Keskiviikkona konferenssissa oli niin tiukka ohjelma, että en ehtinyt tehdä turistina mitään muuta kuin ajaa lounastauolla hätäisesti metrolla Cambridgen puolelle Harvardin kampukselle. Silloin vielä satoi kaatamalla ja oli niin synkkää, etten kyllä viitsi tähän kuvia laittaa. Oli kuitenkin mukava nähdä tutunnäköiset maisemat. Kaipa tuo kampus on aika monessa elokuvassa näkynyt.

Konferenssin jälkeen suuntasin lentokentälle hakemaan vuokra-autoa. Olin suunnitellut parin yön reissun muihin uuden Englannin osavaltioihin. Pääkohde oli Acadian kansallispuisto Mainessa ja lisäksi tarkoitus oli ajaa White Mountaineilla New Hampshiressa. Loppujen lopuksi en muihin osavaltioihin ehtinytkään, sillä Mainessa ja Acadiassa meni paljon enemmän aikaa kuin olin suunnitellut. Vermont, Connecticut ja Rhode Island saavat siis jäädä toiseen kertaan. Vermontissa sitä paitsi pitäisi vierailla syksyllä kun ruska on sellainen että ei tarvitse Lapin ruskasta samassa virkkeessä mainita.

Ylimmät kuvat ovat Portsmouthista New Hampshiren osavaltiosta. Osuin sinne juuri auringon laskettua, ja iltakuvista tuli kerrankin onnistuneita. Tietysti valkoinen iltavalaistu kirkontorni oli aika otollinen kohdekin. Kaupunki oli hyvin pieni, mutta keskusta tuntui eloisalta. Sitä en kuitenkaan jäänyt ihmettelemään sen enempää kuin että ostin Latten paikallisesta kuppilasta. Kello oli tässä vaiheessa jo yhdeksän, ja ajoa vielä tunnin verran.

Illallisen söin Portlandissa. Kyseessä on Mainen osavaltion suurin kaupunki, huimat 62 000 asukasta. Kaupunki tuntui kyllä aika kivalta: paljon vanhoja rakennuksia ja mukulakivisiä katuja. Ruokaakin onneksi sai vielä kymmenen jälkeen vaikkei ihan ensimmäisestä baarista tärpännytkään. Paikallisen mikropanimon IPAkin oli aika hyvää.

Tämän blogimerkinnän kuvitus on alkuun aika yksipuolinen. Ennakoin jo aiemmassa merkinnässä, että Uudessa Englannissa on paljon valkoisia kirkkoja, ja oikeassa olin. Otinkin jonkinlaiseksi missiokseni pysähtyä kuvaamaan niitä aina kun kohdalle osui, ja kahdeksan erilaista tulikin kuvattua. Tähän vaikutti toki reittivalintani, sillä ajoin torstaiaamuna rantaa pitkin memevää pienempää maantietä, joka kulki useiden kylien ja kaupunkien läpi. Ja melkein jokaisessa kaupungissa oli useampi kuin yksi kirkko. Kaikki päiväsaikaan kuvatut kirkot ovat siis eri kirkkoja. Niistä näkyy hyvin myös se, kuinka sää oli aamulla mahdollisimman huono, sumuinen ja sateinen, mutta parani loppua kohden. Valkoisten kirkkojen kuvaamisen kannalta valkoinen taivas ei kyllä ole se ihan paras vaihtoehto.

Lopulta saavuin pääkohteeseeni Acadian kansallispuistoon. Sääkin kirkastui juuri sopivasti kun olin tulossa perille, mutta niin siinä sitten kävi, että ilo oli ennenaikaista. Sain nimittäin nauttia hyvästä säästä vain tunnin verran, mutta sitten veti taas sumuun. Ihan kuin ilkeyttään sumu levittäytyi juuri silloin, kun olin aloittamassa kapuamista noin 130 metriä korkean Beehive-kukkulan päälle. Sieltä olisi varmaan ollut komeat näkymät, mutta nyt näin vain sumua. Acadiahan on saarella aivan rannikon tuntumassa, ja Atlantti olisi näkynyt melkein kaikissa suunnissa. Olisi pitänyt käydä uimarannalla vasta kiipeämisen jälkeen niin olisin saattanut juuri ja juuri nähdä maisemia.

Onneksi itse kapuaminen oli kuitenkin elämys. Kukkulan päälle ei nimittäin pääsisi, jollei sinne olisi rakennettu rautatangosta kaiteita ja askelmia joiden avulla pääsee ylös paikoin pystysuoraa kalliota. Kukkulalla sai myös kävellä varsin kapeilla kallionkielekkeillä. Paikkaa ei voi suositella korkean paikan kammosta kärsiville!

Seuraava pyshädyspaikka oli Thunder Hole. Kyseessä on rantakalliossa oleva luola, joka täyttyy aallon tullessa vedellä niin, että luolan täyttänyt vesi pärskähtää ulos suurella voimalla. Yhdessä luolassa olevan ilman kanssa efekti on parhaimmillaan sellainen, että vettä lentää yli kymmenen metrin korkeuteen ja ukkosen kaltainen jyrinä kuuluu kilometrien päähän. Olin sen verran onnekas, että osuin paikalle sopivan nousuveden aikaan ja aallotkaan eivät olleet aivan pieniä. Silti efekti ei ollut ihan niin valtava kuin mitä se parhaimmillaan olisi, mikä näkyy myös kuvasarjasta, jonka viisi kuvaa on otettu noin kolmen sekunnin aikana.

Torstain päätteeksi koin vielä sydämmentykytyksiä moottoritiellä Noin 50 kilometriä ennen määränpäätäni alkoi sellainen ukkoskuuro, että piti laskea nopeus moottoritiellä noin puoleen siitä mitä olisin muuten ajanut. Veden määrä tiellä oli aivan uskomaton, ja näkyvyys oli lähes nolla. Onneksi löysin heti ensimmäisestä motellista tilaa. Loppujen lopuksi yövyin noin 350 kilometrin päässä alunperin varaamastani motellista. Olen aina puhunut, että motelli kannattaa aina varata kun voihan sen sitten perua, mutta nyt oli ensimmäinen kerta kun näin tein. Useimmiten nimittäin Amerikassa motellin voi perua vielä saman päivän iltakuuteen mennessä ilman maksua.

Perjantain kohteeksi jäi White Mountains New Hampshiren puolella. Pitkään mietin kannattaako edes lähteä jos sataa ja on sumuista, mutta onneksi lähdin. Sateesta ei ollut nimittäin tietoakaan, ja sumuakin oli vain paikoin. Pääasiassa sain katsella aurinkoisia vuoria puolipilvisessä kelissä.

Vuorista puhuminen kylläkin on minusta edelleenkin vähän outoa jos vuoret eivät nouse puurajan yläpuolelle. New Hampshiressa ainoa puurajan yläpuolelle nouseva vuori taitaakin olla 1913 metrinen Mount Washington, mutta osin ennustamani säänkin takia valitsin reitin jolle tämä ei näy. Sen sijaan tyydyin noin tuhatmetrisiin puuhuippuisiin kukkuloihin. Ja onhan se vähän niinkin, ettei tuo Mount Washington ilman lumihuippua kuitenkaan näytä yhtään miltään.

Päivän omituisin kohde oli Old Man of the Mountain. Tämä vuorenrinteellä oleva luonnollisesti muodostunut kasvoprofiili on New Hampshiren osavaltion tunnus. Ainoa huono puoli on, että kyseinen muodostelma romahti vuonna 2003. Paikalla olevat turistifasiliteetit tuntuvat olevan hieman tyhjän panttina. Luulen että vastakkaiselle vuorenrinteelle menevällä hissilläkin on nykyisin varsin vähän käyttäjiä.

Lento Bostonista kohti kotia lähti myöhään illalla. Auton palautettuani ehdin vielä käväistä MIT:n kampuksella, mutta eipä sielläkään illan pitkien varjojen takia kovin kummoisia kuvia tarttunut. Ja sitäpaitsi se kuuluisa kupoli oli remontissa. Kiva oli kuitenkin tämäkin nähdä, yhtä lailla tuttu paikkahan se oli kuin Harvardkin.

Lentokentälle palatessa meinasi alkaa jännittää, sillä metro pysähteli vähän väliä asemien välillä, kello tikitti, ja USA:n itsenäisyyspäivää edeltävänä perjantaina lentokenttä oli tietenkin aivan tukossa. Lopulta ehdin kuitenkin kentälle reilua tuntia ennen koneen lähtöä, ja kuinka ollakkaan, Icelandairin tiskille ei ollut lainkaan jonoa. Tarkemmin ajatellen tämä nyt ei ollut suurikaan yllätys, koska eipä Icelandairilla tietenkään ole Bostonista muuta kuin tämä yksi lento. Myös Islannissa koneen vaihtaminen on mukavaa, kun kyseessä on Helsingin kaltainen pieni lentokenttä. Pidin myös kovasti siitä, miten Islannissa vaihtaminen katkaisee matkan jo suhteellisen pian lähdön jälkeen: Bostonista kesti viisi tuntia. Lisäksi lento Reykjavikista Helsinkiin kestää vain kolmisen tuntia. Se on aika hyvin, sillä lento Lontoosta Helsinkiin vie käytännössä yhtä kauan, mutta lento Bostonista Lontooseen on kyllä paljon pidempi kuin Bostonista Reykjavikiin.