenkin tiheää. Ja lisäksi kaatuneita puita oli maassa todellapaljon. Myös pystyyn jääneet kelot olivat hauskan näköisiä. Metsä ei toki mitään iankaiken vanhaa ole, vaan alue on ollut suojeltuna "vasta" vuodesta 1910 lähtien. Washingtonissa olen kuitenkin ollut ihan aidossa ikimetsässä, siis metsässä jossa ihminen ei ole koskaan kaatanut puita, joten ei tämä nyt mikään ihan erityinen elämys ollut.

Viimeinen kohteeni oli Soljasten suoalue, jossa kävelin parin kilometrin mittaisen luontopolun. Tämä oli minusta puiston vaikuttavin osa. Metsässä nyt kaikki ovat joskus kävelleet, mutta suossa on kyllä jotakin aivan erityistä. Alueella on soiden lisäksi kaksi järveä; polku kiersi Saari-Soljasen ja kävi Kirkas-Soljasen rannassa. Pitkospuilla kävellessä pääsi aivan suon keskelle, ja värimaailma oli jotenkin aivan uskomattoman hieno. Kesäkuussa alueella kai kukkisi muunmuassa suopursu, mutta minusta tuntuu, että näistä juuri heränneen kevään väreistä on vaikea enää parantaa.

Seitsemisen reissua voi siis kyllä suositella. Ja voi olla että itsekin vielä palaan sinne. Puistossa on luontopolkujen lisäksi suuri määrä muita polkuja, joista voi tehdä aika monenlaisia reittejä. Etäisyydetkin ovat melko lyhyitä, eli helposti voi tehdä oman reitin jonka varrella on useita karttoihin merkittyjä nähtävyyksiä tai ainakin tulentekopaikkoja. Ehkä ennen sitä kuitenkin suuntaan uudelleen Helvetinjärven kansallispuistoon, sillä siellä kävin syksyllä vain Helvetinkolulla, jo on sielläkin paljon muitakin polkuja. Ja ennen sitä taasen on mielessä jokunenkin muu kohde, mutta palataan niihin tuonnempana.