Denveristä lähdettiin pohjoiseen, ja lämpötila on sen kuin noussut. Reitti kulki Wyomingin kaakkoisnurkan kautta Nebraskaan, joka olikin minulle uusi osavaltio. Täällä ei kyllä sitten paljon mitään olekaan: preeriaa preerian jälkeen, paikoin toki pelloiksi ja laidunmaiksi raivattuna. Maisemat ovat siis olleet pääasiassa aika tylsiä, varsinkin sen jälkeen kun Kalliovuoret poistuivat näkyvistä suunniilleen silloin kun poistuttiin Coloradosta reilun tunnin ajon jälkeen. Jokin viehätys tasaisessa ja liki asumattomassa preeriassa kuitenkin on. Taivas on sitä paitsi upean sininen, ja harvat pilvet ovat tosi alhaalla koska ollaan korkealla ylängöllä. Sini-kelta-vihreä värimaailma on varsin kaunis.

Varsinaiset kohteet olivat Scotts Bluff National Monument ja Chimney Rock. Molemmat ovat tasaisesta preeriasta erottuvia maamerkkejä Kansas Citystä Tyynenmeren rannalle vievän Oregon Trail -vankkurireitin varrella. Jälkimmäinen on jopa kuvattu Nebraskan state quarterissa, mutta kyllä se aika vaatimaton kohde on, sillä siellä ei ole mitään muuta kuin jännän muotoinen kivi, joka on itse asiassa aika pieni. Vaikka kyllähän savupiippu sen verran tunnistettava on, että sen tunnisti yli 20 mailin päässä Scotts Bluffilla vaikka emme siinä vaiheessa olleet nähneet kivestä muuta kuin kuvia. Sekin tuntui hölmöltä että Chimney Rockia piti tyytyä katsomaan aika kaukaa visitor centeriltä. Mitään kivelle vievää polkua ei ole. Siksi kivestä riitti yksi ainoa kuva, joka on tässä blogimerkinnässä Scotts Bluffin kuvien perässä.

Scotts Bluff sen sijaan oli odotuksia hienompi paikka. Alueella on useita hienoja korkeita kivimuodostelmia, jotka myös olivat 1800-luvun pioneereille tärkeä maamerkki. Me kävelimme korkeimman kiven päälle menevästä kahden ja puolen kilometrin polusta vain reilut puolet, koska aika oli kortilla, ja tuntui siltä etteivät maisemat kääntöpaikkaamme paremmaksi enää muuttuisi. Tasaista preeriaa oli silminkantamattomiin. Alkuperäinen suunnitelma oli itse asiassa ajaa kiven päälle, mutta se suunnitelma kariutui siihen, että alueella poltettiin preeriaa kontrolloidusti, ja palomiehet olivat sulkeneet tien. Minulle tosin jäi hieman epäselväksi, oliko kontrolloiduksi tarkoitettu palo hieman karannut käsistä. Aikamoinen tohina palomiehillä oli päällä.

Illaksi ajettiin Etelä-Dakotan puolelle Hot Springsiin, joten päivän uusien oravaltioiden saldoksi tuli kaksi. Nyt ollaan Black Hillsien eteläpäässä, joten täysin tasainen preeria on ainakin toistaiseksi taakse jäänyttä elämää. Kyllä siellä saatiinkin ajaa tuntitolkulla. Hot Springsin keskustassa on ihan hauskoja punatiilisiä rakennuksia, mutta ei tämä silti sovellu juuri muuhun kuin yöpymiseen. Kaupunkimaista tunnelmaa vähentää sekin, että rakennuksia on vain pääkadun toisella puolella, kun toisella puolella on joki, joka on niin pieni ettei siitäkään oikein ole tunnelman luojaksi.