Viime viikon Tammerfestistä toipumiseen meni lähes koko sunnuntai. Se on kai merkki siitä että alkaa tulla ikää. Bändejä näin kahdeksan, mikä on ihan hyvä määrä, mutta ei ollenkaan sitä tasoa mitä joinain vuosina on ollut. Nyt vain torstaina kävin kahdella eri keikkapaikalla, kun aiemmin on ollut vuosia joina on lähes joka päivä ollut näin. Ja parhaimpina on ollut kolmekin keikkapaikkaa.

Festit alkoivat osaltani keskiviikkona Scandinavian Music Groupilla. Bändi oli aivan vedossa mutta keikkapaikka oli karsea. Ilveksen yökerhossa kun lavan eteen mahtuu vain pieni määrä väkeä. Muut joutuvat tähystämään bändiä askelmaa tai paria alempaa tanssilattialta tai todella kaukaa. Se latistaa väkisin tunnelmaa, ja tuntui ettei bändikään päässyt tästä syystä ihan täysiin fiiliksiin. No, oli muten oli, SMG on aina mukava nähdä oli olosuhteet sitten mitä tahansa.

Torstaina oli vuorossa Petra ja PMMP Pakkahuoneella. PMMP:lle Pakkahuone on ihan hyvä paikka, mutta lämppärille paikka ei vain voi toimia. Suuri lava ja kourallinen ihmisiä on yhdistelmä, joka jättää tunnelman väkisin laimeaksi. Petran keikka jäikin selkeästi "ihan kiva" -osastoon. Sama kyllä hieman vaivaa Petran levyäkin, jota jo ehdin blogissakin tuoreeltaan kehua. Hyvin tehty levy, mutta kappaleista ei vain sinkkubiisin lisäksi ole mikään noussut oikein minkäälaiseksi suosikiksi.

PMMP:n keikka sitävastoin oli täyttä rautaa, vaikka jouduin seuraamaan sitä todella kaukaa. Petran ja PMMP:n välissä oli nimittäin yli puolitoistatuntinen tauko, ja kun satuttiin saamaan istumapaikat, ei sitä oikein viitsinyt mennä salin puolelle juuri yli kymmentä minuuttia ennen keikan alkua. Miksaajan pöydän oikea puoli oli paras mihin oli mahdollisuuksia, ja se on Pakkahuoneella tosi kaukana lavasta. Tunnelma oli siellä ja paljon taaempanakin kuitenkin aivan kohdallaan, ja niinhän se on, että yleisö on onnistuneen keikan kannalta vähintään yhtä tärkeä kuin bändi. PMMP:n tapauksessa kumpikaan ei kyllä ikinä petä. Ja sekin on muuten hauskaa miten PMMP ei juuri medialle yksityisasioistaan kerro, mutta keikan välispiikeissä kuullaan sitten ihan minuutin tarkkuudella miten virallisen tiedotteen mukaiset "perhepiirissä tapahtuneet asiat" olivat menneet.

Perjantai alkoi Vuolteentorilla Happoradion keikalla. Sitä mentiin kuuntelemaan lähinnä siksi, että sinne pääsi samalla lipulla kuin Stellan keikalle. Täytyy myöntää että olin positiivisesti yllättynyt, ja tuli mieleen että bändin levyjäkin voisi joskus tsekata. Niitä näkyykin olevan neljä, ja jokaisella on biisejä jotka tunnistan. Erityismaininnan saa välispiikki, jossa todettiin Samuli Putron joskus sanoneen että Harri on paskin suomalainen pop-kappale, ja vakuutettiin että Putro on väärässä. Kuulemma oma vanha hittibiisi ansaitsee tämän tittelin. Olikohan Tanssi.

Happoradion jälkeen soitti Stella. Keikka oli kaikinpuolin mainio, mutta ei noussut ihan niihin mittoihin kuin mitä olisi voinut. Arvelen että se johtui ihan vain siitä, että keikka oli ulkona. Maria Kiiskilän lauluääni pääsi kyllä oikeuksiin siitäkin huolimatta, että nuorten naisten muodostama laulukuoro oli melkoinen. Joka tapauksessa Stella on siitä erityinen bändi, että sen keikoilla ei ole yhtään hetkeä josta nauttisin selvästi vähemmän kuin jostakin toisesta.

Illalla oli sitten vielä pari keikkaa YO-talolla. Illan aloitti Pintandwefall, joka soitti huomattavasti tiiviimmän keikan kuin puolitoista vuotta sitten kun näin bändin ensimmäistä kertaa Kalliossa. Enää ei tarvinnut miettiä mikä osa sekoilusta tahallista ja mikä tahatonta. Ja soitto oli aidosti hyvää. Osa yleisöstä tuntui kyllä suhtautuvan bändiin hieman alentuvasti. Se on kai se paras merkki onnistuneesta keikasta kun sen jälkeen uudempi levy jota en ole kovin paljoa kuunnellut tuntuu entistä paremmalta.

Pintandwefallin jälkeen soitti vielä Regina, tamperelainen electrobändi, josta olen tänne aiemminkin kirjoittanut. Nyt olin ensimmäistä kertaa keikalla, enkä pettynyt. Keikka alkoi vasta juuri ennen yhtä, ja sekä minä että muu yleisö syttyi keikkaan hieman hitaasti, mutta lopulta lattialla oli valtava tanssihurmos. Savukone oli koko keikan ajan päällä, ja sillä tavalla YO-talon onnettomilla valoillakin saatiin bändi näyttämään lavalla hämyisän hyvältä. Kolmikko tosin oli kuin eri bändeistä. Rumpali ei ottanut mitään kontaktia mihinkään ja tietokonetta, kitaroita ja joitakin lyömäsoittimia hoitanut kaveri tuntui elävän ihan omassa sätkyisessä maailmassaan. Laulaja sitten otti yleisön haltuun. Lopussa tämä sätkyjänis hyppäsi vielä yleisön sekaan täysin odottamattomalla ja käsittämättömällä tavalla.

Lauantaina Tammerfest päättyi osaltani Tehosekoittimen jo kaksi kuukautta sitten loppuun myytyyn keikkaan Keskustorin teltassa. Ennakkotiedot olivat kertoneet, että paluukeikoissa ei ole ollut mitään rahastuksen makua, eikä totta vie ollut nytkään. Oli hauskaa huomata miten hauskaa bändillä oli lavalla ja miten se näytti kaikin puolin samalta kuin viisi vuotta sittenkin: samat maneerit, mikrofonin pyörittelyt, telinneen nostelut, kitaroiden heittelyt, niskan takana soittelut, ja niin edelleen. Otto kommentoikin jotakin että on hienoa olla 33-vuotias ja nostalginen. Bändi soitti kaikki klassikkonsa ja yleisö oli koko keikan ajan aivan pähkinöinä. Parituntiseen settiin mahtui kyllä hieman tuntemattomampiakin vetoja, mikä oli sikäli hyvä että pelkkä hittiparaati olisi varmaan tuntunut hieman kornilta. Silti minulle olisi kelvannut vähän tiiviimpikin setti, vaikka vartin verran lyhyempi. Mutta kyllä vain oli aivan loistava päätös Tammerfestille.