perjantaina, huhtikuuta 24, 2009

Tänään oli ehkä hienoin matkapäivä mitä minulla on Pohjois-Amerikassa ollut. Kaikki kohteet olivat aivan vieri vieressä, joten ehdittiin nähdä käsittämätön määrä täysin erilaisia asioita.

Aamun ensimmäinen kohde oli Wind Cave National Park, jossa pääkohde on nimen mukainen kalkkikiviluola. Luolassa ei toki tuule, vaan tuulta on luolan suulla. Alueella satoja vuosia asuneet intiaanit tunsivat maassa olevan reiän, joka hengittää välillä ulos ja välillä sisään, mutta vasta valkoinen mies keksi, että reiän takaa löytyjä satojen mailien mittainen luolaverkosta.

Yöpymispaikastamme oli luolalle matkaa vain parikymmentä mailia, joten suunnitelma oli selvä. Olimme kiinni visitor centerin oven kahvassa kun lipunmyynti aukesi klo 8; sen jälkeen meillä oli puolitoista tuntia aikaa kiertää puiston maanpäällisiä osuuksia. Siltä ei hirveästi odotettu, mutta kumpuileva preeria, jolla on siellä täällä kuusien peittämiä kukkuloita on itse asiassa oikein kivan näköistä. Sitä ihailtiin juuri sopivalla parin mailin polulla, joka kiipesi yhden kukkulan päälle.

Se todellinen juttu oli kuitenkin villieläimet. Heti puiston rajan ylitettyämme villejä biisoneita alkoi olla tien varressa vähänb väliä. Meininki oli tältä osin aivan samanlaista kuin Yellowstonessa, vain ihmismassat ja autojonot puuttuivat. Biisoni on aina hieno ilmestys. Massiivinen olemus ja ruumiinosien mittasuhteet herättävät kunnioitusta.

Kaikkein hienoin kokemus oli kuitenkin valtavan preeriakoirayhdyskunnan löytäminen. Nämä ovat niitä Aku Ankasta tuttuja elikoita, jotka kaivavat maan alle valtavia tunneliverkostoja ja tulevat aina silloin tällöin ärsyttävästi kurkistamaan kolostaan. Ilman kunnon teleobjektiivia elikoista oli täysin mahdoton saada valokuvia muualta kuin autosta. Heti kun ihminen alkoi lähestyä koloa, preeriakoira meni luolaansa karkuun, ja kauempana olevat huutaa räksyttivät; arvatenkin huusivat ihmistä lähempänä oleville tovereilleen, että vielä ei ole turvallista tulla takaisin. Koko alue oli aivan täynnä prerriakoirien kaivamia reikiä, joten en yhtään ihmettele etä Aku Ankka yritti päästä kuisantekijöistä eroon täyttämällä tunneliverkoston vedellä.

Biisonien ja preeriakoirien lisäksi nähtiin ihan tavallisia peuroja, joista ei taaskaan suuremmin jaksanut innostua vaikka niistä muutaman aivan lähikuvan saikin. Sen sijaan hanka-antiloopit (engl. pronghorn antelope) tekivät vaikutuksen. Elikolla on tosi hienot sarvet ja aivan omanlaisensa siro olemus. Kutsuimmekin hanka-antilooppeja "pikku bambeiksi" ennen kuin meille selvisi eläimen oikea nimi. Eläimen erityisyyttä lisää sekin, että tämän heimon eläimet kuolivat Euroopassa sukupuuttoon jo noin 1,6 miljoonaa vuotta sitten, mutta Pohjois-Amerikassa näitä vielä on. Wikipedian mukaan eläintä pidetään elävänä fossiilina. Ja näemmä hanka-antilooppi ei ole antilooppi lainkaan, vaan sen lähin sukulainen on kirahvi. Jalo eläin.

Itse luola ei kovin kummallinen nähtävyys oikeastaan ollutkaan. Ihan jännä paikka, ei siinä mitään, mutta voi olla että minuun ei enää Carlsbad Cavernsin jälkeen muut kalkkikiviluolat juurikaan tee vaikutusta.

Wind Caven jälkeen seuraava kohde oli Custer State Park. Itse asiassa suuri osa eläinkuvista on kuvattu nimenomaan siellä, Wildlife Loop -nimisellä tiellä. Custer State Park kuulemma olisi kansallispuisto jollei Etelä-Dakota olisi ehtinyt ottaa paikkaa omaan suojelukseensa ennen kuin liittovaltio huomasi paikan arvon.

Meidät Custeriin toi Needles Scenic Byway, maantie jonka varrella on käsittämättömiä kummenkunta metriä korkeita neulamaisia kiviä. Kivistä kuuluisin on Needle's Eye, jossa nimensä mukaisesti on neulansilmän näköinen pitkulainen reikä. Se oli vain ikävä kyllä varjossa.

Loppuhuipentumana päästiin vielä kivien ympäröimän järven luo. Tosin kun kävelimme järven ympäri, löysimme padon. Tekojärvi ei toki ole ollenkaan niin maaginen paikka kuin luonnonjärvi. Mutta oli tuo kyllä varmasti hienoin tekojärvi minkä olen nähnyt.




Custer State Parkin pohjoispäästä oli noin puolen tunnin ajo kohteiden kohteelle, Mount Rushmorelle. Sanon tämän vähän pilke silmäkulmassa, sillä Mount Rushmore on ei-amerikkalaiselle kohteena hieman vitsi. Tämä on siis se paikka jossa on veistetty neljän tärkeän presidentin, George Washingtonin, Thomas Jeffersonin, Abraham Lincolnin ja Theodore Rooseveltin kasvot vuoren kylkeen.

Ja onhan tuo vuori toki ihan komea, ei siinä mitään, mutta en ihan täysin ymmärrä, miksi tänne tullaan suurin joukoin kaikkialta USA:sta. Ja erityisesti en ymmärrä sitä, miksi tämä kohde kerää valtavat kävijämäärät, mutta alueen muut ja minusta paljon hienommat kohteet keräävät vain murto-osan tuosta porukasta. Mount Rushmorella on kaksi valtavaa monikerroksista parkkihallia, mutta kaikkialla muualla on melko pienet parkkialueet. Ja joka tapauksessa on karsea edes ajatella, millainen sirkus Mount Ruhsmorella on kesäisin. Nyt oli onneksi vielä off-season, ja paikalla oli vain viitisenkymmentä ihmistä, eikä puiston portilla tarvinnut jonottaa.Mount Ruhsmorelta suunnattiin Badlands National Parkiin. Nyt ajoa oli jopa parisen tuntia, ja perlle ehditiin hieman ennnen neljää, jolloin auringonlaskuun oli vielä nelisen tuntia. Aikaa olisi mieluusti saanut olla muutama tunti enemmänkin, sillä viimeiset kansallispuistomailit ajettiin iltahämärässä. Ehdimme kuitenkin kävellä kolme varsin erilaista polkua, joten kyllä viljelykelvotonta maata ehdittiin kiertää ihan tarpeeksi.

Ensimmäinen polku vei kävelemään syvälle badlandsien keskelle. Syvälle ei nyt tarkoita useita maileja vaan useita satoja metrejä, sillä aiemmin olen saanut ihailla badlandseja vain badlands-alueen reunalta. Nyt sai todellisen hands-on kosketuksen. Kävely oli aika rankkaa, sillä ilman oli aivan mielettömän hiostava. Lämpötila oli lähellä 30 astetta, ja ilma seisoi. Sääennuste oli luvannut illaksi ukkosta, ja ennustetta olikin nyt todella helppo uskoa.

Toinen polku vei ylös badlands-kanjonin reunalle. Maisemat olivat varsin upeita sielläkin. Hienointa kuitenkin oli, että koko matkan aikana emme tavanneet muita ihmisiä. Sama tilanne oli myös kolmannella polulla, joka oli ehkä antiklimaattisen kiipeäminen koskaan. Puolen tunnin aherruksen päätteeksi huomasimme kiivenneemme valtava tasangon reunalle. Toki maisemat alemman tasangon suuntaan olivat koko ajan varsin mainiota, mutta jotenkin sitä odotti, että perillä odottaisi jokin aivan erilainen palkinto.

Hieman ennen pimeän tuloa alkoi ukostaa. Onneksi ukkonen pysyi koko ajan niin kaukana, ettei tarvinnut jännittää. Tummat pilvet olivat varsin dramaattisia, ja auringonlaskun puna näytti tummaa taivasta vasten erityisen intensiiviseltä.

Yöksi ajettiin Deadwoodiin. Ja kyllä, kyse on juuri siitä Deadwoodista. Itse en ole HBO:n sarjaa katsonut, mutta Wild Bill oli kuitenkin tuttu nimi. Vaikka päivä oli ollut raskas, kävimme juomassa bourbonit siinä saluunassa, jossa Wild Bill oli ammuttu kuoliaaksi Elokuun toisena päivänä vuonna 1876. Se olikin ensimmäinen bourbonini varmasti yli kymmeneen vuoteen. Maku ei ollut tänä aikana parantunut lainkaan.

Deadwood olikin aivan vierailun arvoinen paikka, vaikka se tietenkin on turistirysä. Deadwoodissakin on kuitenkin vielä näin aikaisin keväällä varsin hiljaista, turisteja ei ollut kiusaksi asti. Tosin on hieman häiritsevää, että kaikki ravintolat ovat täynnä yksikätisiä rosvoja ja muita pelikoneita. Deadwood on yksi niistä harvoista USA:n kaupungeista, joissa uhkapeli on laillista, tosin vain pienillä panoksilla. Las Vegasista tuttu pelikoneiden pimputus olikin läsnä lähes kaikissa sisätiloissa.

torstaina, huhtikuuta 23, 2009

Denveristä lähdettiin pohjoiseen, ja lämpötila on sen kuin noussut. Reitti kulki Wyomingin kaakkoisnurkan kautta Nebraskaan, joka olikin minulle uusi osavaltio. Täällä ei kyllä sitten paljon mitään olekaan: preeriaa preerian jälkeen, paikoin toki pelloiksi ja laidunmaiksi raivattuna. Maisemat ovat siis olleet pääasiassa aika tylsiä, varsinkin sen jälkeen kun Kalliovuoret poistuivat näkyvistä suunniilleen silloin kun poistuttiin Coloradosta reilun tunnin ajon jälkeen. Jokin viehätys tasaisessa ja liki asumattomassa preeriassa kuitenkin on. Taivas on sitä paitsi upean sininen, ja harvat pilvet ovat tosi alhaalla koska ollaan korkealla ylängöllä. Sini-kelta-vihreä värimaailma on varsin kaunis.

Varsinaiset kohteet olivat Scotts Bluff National Monument ja Chimney Rock. Molemmat ovat tasaisesta preeriasta erottuvia maamerkkejä Kansas Citystä Tyynenmeren rannalle vievän Oregon Trail -vankkurireitin varrella. Jälkimmäinen on jopa kuvattu Nebraskan state quarterissa, mutta kyllä se aika vaatimaton kohde on, sillä siellä ei ole mitään muuta kuin jännän muotoinen kivi, joka on itse asiassa aika pieni. Vaikka kyllähän savupiippu sen verran tunnistettava on, että sen tunnisti yli 20 mailin päässä Scotts Bluffilla vaikka emme siinä vaiheessa olleet nähneet kivestä muuta kuin kuvia. Sekin tuntui hölmöltä että Chimney Rockia piti tyytyä katsomaan aika kaukaa visitor centeriltä. Mitään kivelle vievää polkua ei ole. Siksi kivestä riitti yksi ainoa kuva, joka on tässä blogimerkinnässä Scotts Bluffin kuvien perässä.

Scotts Bluff sen sijaan oli odotuksia hienompi paikka. Alueella on useita hienoja korkeita kivimuodostelmia, jotka myös olivat 1800-luvun pioneereille tärkeä maamerkki. Me kävelimme korkeimman kiven päälle menevästä kahden ja puolen kilometrin polusta vain reilut puolet, koska aika oli kortilla, ja tuntui siltä etteivät maisemat kääntöpaikkaamme paremmaksi enää muuttuisi. Tasaista preeriaa oli silminkantamattomiin. Alkuperäinen suunnitelma oli itse asiassa ajaa kiven päälle, mutta se suunnitelma kariutui siihen, että alueella poltettiin preeriaa kontrolloidusti, ja palomiehet olivat sulkeneet tien. Minulle tosin jäi hieman epäselväksi, oliko kontrolloiduksi tarkoitettu palo hieman karannut käsistä. Aikamoinen tohina palomiehillä oli päällä.

Illaksi ajettiin Etelä-Dakotan puolelle Hot Springsiin, joten päivän uusien oravaltioiden saldoksi tuli kaksi. Nyt ollaan Black Hillsien eteläpäässä, joten täysin tasainen preeria on ainakin toistaiseksi taakse jäänyttä elämää. Kyllä siellä saatiinkin ajaa tuntitolkulla. Hot Springsin keskustassa on ihan hauskoja punatiilisiä rakennuksia, mutta ei tämä silti sovellu juuri muuhun kuin yöpymiseen. Kaupunkimaista tunnelmaa vähentää sekin, että rakennuksia on vain pääkadun toisella puolella, kun toisella puolella on joki, joka on niin pieni ettei siitäkään oikein ole tunnelman luojaksi.

keskiviikkona, huhtikuuta 22, 2009

Denveriin on nyt tutustuttu, ja sepä jätti itsestään yllättävän positiivisen kuvan. Keskustan pitkästä ostoskadusta on tehty leveä kävelykatu – oikein viihtyisää. Ja jos voimat loppuvat tai tulee kiire niin kuin minulle kävi, voi hypätä ilmaiseen hybridibussiin.

Aloitin kierrokseni kuitenkin osavaltion parlamenttitalolta, Denverhän on Coloradon pääkaupunki. State Capitol oli sitä perinteistä mallia joka löytyy melkein jokaisesta osavaltiosta, eli oikein hieno. Senaatin sessio olisi alkanut yhdeksältä, mutta en viitsinyt jäädä odottamaan. Talo kuhisi pukuja ja jakkupukuja.

Lopun aamun kiertelin siis Denverin keskustaa. Ostoskatu on siis ihan kiva, mutta juuri mutta täällä ei kaikesta päätellen ole. Historiallinen Larimer Square on ihan hieno, tosin se on enemmänkin kortteli kuin aukio. Myös viime vuosisadan alusta peräisin oleva Union Station on ihan komea.

Denveristä jäi mainitsematta, että siellä oli aivan sairaan kuuma. Lämpötila oli vain joitakin asteita yli kahdenkymmenen, mutta aurinko oli polttava. Siihen nähden oli jännää, että kevät ei ollut yhtä pitkällä kuin Seattlessa, esimerkiksi puissa ei ollut lehtiä. Toisaalta, vain muutama päivä aikaisemmin oli kuulemma satanut lunta niin että sitä oli jäänyt maahan. Mannermainen ilmasto tuntuu kummalliselta.

Tänä iltana lensin Denveriin, ja edessä on kolme päivää kansallispuistomatkailua. Työkaverini on ollut täällä konferenssissa, ja kunhan se on huomenna iltapäivällä ohi, suuntaamme auton nokan kohti pohjoista. Tämän yön vietän pummilla neljän tähden keskustahotellin lattialla, ja huomenna on muutama tunti aikaa tutustua Denverin keskustaan.

Seattlessa lähtiessä oli upea sää, ja osasin valita lentokoneesta ikkunapaikan siltä puolelta jolle tulivuoret näkyvät. Reitti kiersikin Mount Rainieria aivan kosketusetäisyydellä, ja kolme muutakin tulivuorta erottuivat muun vuoriston yläpuolella. Kaikki neljä vuorta näkyvätkin alimmassa vaakakuvassa. Myös metsän muuttuminen aavikoksi näkyi hienosti, kuten myös se miten Columbia-joen jälkeen aavikko tasoittuu ja on täynnä keinokastelun voimalla kasvavia peltoja. Nyt kun näihin alueisiin on tutustunut maasta käsin oikein kunnolla, niitä katselee ilmastakin ihan eri fiiliksellä.

Pimeää tuki jossakin lumihuippuisen Idahon yllä. Taivaalla ei ollut juurikaan pilviä, mutta maassa näkyi valoja vain harvakseltaan. Kyllä läntinen USA on sitten hieno paikka.

tiistaina, huhtikuuta 21, 2009

Tänään Seattlessa oli upea kesäpäivä, mutta koska minulla on käsillä viimeiset työpäivät, töistä pinnaaminen ei tullut kysymykseenkään. Kotiin lähdin noin tunti ennen auringonlaskua, ja kiersin Auroran sillan kautta, koska tiesien Mount Rainierin näkyvän sinne hienosti. Maisemat olivat muutenkin hienoja. Kuvissa näkyvät myös entinen kotitaloni sekä työpaikkani, kuten myös työpaikan läheinen Gas Works Park.

maanantaina, huhtikuuta 20, 2009

Sain viikonloppuna kuulla hyviltä amerikkalaisilta ystäviltäni, että aina kun tulen tänne Suomesta, minulla on paksu aksentti josta on joskus vaikea ottaa tolkkua, mutta se tasoittuu aina viikossa tai parissa. Olin aika hämmästynyt. Itselläni ei ole tästä mitään havaintoa. Puhuminen sinänsä tuntuu aina yhtä helpolta, joten kyse on nimenomaan vain aksentista.

Muutenkin oli viikonloppu on ollut erittäin hauska. Perjantainen The Valleyn keikka jätettiinkin lopulta väliin, ja tehtiin muuten vain baarikierros. Muuten kaikki meni mukavasti, mutta kaverini auton takaikkuna lyötiin mäsäksi ja takapenkillä ollut reppu lähti vorojen mukaan. Ihmeen rennosti kaveri tähän suhtautui. Kotiin ajeltiin tuulen vinkuessa ikkunassa.

Lauantainen Soundersien peli katsottiin baarissa keskustan stadionien vieressä olevassa baarissa. Paikkaa valittaessa kukaan ei huomannut tarkistaa, onko baseball-joukkue Marinersilla peli, ja olihan niillä. Lisäksi jalkapallostadionilla oli jokin motocross-tapahtuma, joten stadionien ympäristössä oli aika haasteellista löytää parkkipaikka. Meidän autokunnalla paikan löytäminen taisi kestää kolme varttia. Loppujen lopuksi paikanvalinta oli kuitenkin ihan onnistunut. Marinersien peli loppui kun Soundersin pelissä oli vielä toinen puoliaika kesken, ja baarimme ohi kulkeneiden baseballfanien ilmeet olivat aika hämmentyneitä. Osa tuli sisälle ja kommentoi että eivät ole ikinä nähneet mitään vastaavaa. Baseballfanit kun ovat yleensä varsinkin täällä lännessä sitä sorttia joka istuu hiljaa ja mutustaa hodaria.

Viimeinen Soundersien peli jonka tällä erää näen on sitten ensi viikonloppuna. Minulla on kausikortti – tai kuten täällä sanotaan season tickets, mikä tarkoittaa vihkosta jossa on erillinen paperilippu jokaiseen peliin. Olin jo aikonut lahjoittaa varmasti käyttämättä jäävät lippuni kannattajaporukalle huutokauppattavaksi, mutta siihenkin tuli lopulta muutos. Tapasin nimittäin pari viikkoa sitten kaverin, joka asuu tässä aivan lähelläni Fremontissa ja puhuu sujuvasti ruotsia oltuaan siellä lukioaikana vaihto-oppilaana ja myöhemmin yliopisto-opiskelijana. Kuulin juuri, että kaverilla ei ole kausikorttia ja yksittäisiä lippuja on hankala saada koska pelit myydään loppuun viikkoja etukäteen, joten lupaudin myymään hänelle kuuden pelin liput alkuperäiseen ostohintaan $16 per lippu.

lauantaina, huhtikuuta 18, 2009

Kirjoitin edelliseen blogimerkintään, että "ruuanlaiton lisäksi aion toki myös vielä tehdä töitä kotona." Todellakin. Päätin kirjoittaa tutkimussuunnitelman niin että se ehtii Suomeen tarkasteltavaksi ennen kuin perjantain työpäivä päättyi siellä. Aloitin puolilta öin ja olin valmis neljän aikaan. Ei paha. Sen jälkeen vietin tunnin verran sosiaalista elämää netissä ja hoitelin vielä muutaman muun työasian. Nukkumaan pääsin kuudelta, ja tänään työpäivä alkoin hieman ennen kahta. Tutkijan elämä on joskus tällaista.

Tänään työpäivä päättyy onneksi viimeistään kuudelta. Unohdin nimittäin eilisen blogimerkinnän huveista, että olen tänään menossa The Valleyn keikalle, ja kaverini hakee minut kotoani puoli seitsemältä. Bändi ei ole oma valinta, mutta eiköhän tuota kuuntele kun vaan muistan ottaa korvatulpat mukaan.

perjantaina, huhtikuuta 17, 2009

Minulla on vielä kolme varsinaista työpäivää jäljellä ennen kuin palaan Suomeen. Tällä viikolla onkin ollut menossa melkoinen loppurutistus. Koen tänään lähteväni aikaisin töistä kotiin kun kello ei ole vielä yhdeksääkään. Tosin suurin syy kotiinlähtöön on se, että kotona ei ole oikein ruokaa, ja ruokakauppa menee kiinni kymmeneltä. Ruuanlaiton lisäksi aion toki myös vielä tehdä töitä kotona.

Ensin työt, sitten huvit. Lauantaina on taas Soundersin peli ja ensi viikolla on kahden työpäivän päälle tiedossa kansallispuistomatkailua. Että ei tässä nyt toki ihan työnarkomaaniksi olla hurahdettu.

keskiviikkona, huhtikuuta 15, 2009

Työpaikan parvekkeelta on tullut kuvattua Lake Unionin yli keskustan suuntaan useita kertoja, ja useasti olen laittanut niitä kuvia blogiinkin. Tämä tämänpäiväinen on kuitenkin taas näyttämisen arvoinen. Työpaikan edessä on kanaalin varressa jonkinlainen telakka, ja nuo kuvassa etualalla näkyvät laivat ovat siinä telakalla tai ainakin sen lähellä. Lähes kaikkialla muualla Lake Unionin rannalla on asuntoveneitä, mutta Fremont oli ennen teollisuusaluetta, ja siitä on täällä vielä joitakin jäänteitä. Taustalla keskusta, Queen Annen kukkula ja sen takaa pilkistävä Space Needle ovat jotenkin eri maailmasta kuin tämä etuala.