perjantaina, toukokuuta 16, 2008

Aamulla ulos katsoessa ei tunnelma ollut kovin korkealla. Kello oli 5:15 Seattlen aikaa, ja ulkona satoi kaatamalla vettä. Lämpökin oli vain viitisen astetta plussan puolella. Eipä silti auttanut muu kuin vääntäytyä liikkeelle ja toivoa parasta. Koko päivä oltaisiin vuoristossa, joten sään saattoi olettaa muuttuvan vielä monta kertaa.

Heti aamusta ajettiin vuorten yli. Sola oli reissun matalin, 2869 metrin korkeudessa oleva La Veta Pass, mutta silti lumisateisella tiellä oli kymmenen senttiä lunta. Ajonopeus putosi puoleen suuurimmasta sallitusta, ja tässä kohtaa alkoikin pelottaa, että reissuun suunnitellut siirtymät eivät suju ihan suunnitellussa alussa, koska korkeampiakin solia on edessä. Jää nähtäväksi. Tänään kyllä ehdittiin se mikä pitikin.

Ensimmäinen kohde oli Great Sand Dunes National Park. Puistossa on laajat hiekkadyynit, joilla on parhaimmillaan korkeutta yli 200 metriä. Taustamaisemana on joukko jopa yli 4000 metrisiä vuoria. Aika epätodellisen näköisiä nuo dyynit toki ovat, mutta ei niistä siltikään mitään kovin kummoisia fiiliksiä saanut. Ehkä melko pilvisellä kelillä oli osansa tähän. Ainakaan ei satanut.

Me kiipesimme korkeimmalle dyynille maisemia ihmettelemään. Melko raskasta oli, sillä pehmeässä hiekassa askel ei oikein pitänyt, ja jatkuvasti sai kiivetä ylös ja alas. Kylmä ilma ei myöskään oikein sopinut kuumeilusta toipuvalle kropalleni, eikä sen puoleen sekään että oltiin yli 2500 metriä merenpinnan yläpuolella. Silti maisemat 229 metriä korkealta dyyniltä palkitsivat. Pilvetkin alkoivat sopivasti rakoilla kun päästiin ylös.

Päivän toinen kohde oli Black Canyon of the Gunnison National Park. Gunnison-joen musta kanjoni olikin varsinkin alupäästään aivan nimensä veroinen. Ensimmäisellä näköalapaikalla oli sellainen "onhan tää ihan jännä" -fiilis, mutta toisella näköalapaikalla molemmat huudahtivat suunnilleen yhteen ääneen "oho!". Kanjoni on syvä, mutta mittasuhteet ovat kuitenkin sellaiset että ne voi ymmärtää (toisin kuin vaikkapa Grand Canyonilla). Kanjonin röpyliäinen ja terävä reuna on aivan erilainen kuin mitä olen aiemmin Utahin ja Arizonan punaisilla kanjoneilla nähnyt. Ja mikä vaikuttavinta, kanjoni on paikoin syvempi kuin leveä.


Kanjonin eteläreunalla on kymmenkunta näköalapaikkaa, jotka kaikki kierrettiin. Lisäksi haikattiin parisen kilometriä. Tähän sitten loppuikin auringonvalo tältä päivää, ja nyt ollaan yötä Montrosessa eli ensimmäisessä kaupungissa kanjonilta länteen mentäessä. Ajoa tänään kertyi 302 mailia (486 km).

torstaina, toukokuuta 15, 2008

Tänään oli taas matkapäivä, ja yötä ollaan Walsenburgissa Coloradon kaakkoisosissa. Suunnitelmissa on nähdä Coloradon kaikki neljä kansallispuistoa ja pari naapurista Utahista. Tänään ei nähty vielä mitään, mutta maileja kertyi silti lennon päälle 181 (291 km).

sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008

Viimeinen pari vikkoa on mennyt utuisissa merkeissä. Lähes kaksi viikkoa sitten maanantai-iltapäivänä se alkoi: lihaksia alkoi särkeä niin, että ei pystynyt työtuolissa istumaan. Muutenkaan olo ei ollut kehuttava: päätä särki ja palelsi. Ihmettelen vieläkin millä energialla sain väännettyä esitelmäkalvot keskiviikolle, ja millä ihmeen energialla sain sen esitelmän pidettyä. Vielä enemmän ihmettelen sitä, millä energialla tein työreissun päätteeksi Virginian kierroksen. Kaksi yötä reissussa meni ja kilometrejäkin kertyi noin 630. Molempina iltoina motellille päästyäni nukutti kyllä aivan mahdottomasti, ja sunnuntaina kotiin päästyäni menikin sitten neljä päivää käytännössä vain sängyn pohjalla maaten. Energiaa ei riittänyt edes blogin päivittämiseen, mutta nyt vihdoin ajattelin kertoa työreissun jälkeisestä viikonlopusta. Kyseessä siis viime viikonloppu eli la-su 3.-4. toukokuuta.

Syy Charlottesvilleen pysähtymiseen oli siellä sijaitseva Thomas Jeffersonin kotitila Monticello ja Virginian yliopiston kampus, jotka yhdessä muodostavat UNESCOn listaaman maailmanperintökohteen. Monticello on rakennettu vuonna 1772, siis neljä vuotta ennen USA:n itsenäistymistä. Yliopisto taasen on Jeffersonin eläkepäivien projekti, ja on perustettu vuonna 1819.

Varsinkin Monticello on varsin vaikuttava paikka. Sisätiloja ei saa valokuvata, joten joudutte tyytymään vakuutteluuni, että Monticello on yksi kauneimmista rakennuksista jossa olen ollut. Sitä on kuitenkin tullut käytyä Euroopassa monenlaisessa hovissa ja palatsissa, joten se ei ole vähän se. Hauskin yksityiskohta oli ruokahuoneen takkaan rakennettu viinipullohissi. Viinikellari on laitettu nerokkaasti ruokahuoneen alapuolelle, ja viini kulkee ylös herrasväen juotavaksi kätevästi pikku hisseillä. Muutenkin rekennuksessa oli kaikki huoltotilat sijoitettu näppärästi piiloon asuinkerroksen alle kellariin.

Itse Thomas Jeffersonista voisi tietysti kertoa vaikka mitä. Mies tunnetaan parhaiten USA:n itsenäisyysjulistuksen kirjoittajana ja maan kolmantena presidenttinä. Ehkä tyydyn kuitenkin mielestäni varsin hauskaan anekdoottiin. John F. Kennedyn isännöidessä 48 Nobel-palkittua tiedemiestä hänen kerrotaan todenneen ääneen: "I think this is the most extraordinary collection of talent and of human knowledge that has ever been gathered together at the White House – with the possible exception of when Thomas Jefferson dined alone."

Viikonlopun kierroksen pääkohde oli kuitenkin Shenandoah National Park. Olin ihmetellyt, miten Virginiassa voi olla kansallispuisto. Oli nimittäin vaikea uskoa, että näillä seuduilla olisi mitään aivan erityisiä luonnonihmeitä. USA:n kansallispuistothan on yleensä perustettu jonkin erityisesti ihmisiä kiinnostavan luonnonihmeen ympärille: toisaalta luonnoihmeen suojelemiseksi ja toisaalta siksi, että ihmisillä olisi mahdollisuus päästä ihailemaan tätä luonnoihmettä.

Osoittautui ettei ihmettelyni ollut ihan aiheetonta. Shenandoahin kansallispuistohanke juontaa 1920-luvulle. Tuolloin Amerikan kansallispuistoinnostus oli Yellowstonen ja Yosemiten kaltaisten paikkojen löytymisen nostattamana ehkä suurimmillaan, mutta harmittavasti vain kaikki kansallispuistot olivat kaukana lännessä. Päätettiin siis perustaa puisto itärannikollekin, ja mieluiten pääkaupungin lähtettyville. Huvittavinta on, että puisto päätettiin perustaa ennen kuin oli edes kartoitettu mahdollisia paikkoja. Tämä vie vähän hohtoa tästä kansallispuistosta. Jossakin perustamisaikojen dokumentissa mainittiinkin, että puiston läpi menevä tie on sen hienoin nähtävyys. Eikä siinä mitään, onhan Blue Ridge -vuorten harjalla menevältä tieltä ihan hienot näkymät. Reilun 150 kilometrin matkalla on 75 pysähdys- ja näköalapaikkaa, joten maisemia kyllä myös pääsee helposti ihailemaan.

Shenandoahin kansallispuistojen maat olivat tietenkin yksityisessä omistuksessa ennen puiston perustamista. Itse asiassa alueella oli asutusta ja jopa kokonaisia kyliä. Tuntuu aika hurjalta, että maat pakkolunastettiin ja ihmiset pakkomuutettiin pois puiston tieltä. Sikäli Shenandoah on ihan oikea kansallispuisto, että alue on jätetty luonnontilaiseksi, ja suuri osa puistosta täyttää erämaan määritelmän. Villieläimiäkin alueella on. Itse sain parhaan kosketuksen tähän kun yhtäkkiä autoni edestä löntysti nuori mustakarhu. Se oli vasta toinen kerta kun moiseen otukseen olen törmännyt. Ensimmäinen oli Yellowstonessa.

Sairastelun takia haikkaaminen jäi kahteen mailin mittaiseen pieneen käppäilyyn päätien ulkopuolella. Puiston alueella olisi ollut joitakin komeiksi kehuttuja vesiputouksia, mutta ne jäivät nyt näkemättä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä luultavasti putoukset olisivat olleet pettymyksiä. Korkeimmat olisivat olleet noin 25 metrisiä, mikä on jotenkin ihan eri suuruusluokassa kuin vaikkapa Yosemiten 436 metrinen vesiputous.

Sunnuntaina en sitten paljoa enää ehtinyt, en varsinkaan kun päätin nukkua pitkään ja lähteä motellilta vasta kun oli pakko eli klo 11. Aamiaisella kävin kahvilassa Front Royalin keskustassa, mistä lähdin sitten ajamaan kohti Washington DC:tä ja lentokenttää. Sinne ehdin sen verran ajoissa, että ehdin vielä auton palautettuani poiketa National Mallilla. Kyseisen Reagan National -lentokentän sijainti on kyllä aika yliveto, sillä matkaan meni maanalaisella junalla alle vartti.

National Mall on se nurmikko, jonka toisessa päässä on US Capitol (parlamentti) ja toisessa päässä Lincoln Memorial. Suunnilleen puoleen väliin osuu fallistinen Washington Monument, josta on kiven heiton matka Valkoiseen taloon. Oli komea aurinkoinen sunnuntai-iltapäivä, ja alueella oli ihmisiä aivan kuhinaksi asti. Minusta on hienoa, että National Mallin nurmikkoa ei ole "museoitu", vaan se on kansalaisten vapaassa käytössä. Osa väestä vain otti aurinkoa, mutta vielä suositumpaa oli kaikenlaisten pallopelien pelaaminen.

maanantaina, toukokuuta 05, 2008

Kotona ollaan. Reissu oli raskas, eikä energia riitä tänäkään iltana viikonlopun tapahtumista kertomiseen. Aikaero, sitkeä flunssa ja aikaiset aamut: aika paha yhdistelmä.

Edellisestä blogimerkinnästä täytyy kuitenkin nyt heti ottaa sen verran takaisin, että ei itärannikolla varmaankaan ole keskimäärin ollenkaan niin rumaa kuin täällä lännessä. Esimerkiksi tänä aamuna käppäilin Front Royal -nimisessä pikkukaupungissa Virginiassa, ja sen keskusta oli lähes yhtä viihtyisä kuin Euroopassa on tapana. Kadut olivat kapeita, autoja oli parkissa vain pääkadun toisella reunalla ja rumat rakennukset loistivat poissaolollaan. Keskustakortteleissa oli jopa puutaloja. Vastaavaa keskustaa en ole täällä lännessä vielä nähnyt, mutta idän varhaisimmin asutetuilla seuduilla nuo taitavat olla aivan yleisiä.

lauantaina, toukokuuta 03, 2008

Työhommat loppuivat iltapäivällä, ja lähdin omille teilleni. Mikään ei mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut, mutta pääsin sentään yöksi Charlottesvilleen Virginiaan niin kuin olin aikonut. Teoriassa matkaan piti mennä alle kaksi ja puoli tuntia, mutta käsittämättömien perjantairuuhkien ja parin pienen ohiajon takia aikaa paloikin kuusi tuntia. Kieltämättä tämä teiden paljous täällä idässä hieman pistää länsirannikon miehen pään sekaisin. Onneksi olen kuitenkin sen verran harjaantunut tällaiseen suunnistamiseen, että paniikki ei pääse iskemään vaikka yksin olenkin liikkeellä. Olisi silti ollut kiva olla perillä ennen pimeää.

Positiivisempi poikkeama oli käynti NPS:n ylläpitämässä Prince William Forest Parkissa. Näin kyltin ja päätin käydä katsomassa mistä on kyse. Ei puistossa toki oikeastaan mitään nähtävää ollut, mutta oli se kuitenkin oikein mukava tauko parin tunnin moottoritiellä matelun jälkeen. Se on kyllä pakko myöntää, että vihreys puistossa ja tällä seudulla muutenkin on ihan uskomatonta. Washingtonin osavalyiossa on Suomen tapaan enimmäkseen tummanvihreitä havupuita, joten täkäläinen keväinen vaalea lehtipuuvihreys on silmääni aika eksoottista.

Muutenkin tämä itärannikko tuntuu aivan eri maalta kuin länsi. Ahdasta, kiireistä ja rumaa täällä tuntuu olevan. Ilmastokin on ikävä: liian kuumaa ja kosteaa on ilma nytkin, ja kesä menee sitten jo ihan sietämättömäksi. Taaskin käy vähän sääliksi ihmisiä jotka täällä asuvat, sillä onhan elämän laatu lännessä vain jotain ihan toista. No joo, tiedostan kyllä, että minulla on aika vahva bias länsirannikon suuntaan, enkä pysty rannikkoja enää objektiivisesti vertailemaan.

perjantaina, toukokuuta 02, 2008

Nyt sitä ollaan toista iltaa työreissussa Washington DC:ssä. Tai niinhän sitä yleensä sanotaan, mutta ihan tarkkaan ottaen paikka on tällä kertaa Gaithersburg Marylandin osavaltiossa. Valkoiseen taloon matkaa on täältä noin 45 kilometriä. Gaithersburg ei muuten todellakaan ole alueen kiinnostavimpia kohteita, mutta eipä sillä väliä, kun ohjelmaa on kuitenkin aamusta iltaan. Herääminen ottaa aika koville, koska ollaan kolme tuntia Seattlea edellä. Aamuneljältä soi taas huomennakin kello.

Eilisellä illallisella toteutui yksi DC-klisee. Täällä kun keskustelu menee kuulemma aina lopulta politiikkaan: eilen aihetta käsiteltiin illallisen viimeinen tunti. Yleensähän politiikka on tässä maassa yksityisasia, josta ei vieraiden ihmisten kanssa keskustella, mutta ei täällä.

Eilinen keskustelu tosin oli siinä mielessä kummallinen, että keskustelu käsitteli vain politiikan ja meneillään olevan kampanjoinnin lieveilmiöitä, siis kaikkia niitä epäoleellisia "skandaaleja", joita loanheittokoneistot saavat syntymään. Siitä, kuka olisi paras presidentti, ei puhuttu lainkaan. Eikä kyllä muutenkaan puhuttu niistä oleellisista asioista, mihin presidentin valinta voi vaikuttaa. Kaikki vain tuntuivat hehkuttavan, kuinka hauskaa on seurata kampanjointia ja kaikkea meneillään olevaa loanheittoa. Ja sillä vasta hekumoitiinkin, millaiseksi loanheitto syksyllä vielä yltyykään. Teki mieleni kysyä, että eikö näitä yhtään kiinnosta mihin tätä maata ollaan viemässä, mutta hillitsin itseni. Itsehillintä oli erityisen kovilla, kun joku valopää hehkutti, että Bill Clintonin Lewinsky-skandaali oli hienoa seurattavaa, oikein parasta viihdettä kuulemma. Tyyppi sanoi kuitenkin olevansa demokraatti, joten luulisi että olisi vähän harmittanut, että Clinton ei syytteessä ollessaan voinut oikein tehdä sitä työtä mitä olisi ollut tarkoitus tehdä.

maanantaina, huhtikuuta 28, 2008

Hengissä ollaan vaikka edellisestä blogimerkinnästä jo kohta viikko onkin. Menneellä viikolla tuli istuttua töissä monena päivänä iltamyöhään, eikä blogin päivittämiseen siksi ole oikein liiennyt aikaa. Samasta syystä ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaakaan.

Eilen olin Portlandissa. Se oli taas näitä vähemmän onnistuneita reissuja: bussilla viidessä tunnissa perille (joo, oli säätöä), katsotaan kun oma joukkue ottaa 2-0 turpiin ja ajetaan päälle neljässä tunnissa takaisin. Koko päivä siinä kaikkineen meni. Joskus voi olla mukavaa vaikka tulos ei miellyttäisi, mutta nyt oli vain kaikin puolin ***ka reissu. Mutta ei siitä sen enempää. Onpahan jalkapallokausi alkanut, ja jo 10.5. on revanssin paikka kotiottelussa samaa arkkivihollista vastaan.

Tänään haikattiin lyhyt haikki aivan Seattlen lähellä suomesta asti saadussa professoriseurassa. Keskustasta ajettiin alle 50 kilometriä itään, ja siitä oli sitten 3 kilometrin käppäily ylös Rattlesnake Ridgelle. Sieltä oli sitten hyvä 270 asteen panoramanäkymä. Ihan asiallinen haikki sijaintiin nähden: ei mitään erämaata, mutta kuitenkin selkeästi vuorilla. Luonto alkaa kyllä vähitellen jo näyttää aika kesäiseltä. Viime viikonlopun lumihangessa haikaaminen tuntui tänään etäiseltä jutulta.

tiistaina, huhtikuuta 22, 2008

Eilisestä reissusta jäi mainitsematta, että menomatkalla poikettiin Skagit-joen laakson tulppaanialueella. Muistelen joskus jostakin lukeneeni, että Washingtonin osavaltio tuottaa enemmän tulppaaneja kuin Hollanti. En nyt pystynyt äkkiseltään asiaa tarkistamaan, mutta paljon niitä tulppaaneja joka tapauksessa kasvatetaan. Asian ympärille on saatu kehitettyä oikein tulppaanifestivaali, joka kuulemma kerää vierailijoita ympäri maata. Eilisen perusteella kyseessä on kylläkin aivan ylimainostettu juttu. Tuntuu minusta melkoiselta ryöstöltä, että pienen tulppaanipellon keskellä käppäilystä veloitetaan viisi dollaria. Me tyydyimmekin pysähtymään tien varteen valokuvaamaan toista tulppaanipeltoa – ei maksanut mitään. Se olikin ainoa pelto jolla tulppaaneja nähtiin, vaikka kaikesta hehkutuksesta saa sellaisen kuvan, että tulppaaneja on alueella kaikkialla.

Tänään illalla katsoin televisiosta Star Wars Phantom Menacen, siis sen ensimmäisen uuden elokuvan. Ei se nyt toisellakaan katselukerralla kummoinen elokuva ollut, enkä sitä sen takia täällä mainitsekaan. Ylipitkää Pod Racer -kohtausta katsellessa vain oli nyt jotenkin aivan eri fiilis kuin aiemmin. Siinähän aavikkomaisemat ovat melko uskomattomat, ensimmäisellä kerralla niitä katseli vähän siinä hengessä, että on vähän överiksi pistetty. Vaan ei nyt, sillä paikat ovat aivan sellaisia kuin missä olen nyttemmin Amerikassa käynyt. Tietenkin elokuvaan oli yhdistelty pienelle alueelle asioita, joiden takia olen istunut autossa tuhansia kilometrejä, mutta kuitenkin. Voisi sanoa, että Pod Racereillä kisattiin seuraavien paikkojen koosteessa: Arches National Park, Death Valley National Park ja Monument Valley.

sunnuntaina, huhtikuuta 20, 2008

Eilen istuttiin iltaa University Districtillä. Bussipysäkiltä asunnolle kävellessä saatiin niskaan kunnon raekuuro, ja myöhemmin katseltiin ikkunasta lumisadetta. Siis Seattlessa lunta huhtikuun puolenvälin jälkeen! Mitä ihmettä? Minä olin tilannut kesäkelejä.

No, lumi toki suli Seattlessa heti maahan tultuaan, mutta eipä tarvinnut tänään ajaa kymmentäkään mailia pohjoiseen, niin lunta oli maassa ja ihan kunnolla kanssa. Ja se alue ei ole edes vuorilla. Päivän kohde oli Orcas Island eli yksi San Juanin saariston saarista. Ja kuinka ollakaan, sielläkin oli lunta, vaikka se on paikka jossa sitä ei välttämättä keskellä talveakaan ole. Lämpötila olikin koko päivän vain muutaman asteen plussan puolella. Olin joskus ajatellut, että teen Orcas Islandille keväisen reissun lähes kesäisissä keleissä, mutta nyt tämä meni vähän eri tavalla.

Tiettyä itseppäisyyttä reissussa siis oli. Sääennusteet lupasivat sateista keliä, ja vielä kun lauttamme saapui iltapäivällä saarelle, pilvet roikkuivat niin alhaalla, että hyvä kun lähisaarelle asti näki. Mutta kun oli päätetty reissuun lähteä, niin reissuun lähdettiin. Lounaan aikana pilvet sitten yllätteän repesivät, ja sen jälkeen vietettiinkin loppupäivä auringonpaisteessa. Odottamatonta. Niin odottamatonta, että sitä ei edes oltu osattu toivoa.

Varsinainen kohde oli Moran State Park ja siellä haikki Mount Constitutionin laelle 734 metrin korkeuteen. Haikki alkoi vähemmän mielikuvitusta osoittaen nimetyn Mountain Laken rannasta. Korkeuseroa haikille tuli noin 460 metriä, eli ihan merenpinnan tasolta ei aloitettu. Haikin alkuun saapuessamme oli tunnelma korkealla. Sininen taivas, sininen järvi ja lumipeitteiset puut: olin lähes yhtä innoissani lumesta kuin syksyn ensimmäisillä lumisilla vuoristoreissuilla.

Järven rannasta päästyämme saimmekin sitten olla koko päivän yksin. Kukaan muu ei ollut tänään polkuja kävellyt, ja saimme kyntää kevyttä lumihankea täysin omassa rauhassamme. Pitkästä aikaa siis vain omalla porukalla, mahtavaa. Matkan varrelle osui vielä kaksi pienempää järveä. Lopullinen palkinto Mount Constitutionin laella oli kuitenkin se paras. Hieman suomalaisen näköisen saaristomaiseman backdroppina on lumihuippuisia vuoria, Kaskadit ja Rannikkovuoret Kanadan puolella. Normaalisti Mount Constitutionin huipulle saapuminen voi olla melkoinen antikliimaksi. Sinne kun pääsee myös autolla, joten metsän rauhasta voi joutua yhtäkkiä melkoisen hulinan keskelle. Tänään tie oli kuitenkin lumentulon takia suljettu, joten saimme olla vuoren laella täysin keskenämme.

Paluumatka olikin sitten enimmäkseen pakkopullaa. Kaikkiaan haikille tuli pituutta noin 11,5 kilometriä, ja lumessa rämpiessä siinä meni sen verran kauan, että mitään muuta ei sitten ehdittykään. Eipä Orcas Islandilla juuri muuta taida ollakaan, mitä nyt yksillä vesiputouksilla olisi voinut käydä. Lautan kannelta nähtiin kyllä hieno auringonlasku. Taivaalla oli ihmeellinen kirkas pinkki väri, jollaista en ole kyllä ennen nähnyt.

torstaina, huhtikuuta 17, 2008

Amerikkaa on tällä erää jäljellä vajaa kolme kuukautta. Huomaan yhä enemmän ja enemmän ajattelevani sitä, miten pian täältä pääsee pois. Ei sillä ettenkö täällä edelleen viihtyisi, mutta päivittäinen eläminen on täällä jo pitkään ollut niin arkista, ettei se oikein tunnu syyltä olla täällä. Se arki kun on kuitenkin mukavampaa Suomessa, perheen (vai pitääkö suomeksi sanoa "sukulaisten"?) ja ystävien luona. Huomaankin, että ainut asia jota täällä enää odotan on vielä edessä olevat reissut. Coloradon kansallispuistokierros on edessä toukokuussa ja mahdollisesti aivan lopussa on vielä jonkinlainen Kalifornian kierros. Muuten on sitten jonkun verran lähiseudun matkailua. Niin ja kuun vaihteessa työreissu pääkaupunkiin. Se on sopivasti to-pe reissu, joten pystyn siinä sitten viettämään viikonloppua läheisesssä kansallipuistossa, omalla kustannuksellani tietenkin. Niinpä odotan tätäkin reissua aivan innolla. Jos ei näita reissuja olisi, olisi aika vaikea motivoitua pysymään täällä. Töiden kannalta toki olisi joka tapauksessa lähes välttämätöntä pitää sovitusta aikataulusta kiinni.

Jos muuten olisi Suomalaisen valtiotyönantajan maksama työreissu tuo Washington DC:n reissu, ei sen yhdistäminen lomamatkaan käytännössä onnistuisi, vaikka VES kuinka sanoo, että niin voi tehdä jos pystyy osoittamaan ettei siitä tule valtiolle lisäkustannuksia. Mutta ei mennä tähän aiheeseen tämän enempää.

Jäljellä oleva aika tuntuu sekä lyhyeltä että pitkältä ajalta. Toisaalta tuntuu siltä, että Suomeen paluuseen on vielä ikuisuus, mutta toisaalta tuntuu että kiire tässä vielä tulee. Paitsi että olisi enemmän mielenkiintoisia reissuja kun on aikaa, autolle pitää järjestää kuljetus kotiin ja huonekaluista ja taloustavaroista pitää päästä eroon. Molemmat asiat hieman stressaavat, mutta olen kyllä sikäli harvinaisen onnekas paluumuuttaja, että tuohon ne muuttojärjestelyt pitkälti jäävät. Muu tavara mahtuu matkalaukkuihin ja suksipussiin, tavaraa kun ei ole tullut hamstrattua, vaikka se dollarin nykykurssilla toki kannattaisi. Vaan miksi hankkisin tavaraa jota en oikeasti tarvitse? Ei halpa hinta ole riittävä syy.

Lähtemisen haikeutta vähentää se, että tiedän palaavani Seattleen. Jo syksyllä tulen tänne ainakin käymään, ja samoin ensi keväänä on varmaan edessä jonkinlainen vähän pidempi ajanjakso täällä. En siis joudu jättämään hyvästejä. Toisaalta elämä ei ihan samanlaista täällä sitten ole. Asunto on taas jotakin vähän epämääräisempää. Eikä ole autoa, ei pääse käymään paikoissa ihan noin vain. Ehkä polkupyörälle on sitten taas silloin enemmän käyttöä. Se saakin jäädä tänne, tälläkin kertaa.

Suomeen paluu mietityttää kieltämättä siltä kantilta, että kuinkahan siellä taas osaa sitten elää. Kulttuurishokki lienee isompi kuin aiemmilla kerroilla, ja aiemmillakin kerroilla on ollut muutaman kuukauden ajan sellainen olo, että takaisin Amerikkaan pitäisi päästä. Molemmilla kerroilla elo on toki siitä sitten asettunut, mutta nyt se ei ehdi asettua ennen kuin tulen tänne takaisin. Kieltämättä elämisen hintakin vähän mietityttää. Täällä kaikki tuntuu lähes ilmaiselta, saanhan tällä hetkellä yli puolitoista dollaria jokaista tienaamaani euroa kohden, ja hinnat olisivat muutenkin aavistuksen Suomea halvemmat.

Omaa kotia on joka tapauksessa ikävä. Kokolattiamatto vaihtuu koivuparkettiin. IKEAn astiat vaihtuvat Arabiaan ja Iittalaan. Pikkutelevisio vaihtuu 32-tuumaiseen laajakulmatöllöttimeen. Kolmenkymmenen dollarin stereot vaihtuvat kunnollisiin. Keittokomero vaihtuu kokonaiseen keittiöön. Työ- ja ruokapöydän virkaa täyttävä pikkupöytä vaihtuu kahteen isoon ruokapöytään (keittiö ja olohuone) sekä työhuoneen työpöytään. Pieni vaatekaappi vaihtuu kokonaiseen vaatehuoneeseen. Taloyhtiön pesuhuone vaihtuu omaan pesukoneeseen. En malta odottaa!