Viimeinen pari vikkoa on mennyt utuisissa merkeissä. Lähes kaksi viikkoa sitten maanantai-iltapäivänä se alkoi: lihaksia alkoi särkeä niin, että ei pystynyt työtuolissa istumaan. Muutenkaan olo ei ollut kehuttava: päätä särki ja palelsi. Ihmettelen vieläkin millä energialla sain väännettyä esitelmäkalvot keskiviikolle, ja millä ihmeen energialla sain sen esitelmän pidettyä. Vielä enemmän ihmettelen sitä, millä energialla tein työreissun päätteeksi Virginian kierroksen. Kaksi yötä reissussa meni ja kilometrejäkin kertyi noin 630. Molempina iltoina motellille päästyäni nukutti kyllä aivan mahdottomasti, ja sunnuntaina kotiin päästyäni menikin sitten neljä päivää käytännössä vain sängyn pohjalla maaten. Energiaa ei riittänyt edes blogin päivittämiseen, mutta nyt vihdoin ajattelin kertoa työreissun jälkeisestä viikonlopusta. Kyseessä siis viime viikonloppu eli la-su 3.-4. toukokuuta.

Syy Charlottesvilleen pysähtymiseen oli siellä sijaitseva Thomas Jeffersonin kotitila Monticello ja Virginian yliopiston kampus, jotka yhdessä muodostavat UNESCOn listaaman maailmanperintökohteen. Monticello on rakennettu vuonna 1772, siis neljä vuotta ennen USA:n itsenäistymistä. Yliopisto taasen on Jeffersonin eläkepäivien projekti, ja on perustettu vuonna 1819.

Varsinkin Monticello on varsin vaikuttava paikka. Sisätiloja ei saa valokuvata, joten joudutte tyytymään vakuutteluuni, että Monticello on yksi kauneimmista rakennuksista jossa olen ollut. Sitä on kuitenkin tullut käytyä Euroopassa monenlaisessa hovissa ja palatsissa, joten se ei ole vähän se. Hauskin yksityiskohta oli ruokahuoneen takkaan rakennettu viinipullohissi. Viinikellari on laitettu nerokkaasti ruokahuoneen alapuolelle, ja viini kulkee ylös herrasväen juotavaksi kätevästi pikku hisseillä. Muutenkin rekennuksessa oli kaikki huoltotilat sijoitettu näppärästi piiloon asuinkerroksen alle kellariin.

Itse Thomas Jeffersonista voisi tietysti kertoa vaikka mitä. Mies tunnetaan parhaiten USA:n itsenäisyysjulistuksen kirjoittajana ja maan kolmantena presidenttinä. Ehkä tyydyn kuitenkin mielestäni varsin hauskaan anekdoottiin. John F. Kennedyn isännöidessä 48 Nobel-palkittua tiedemiestä hänen kerrotaan todenneen ääneen: "I think this is the most extraordinary collection of talent and of human knowledge that has ever been gathered together at the White House – with the possible exception of when Thomas Jefferson dined alone."

Viikonlopun kierroksen pääkohde oli kuitenkin Shenandoah National Park. Olin ihmetellyt, miten Virginiassa voi olla kansallispuisto. Oli nimittäin vaikea uskoa, että näillä seuduilla olisi mitään aivan erityisiä luonnonihmeitä. USA:n kansallispuistothan on yleensä perustettu jonkin erityisesti ihmisiä kiinnostavan luonnonihmeen ympärille: toisaalta luonnoihmeen suojelemiseksi ja toisaalta siksi, että ihmisillä olisi mahdollisuus päästä ihailemaan tätä luonnoihmettä.

Osoittautui ettei ihmettelyni ollut ihan aiheetonta. Shenandoahin kansallispuistohanke juontaa 1920-luvulle. Tuolloin Amerikan kansallispuistoinnostus oli Yellowstonen ja Yosemiten kaltaisten paikkojen löytymisen nostattamana ehkä suurimmillaan, mutta harmittavasti vain kaikki kansallispuistot olivat kaukana lännessä. Päätettiin siis perustaa puisto itärannikollekin, ja mieluiten pääkaupungin lähtettyville. Huvittavinta on, että puisto päätettiin perustaa ennen kuin oli edes kartoitettu mahdollisia paikkoja. Tämä vie vähän hohtoa tästä kansallispuistosta. Jossakin perustamisaikojen dokumentissa mainittiinkin, että puiston läpi menevä tie on sen hienoin nähtävyys. Eikä siinä mitään, onhan Blue Ridge -vuorten harjalla menevältä tieltä ihan hienot näkymät. Reilun 150 kilometrin matkalla on 75 pysähdys- ja näköalapaikkaa, joten maisemia kyllä myös pääsee helposti ihailemaan.

Shenandoahin kansallispuistojen maat olivat tietenkin yksityisessä omistuksessa ennen puiston perustamista. Itse asiassa alueella oli asutusta ja jopa kokonaisia kyliä. Tuntuu aika hurjalta, että maat pakkolunastettiin ja ihmiset pakkomuutettiin pois puiston tieltä. Sikäli Shenandoah on ihan oikea kansallispuisto, että alue on jätetty luonnontilaiseksi, ja suuri osa puistosta täyttää erämaan määritelmän. Villieläimiäkin alueella on. Itse sain parhaan kosketuksen tähän kun yhtäkkiä autoni edestä löntysti nuori mustakarhu. Se oli vasta toinen kerta kun moiseen otukseen olen törmännyt. Ensimmäinen oli Yellowstonessa.

Sairastelun takia haikkaaminen jäi kahteen mailin mittaiseen pieneen käppäilyyn päätien ulkopuolella. Puiston alueella olisi ollut joitakin komeiksi kehuttuja vesiputouksia, mutta ne jäivät nyt näkemättä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä luultavasti putoukset olisivat olleet pettymyksiä. Korkeimmat olisivat olleet noin 25 metrisiä, mikä on jotenkin ihan eri suuruusluokassa kuin vaikkapa Yosemiten 436 metrinen vesiputous.

Sunnuntaina en sitten paljoa enää ehtinyt, en varsinkaan kun päätin nukkua pitkään ja lähteä motellilta vasta kun oli pakko eli klo 11. Aamiaisella kävin kahvilassa Front Royalin keskustassa, mistä lähdin sitten ajamaan kohti Washington DC:tä ja lentokenttää. Sinne ehdin sen verran ajoissa, että ehdin vielä auton palautettuani poiketa National Mallilla. Kyseisen Reagan National -lentokentän sijainti on kyllä aika yliveto, sillä matkaan meni maanalaisella junalla alle vartti.

National Mall on se nurmikko, jonka toisessa päässä on US Capitol (parlamentti) ja toisessa päässä Lincoln Memorial. Suunnilleen puoleen väliin osuu fallistinen Washington Monument, josta on kiven heiton matka Valkoiseen taloon. Oli komea aurinkoinen sunnuntai-iltapäivä, ja alueella oli ihmisiä aivan kuhinaksi asti. Minusta on hienoa, että National Mallin nurmikkoa ei ole "museoitu", vaan se on kansalaisten vapaassa käytössä. Osa väestä vain otti aurinkoa, mutta vielä suositumpaa oli kaikenlaisten pallopelien pelaaminen.