maanantaina, heinäkuuta 13, 2009

Viime viikon Tammerfestistä toipumiseen meni lähes koko sunnuntai. Se on kai merkki siitä että alkaa tulla ikää. Bändejä näin kahdeksan, mikä on ihan hyvä määrä, mutta ei ollenkaan sitä tasoa mitä joinain vuosina on ollut. Nyt vain torstaina kävin kahdella eri keikkapaikalla, kun aiemmin on ollut vuosia joina on lähes joka päivä ollut näin. Ja parhaimpina on ollut kolmekin keikkapaikkaa.

Festit alkoivat osaltani keskiviikkona Scandinavian Music Groupilla. Bändi oli aivan vedossa mutta keikkapaikka oli karsea. Ilveksen yökerhossa kun lavan eteen mahtuu vain pieni määrä väkeä. Muut joutuvat tähystämään bändiä askelmaa tai paria alempaa tanssilattialta tai todella kaukaa. Se latistaa väkisin tunnelmaa, ja tuntui ettei bändikään päässyt tästä syystä ihan täysiin fiiliksiin. No, oli muten oli, SMG on aina mukava nähdä oli olosuhteet sitten mitä tahansa.

Torstaina oli vuorossa Petra ja PMMP Pakkahuoneella. PMMP:lle Pakkahuone on ihan hyvä paikka, mutta lämppärille paikka ei vain voi toimia. Suuri lava ja kourallinen ihmisiä on yhdistelmä, joka jättää tunnelman väkisin laimeaksi. Petran keikka jäikin selkeästi "ihan kiva" -osastoon. Sama kyllä hieman vaivaa Petran levyäkin, jota jo ehdin blogissakin tuoreeltaan kehua. Hyvin tehty levy, mutta kappaleista ei vain sinkkubiisin lisäksi ole mikään noussut oikein minkäälaiseksi suosikiksi.

PMMP:n keikka sitävastoin oli täyttä rautaa, vaikka jouduin seuraamaan sitä todella kaukaa. Petran ja PMMP:n välissä oli nimittäin yli puolitoistatuntinen tauko, ja kun satuttiin saamaan istumapaikat, ei sitä oikein viitsinyt mennä salin puolelle juuri yli kymmentä minuuttia ennen keikan alkua. Miksaajan pöydän oikea puoli oli paras mihin oli mahdollisuuksia, ja se on Pakkahuoneella tosi kaukana lavasta. Tunnelma oli siellä ja paljon taaempanakin kuitenkin aivan kohdallaan, ja niinhän se on, että yleisö on onnistuneen keikan kannalta vähintään yhtä tärkeä kuin bändi. PMMP:n tapauksessa kumpikaan ei kyllä ikinä petä. Ja sekin on muuten hauskaa miten PMMP ei juuri medialle yksityisasioistaan kerro, mutta keikan välispiikeissä kuullaan sitten ihan minuutin tarkkuudella miten virallisen tiedotteen mukaiset "perhepiirissä tapahtuneet asiat" olivat menneet.

Perjantai alkoi Vuolteentorilla Happoradion keikalla. Sitä mentiin kuuntelemaan lähinnä siksi, että sinne pääsi samalla lipulla kuin Stellan keikalle. Täytyy myöntää että olin positiivisesti yllättynyt, ja tuli mieleen että bändin levyjäkin voisi joskus tsekata. Niitä näkyykin olevan neljä, ja jokaisella on biisejä jotka tunnistan. Erityismaininnan saa välispiikki, jossa todettiin Samuli Putron joskus sanoneen että Harri on paskin suomalainen pop-kappale, ja vakuutettiin että Putro on väärässä. Kuulemma oma vanha hittibiisi ansaitsee tämän tittelin. Olikohan Tanssi.

Happoradion jälkeen soitti Stella. Keikka oli kaikinpuolin mainio, mutta ei noussut ihan niihin mittoihin kuin mitä olisi voinut. Arvelen että se johtui ihan vain siitä, että keikka oli ulkona. Maria Kiiskilän lauluääni pääsi kyllä oikeuksiin siitäkin huolimatta, että nuorten naisten muodostama laulukuoro oli melkoinen. Joka tapauksessa Stella on siitä erityinen bändi, että sen keikoilla ei ole yhtään hetkeä josta nauttisin selvästi vähemmän kuin jostakin toisesta.

Illalla oli sitten vielä pari keikkaa YO-talolla. Illan aloitti Pintandwefall, joka soitti huomattavasti tiiviimmän keikan kuin puolitoista vuotta sitten kun näin bändin ensimmäistä kertaa Kalliossa. Enää ei tarvinnut miettiä mikä osa sekoilusta tahallista ja mikä tahatonta. Ja soitto oli aidosti hyvää. Osa yleisöstä tuntui kyllä suhtautuvan bändiin hieman alentuvasti. Se on kai se paras merkki onnistuneesta keikasta kun sen jälkeen uudempi levy jota en ole kovin paljoa kuunnellut tuntuu entistä paremmalta.

Pintandwefallin jälkeen soitti vielä Regina, tamperelainen electrobändi, josta olen tänne aiemminkin kirjoittanut. Nyt olin ensimmäistä kertaa keikalla, enkä pettynyt. Keikka alkoi vasta juuri ennen yhtä, ja sekä minä että muu yleisö syttyi keikkaan hieman hitaasti, mutta lopulta lattialla oli valtava tanssihurmos. Savukone oli koko keikan ajan päällä, ja sillä tavalla YO-talon onnettomilla valoillakin saatiin bändi näyttämään lavalla hämyisän hyvältä. Kolmikko tosin oli kuin eri bändeistä. Rumpali ei ottanut mitään kontaktia mihinkään ja tietokonetta, kitaroita ja joitakin lyömäsoittimia hoitanut kaveri tuntui elävän ihan omassa sätkyisessä maailmassaan. Laulaja sitten otti yleisön haltuun. Lopussa tämä sätkyjänis hyppäsi vielä yleisön sekaan täysin odottamattomalla ja käsittämättömällä tavalla.

Lauantaina Tammerfest päättyi osaltani Tehosekoittimen jo kaksi kuukautta sitten loppuun myytyyn keikkaan Keskustorin teltassa. Ennakkotiedot olivat kertoneet, että paluukeikoissa ei ole ollut mitään rahastuksen makua, eikä totta vie ollut nytkään. Oli hauskaa huomata miten hauskaa bändillä oli lavalla ja miten se näytti kaikin puolin samalta kuin viisi vuotta sittenkin: samat maneerit, mikrofonin pyörittelyt, telinneen nostelut, kitaroiden heittelyt, niskan takana soittelut, ja niin edelleen. Otto kommentoikin jotakin että on hienoa olla 33-vuotias ja nostalginen. Bändi soitti kaikki klassikkonsa ja yleisö oli koko keikan ajan aivan pähkinöinä. Parituntiseen settiin mahtui kyllä hieman tuntemattomampiakin vetoja, mikä oli sikäli hyvä että pelkkä hittiparaati olisi varmaan tuntunut hieman kornilta. Silti minulle olisi kelvannut vähän tiiviimpikin setti, vaikka vartin verran lyhyempi. Mutta kyllä vain oli aivan loistava päätös Tammerfestille.

tiistaina, heinäkuuta 07, 2009

Keskiviikkona konferenssissa oli niin tiukka ohjelma, että en ehtinyt tehdä turistina mitään muuta kuin ajaa lounastauolla hätäisesti metrolla Cambridgen puolelle Harvardin kampukselle. Silloin vielä satoi kaatamalla ja oli niin synkkää, etten kyllä viitsi tähän kuvia laittaa. Oli kuitenkin mukava nähdä tutunnäköiset maisemat. Kaipa tuo kampus on aika monessa elokuvassa näkynyt.

Konferenssin jälkeen suuntasin lentokentälle hakemaan vuokra-autoa. Olin suunnitellut parin yön reissun muihin uuden Englannin osavaltioihin. Pääkohde oli Acadian kansallispuisto Mainessa ja lisäksi tarkoitus oli ajaa White Mountaineilla New Hampshiressa. Loppujen lopuksi en muihin osavaltioihin ehtinytkään, sillä Mainessa ja Acadiassa meni paljon enemmän aikaa kuin olin suunnitellut. Vermont, Connecticut ja Rhode Island saavat siis jäädä toiseen kertaan. Vermontissa sitä paitsi pitäisi vierailla syksyllä kun ruska on sellainen että ei tarvitse Lapin ruskasta samassa virkkeessä mainita.

Ylimmät kuvat ovat Portsmouthista New Hampshiren osavaltiosta. Osuin sinne juuri auringon laskettua, ja iltakuvista tuli kerrankin onnistuneita. Tietysti valkoinen iltavalaistu kirkontorni oli aika otollinen kohdekin. Kaupunki oli hyvin pieni, mutta keskusta tuntui eloisalta. Sitä en kuitenkaan jäänyt ihmettelemään sen enempää kuin että ostin Latten paikallisesta kuppilasta. Kello oli tässä vaiheessa jo yhdeksän, ja ajoa vielä tunnin verran.

Illallisen söin Portlandissa. Kyseessä on Mainen osavaltion suurin kaupunki, huimat 62 000 asukasta. Kaupunki tuntui kyllä aika kivalta: paljon vanhoja rakennuksia ja mukulakivisiä katuja. Ruokaakin onneksi sai vielä kymmenen jälkeen vaikkei ihan ensimmäisestä baarista tärpännytkään. Paikallisen mikropanimon IPAkin oli aika hyvää.

Tämän blogimerkinnän kuvitus on alkuun aika yksipuolinen. Ennakoin jo aiemmassa merkinnässä, että Uudessa Englannissa on paljon valkoisia kirkkoja, ja oikeassa olin. Otinkin jonkinlaiseksi missiokseni pysähtyä kuvaamaan niitä aina kun kohdalle osui, ja kahdeksan erilaista tulikin kuvattua. Tähän vaikutti toki reittivalintani, sillä ajoin torstaiaamuna rantaa pitkin memevää pienempää maantietä, joka kulki useiden kylien ja kaupunkien läpi. Ja melkein jokaisessa kaupungissa oli useampi kuin yksi kirkko. Kaikki päiväsaikaan kuvatut kirkot ovat siis eri kirkkoja. Niistä näkyy hyvin myös se, kuinka sää oli aamulla mahdollisimman huono, sumuinen ja sateinen, mutta parani loppua kohden. Valkoisten kirkkojen kuvaamisen kannalta valkoinen taivas ei kyllä ole se ihan paras vaihtoehto.

Lopulta saavuin pääkohteeseeni Acadian kansallispuistoon. Sääkin kirkastui juuri sopivasti kun olin tulossa perille, mutta niin siinä sitten kävi, että ilo oli ennenaikaista. Sain nimittäin nauttia hyvästä säästä vain tunnin verran, mutta sitten veti taas sumuun. Ihan kuin ilkeyttään sumu levittäytyi juuri silloin, kun olin aloittamassa kapuamista noin 130 metriä korkean Beehive-kukkulan päälle. Sieltä olisi varmaan ollut komeat näkymät, mutta nyt näin vain sumua. Acadiahan on saarella aivan rannikon tuntumassa, ja Atlantti olisi näkynyt melkein kaikissa suunnissa. Olisi pitänyt käydä uimarannalla vasta kiipeämisen jälkeen niin olisin saattanut juuri ja juuri nähdä maisemia.

Onneksi itse kapuaminen oli kuitenkin elämys. Kukkulan päälle ei nimittäin pääsisi, jollei sinne olisi rakennettu rautatangosta kaiteita ja askelmia joiden avulla pääsee ylös paikoin pystysuoraa kalliota. Kukkulalla sai myös kävellä varsin kapeilla kallionkielekkeillä. Paikkaa ei voi suositella korkean paikan kammosta kärsiville!

Seuraava pyshädyspaikka oli Thunder Hole. Kyseessä on rantakalliossa oleva luola, joka täyttyy aallon tullessa vedellä niin, että luolan täyttänyt vesi pärskähtää ulos suurella voimalla. Yhdessä luolassa olevan ilman kanssa efekti on parhaimmillaan sellainen, että vettä lentää yli kymmenen metrin korkeuteen ja ukkosen kaltainen jyrinä kuuluu kilometrien päähän. Olin sen verran onnekas, että osuin paikalle sopivan nousuveden aikaan ja aallotkaan eivät olleet aivan pieniä. Silti efekti ei ollut ihan niin valtava kuin mitä se parhaimmillaan olisi, mikä näkyy myös kuvasarjasta, jonka viisi kuvaa on otettu noin kolmen sekunnin aikana.

Torstain päätteeksi koin vielä sydämmentykytyksiä moottoritiellä Noin 50 kilometriä ennen määränpäätäni alkoi sellainen ukkoskuuro, että piti laskea nopeus moottoritiellä noin puoleen siitä mitä olisin muuten ajanut. Veden määrä tiellä oli aivan uskomaton, ja näkyvyys oli lähes nolla. Onneksi löysin heti ensimmäisestä motellista tilaa. Loppujen lopuksi yövyin noin 350 kilometrin päässä alunperin varaamastani motellista. Olen aina puhunut, että motelli kannattaa aina varata kun voihan sen sitten perua, mutta nyt oli ensimmäinen kerta kun näin tein. Useimmiten nimittäin Amerikassa motellin voi perua vielä saman päivän iltakuuteen mennessä ilman maksua.

Perjantain kohteeksi jäi White Mountains New Hampshiren puolella. Pitkään mietin kannattaako edes lähteä jos sataa ja on sumuista, mutta onneksi lähdin. Sateesta ei ollut nimittäin tietoakaan, ja sumuakin oli vain paikoin. Pääasiassa sain katsella aurinkoisia vuoria puolipilvisessä kelissä.

Vuorista puhuminen kylläkin on minusta edelleenkin vähän outoa jos vuoret eivät nouse puurajan yläpuolelle. New Hampshiressa ainoa puurajan yläpuolelle nouseva vuori taitaakin olla 1913 metrinen Mount Washington, mutta osin ennustamani säänkin takia valitsin reitin jolle tämä ei näy. Sen sijaan tyydyin noin tuhatmetrisiin puuhuippuisiin kukkuloihin. Ja onhan se vähän niinkin, ettei tuo Mount Washington ilman lumihuippua kuitenkaan näytä yhtään miltään.

Päivän omituisin kohde oli Old Man of the Mountain. Tämä vuorenrinteellä oleva luonnollisesti muodostunut kasvoprofiili on New Hampshiren osavaltion tunnus. Ainoa huono puoli on, että kyseinen muodostelma romahti vuonna 2003. Paikalla olevat turistifasiliteetit tuntuvat olevan hieman tyhjän panttina. Luulen että vastakkaiselle vuorenrinteelle menevällä hissilläkin on nykyisin varsin vähän käyttäjiä.

Lento Bostonista kohti kotia lähti myöhään illalla. Auton palautettuani ehdin vielä käväistä MIT:n kampuksella, mutta eipä sielläkään illan pitkien varjojen takia kovin kummoisia kuvia tarttunut. Ja sitäpaitsi se kuuluisa kupoli oli remontissa. Kiva oli kuitenkin tämäkin nähdä, yhtä lailla tuttu paikkahan se oli kuin Harvardkin.

Lentokentälle palatessa meinasi alkaa jännittää, sillä metro pysähteli vähän väliä asemien välillä, kello tikitti, ja USA:n itsenäisyyspäivää edeltävänä perjantaina lentokenttä oli tietenkin aivan tukossa. Lopulta ehdin kuitenkin kentälle reilua tuntia ennen koneen lähtöä, ja kuinka ollakkaan, Icelandairin tiskille ei ollut lainkaan jonoa. Tarkemmin ajatellen tämä nyt ei ollut suurikaan yllätys, koska eipä Icelandairilla tietenkään ole Bostonista muuta kuin tämä yksi lento. Myös Islannissa koneen vaihtaminen on mukavaa, kun kyseessä on Helsingin kaltainen pieni lentokenttä. Pidin myös kovasti siitä, miten Islannissa vaihtaminen katkaisee matkan jo suhteellisen pian lähdön jälkeen: Bostonista kesti viisi tuntia. Lisäksi lento Reykjavikista Helsinkiin kestää vain kolmisen tuntia. Se on aika hyvin, sillä lento Lontoosta Helsinkiin vie käytännössä yhtä kauan, mutta lento Bostonista Lontooseen on kyllä paljon pidempi kuin Bostonista Reykjavikiin.