sunnuntaina, joulukuuta 05, 2010

Aamuherätys meni lähes lounasaikaan ja hetken aikaa hostellilla muiden kanssa jutellessa aika vierähti niin että olin valmis lounaalle. Niinpä suuntasin Alatorin vanhaan suosikkini Hanácká Hospodaan, jossa annos possua, nautaa, makkaraa, perunamykyjä sekä punaista ja valkoista kaalia oli kerrassaan mainio.

Muuten kiertelin vanhaa kaupunkia. Ylätorin vanha kaupungintalo ja Pyhän kolminaisuudo pylväs ovat tietysti se vaikuttavin näky, mutta etsin ja löysin myös kaikki kuusi Olomoucin barokkityylistä suihkulähdettä. Hiljaiset lumiset mukulakivikadut ovat sinällään kauniita ja tunnelmallisia.

Hostellille palattuani osallistuin joulukuusen koristeluun ja joulukoristeiden askarteluun. Tämä on todellakin koti kaukana kotoa, ja siksi tänne aina palaankin. Tänään siis on paikallisen perinteen mukainen joulukauden aloitus ja kuusenkoristelupäivä. Kohta lähdetään Ylätorille, jossa Pyhän Nikolauksen päivän aattoa juhlistetaan ilotulituksella. Lämpimänä pitää kojuissa myytävät lämpimät juomat ja muut lämpimät eväät perinteisistä perunapannukakuista alkaen. Aiemmin päivällä maistoin suomalaista glögiä, jota myydään täällä nimellä finský punč. Se olikin aivan autenttista. Seuraavat mukilliset valitsen kuitenkin varmaankin vähän paikallisemmista versioista.


Olomouciin saavuin sen verran myöhään, että en lainkaan ehtinyt syömään kunnon ravintolaruokaa. Sen sijaan söin pikkutunneilla kebabin tutusta hostellin läheisestä kojusta. Siellä on ennenkin tullut poikettua baarikierroksen jälkeen.

Ennen baarikierrosta ehdin kävellä lyhyen kierroksen kaupungilla. Siitä sitten poikkesin tuopeilla paikallisella panimolla sekä neuvostoliittojaisessa Tupolev Tu-104 lentokoneessa. Tämä jälkimmäinen oli ennen vain puolue-eliitille avoin baari. Nyt siellä ei ollut juuri ketään, mutta neuvostonostalgian pystyi kuitenkin näkemään.

lauantaina, joulukuuta 04, 2010

Juna vie jo Olomoucia kohti ja matkakin on jo voiton puolella. Juuri nyt pysähdyttiin Česká Třebován asemalle, joten Böömin puolella vielä ollaan. Prahassa vietin lähes tarkalleen 24 tuntia. Lopussa tuli ylimääräinen tunti kun en saanut Pendolinoon lippua. Ja on muuten tämä tavallinenkin pikajuna täynnä. Pardubicessä vaunuuni pölähti vielä joku Ostravalainen ala-asteikäisten tyttöjen jääkiekkojoukkue vanhempineen. Mitalit on kaulassa ja meininki sen verran iloista, että uneni loppuivat siihen.

Aamu alkoi kävelyllä Kaarlen sillan yli vanhaan kaupunkiin. Matkalla kävin myöskin Malá Stranan pään siltatornissa ihailemassa vielä hieman sumuisia maisemia. Sillan ylittäminen oli muutenkin sen verran verkkaista, että sen ylitettyäni oli hyvinkin lounasaika. Perinteinen annos nautaa, kermaista kastiketta, leipämykyjä, smetanaa ja karpalohilloa maistui, samoin palanpainikkeeksi tilatut Prazdrojt. Ravintola oli uuden kaupungin puolella Kaarlen aukiolla, missä luminen maisema ja etenkin uuden kaupungintalon torni näyttivät miellyttävältä.

Siitä sitten kävelin vanhan kaupungin torille. Siellä kiipesin taas vaihteeksi ylös, nyt vanhan raatihuoneen torniin. Maisemat sieltä olivat niin upeat, että ei voi kuin ihmetellä miksi en ole ennen käynyt. Kesällä varmasti jonot ja tungos ovat sietämättömiä. Nytkin jälkimmäinen oli aika paha.

Torilla alkoi myös huikoa, joten ostin kojusta annoksen mainioita perunapannukakkuja. Tunnelma torilla oli turisteista huolimatta aivan kohdallaan. Myös prahalaiset kohtaavat täällä.

Loppu valoisan aika kuluikin sitten kaupunkia kierrellessä. Luminen ja vähäturistinen Praha tuntuu oikein miellyttävältä paikalta. Joulumieli on läsnä kaikkialla, sillä jokaisella pienemmälläkin aukiolla on jouluisia kojuja ja usein myös joulukuusi, joista toiset tosin ovat muovisia. Lisäksi paikallinen tapa koristella joulukuusi poikkeaa aika merkittävästi suomalaisesta, ja tuntuu siksi vähän vieraalta. Toisaalta peruselementit eli glögin tyyppinen juoma ja piparkakut ovat aivan tuttuja. Suomalainen glögi tosin on parempaa kuin tämä paikallinen versio.

Reppu odotti vielä hostellilla, ja sen haettuani suuntasin ratikalla rautatieasemalle. Ratikkaa vaihdoin koskettavan kommunismin uhrien muistomerkin luona. Pimeässä keinovalaistuina oudot ihmishahmot näyttivät tavallistakin aavemaisemmilta.

Niin tosiaan, Prahassa ollaan vaikka vähältä piti. Jo matkalla metroasemalta hostellille pysähdyin Malá Stranan aukiolle ja ostin jouluisesta kojusta mainiota kuumaa inkiväärijuomaa. Tunnelma oli siis heti kohdallaan.

Ei siitä vain mihinkään pääse, että täällä sitä viihtyy ihan niin usein kun tänne pystyy tulemaan. Arkkitehtuuri, olut ja ruoka ovat niitä konkreettisia selityksiä, mutta jollakin selittämättömällä tavalla vain pidän tästä kaupungista, tästä maasta ja näistä ihmisistä ihan älyttömän paljon. Tällä reissulla uutena juttuna on se että täällä on lunta, ja paljon onkin. Pakkanenkin laskee iltaisin alle kymmenen asteen.

Malá Stranassa olevalta hostelliltani kävelin Kaarlen siltaa pitkin vanhaan kaupunkiin myöhäiselle illalliselle vanhaan tuttuun ravintolaani. Kaarlen sillalla positiivinen yllätys oli se, että turisteille krääsää myyvät kauppiaat loistivat poissaolollaan. Myös ihmisiä (turisteja) oli harvinaisen vähän, joten silta oli harvinaisen miellyttävä paikka.

Ruokailun jälkeen poikkesin maailman parhaassa pubissa. Ilokseni totesin, että se on ennallaan. Henkilökunnassakaan ei näyttänyt tapahtuneen muutoksia. Huone oli täynnä iloisia prahalaisia ikähaitarilla 30-60. Tai no sanotaan että useimmat osuivat tuohon haarukkaan. Olut virtasi entiseen malliin ja sitä kannettiin automaattisesti lisää niin kauan kunnes erikseen pyytää lopettamaan. Loistavan lisänsä toi myös duetto, joka soitti ikivihreitä haitarilla ja isolla vaskipuhaltimella. Kaikkia ikivihreitä en tunnistanut, en varsinkaan niitä joiden mukana väki lauloi tsekiksi.

Ehdin poiketa myös vanhan kaupungin torilla, joka sekin oli saanut jouluisen ilmeen kuusineen ja myyntikojuineen. Tällä kertaa valitsin juomakseni paikallista hehkuviiniä. Hyvää oli, mutta sormet kyllä jäätyivät tulikuumasta mukista huolimatta.

Myöhemmin illan päätteeksi kävelin takaisin Malá Stranaan Kaarlen siltaa pitkin. Nyt sain kävellä pitkän sillan päästä päähän käytännössä aivan yksin. Tunnelma oli aika maaginen, mitä lisäsi sekin, että Prahan linnaa ja muita sillan ympäristön rakennuksia valaisevat spotit eivät olleet enää päällä.

Huomenna olisi sitten mahdollisuus nähdä luminen Praha päivänvalossa. Yöksi menen Olomouciin eli syvälle Määriin asti, mutta en ole vielä päättänyt, mihin aikaan hyppään junaan. Pimeän laskeuduttua kai.

perjantaina, joulukuuta 03, 2010

Olen hyvin onnellinen siitä, että olen Prahassa. En vain siksi että rakastan tätä kaupunkia, vaan myös siksi että matka meinasi katketa heti alkuunsa.

Meinasi nimittäin pelti rytistä moottoritiellä. Ihan vain aineellisilla vahingoilla olisi selvitty ilman loistavia väistöliikkeitänikin, mutta kyllähän pelkkä peltikolarikin olisi saanut minut myöhästymään lennolta.

Tilanne lähti siitä, kun huomasin hälyytysajoneuvon lähestyvän takaa päin. Päätin varmuuden vuoksi hidastaa, ja päästin ambulanssin ohitseni normaalisti vasemmalta. Kaikki hyvin.

Sitä en sitten osannutkaan ennakoida, että ambulanssi etsi kaistojen välissä olevasta aidasta katkosta, josta voisi tehdä U-käännöksen. Ajokeli oli aivan hirveä, ja vasemmalle kaistalle pysähtynyt ambulanssi ja sen takana olleet autot hukkuivat lumipyryyn. Kun vihdoin havaitsin tilanteen, oli pahasti myöhäistä. Vedin liinat kiinni, mutta tien pinta oli niin liukas että juuri mitään ei tapahtunut.

Oli senteistä kiinni, että sain käännettyä auton vasemmalle penkkaan ajamatta edellä olevan henkilöauton perään. Tämä liike sitten sai minut suoralle törmäyskurssille edellä mainitun aidan kanssa. Lisäksi ambulanssi oli poikittain edessäni niin, että suoraan ajamalla aidan ja sen välissä ei ollut aukkoa josta olisin mahtunut.

Onneksi ABS-jarrut pelasivat, ja sain auton vasen laita aitaa nuollen väistettyä sekä sen että ambulanssin. Lumi vain pöllysi kun kynsin syvää hankea. Pysähdyttyäni ne kaksi henkilöautoa ohittivat minut oikealta ja peräpeilistäni näin loittonevan ambulanssin perävalot. Totesin pelastuneeni, ja että ei sitä kai muuta voi tehdä kuin jatkaa matkaa. Tärinästä huolimatta.

Ne työtehtävät, jotka päätin hoitaa bussille kiiruhtamisen sijaan, olisin kyllä kironnut alimpaan helvettiin jos tuossa olisi auto romuksi mennyt. Matkan peruuntumisesta nyt puhumattakaan.

torstaina, joulukuuta 02, 2010

Jos on blogin pitäminen jäänyt vähemmälle vuonna 2010, niin niin on kyllä valokuvaaminenkin. Toistaiseksi tänä vuonna talteen on jäänyt "vain" 2853 kuvaa. Tilastot aiemmilta vuosilta ovat:

2009: 6976
2008: 8024
2007: 7829

Noilla määrillä ei kyllä ole ihme että pokkarit ovat olleet minulla melkoista kulutustavaraa.

keskiviikkona, joulukuuta 01, 2010

En ole ihan hirveästi ehtinyt tänä talvena ulkoilla, mutta kyllä minä sitten vain pidän pakkaskeleistä. Jotenkin siitä saa virtaa. Mitä sitä kylmästä valittelemaan, sitä varten on keksitty talvivaatteet.

Viikonloppua ja itsenäisyyspäivää vietän Prahassa ja Olomoucissa. Siellä tosin 6.12. tunnetaan paremmin Pyhän Nikolauksen päivänä tai paikallisesti ihan vain Mikuláš., jonka aatto on käsittääkseni erityinen juhlapäivä. Pian selviää, mitä se käytännössä tarkoittaa. Sen tiedän kokemuksesta, että Tsekissä joulutorit ovat harvinaisen tunnelmallisia, ja hehkuviiniä ja muita kuumia juomia juodaan ulkosalla yötä myöden. Tällä kertaa Tsekissäkin on odotettavissa pakkaskelejä. Verkkokameroiden perusteella Prahassa on lunta maassa reippaanlaisesti. En olekaan ennen nähnyt lumista Prahaa, joten olen aika innostunut reissuun lähdöstä.

sunnuntaina, marraskuuta 28, 2010

Päivitin blogia pitkästä aikaa. Kuvia lisäsin Luxemburgista, Trieristä, Seattlesta, El Salvadorista, Dallasista, Chicagosta, Pohjois-Dakotasta sekä Houstonista. Samalla lisäsin joitakin uudempia tekstejä, joita en ollut aiemmin saanut viimeisteltyä. Toivottavasti tätä nyt joku vielä lukee.

sunnuntaina, lokakuuta 24, 2010

Eilen oli sitten pelipäivä. Ottelu alkoi jo kolmelta iltapäivällä, joten koko päivä pyöri sen ympärillä. Seattlesta tulleiden kokoontuminen oli kävelymatkan päässä hotellilta Rice Villagessa eräässä irlantilaisessa pubissa. Mimosat maksoivat yhden dollarin ja aamiaisannokseni nimi oli fajitas and eggs, mikä koostui paistetuista kananmunista, fajitas-lihasta, sekä tortilloista. Mainio ja varsin teksasilaisen tuntuinen alku päivälle. Stadionille lähdettiin yhden aikaan.

Itse pelistä ei paljoa sanottavaa ole. Ottelun tuloksella ei enää näin sarjan viimeisellä kierroksella ollut merkitystä, ja se näkyi sekä otteissa kentällä että tuloksessa.

Pelin jälkeen palasin Rice Villageen vanhaan suosikkipubiini Gingermaniin. Paikka oli edelleen juuri niin mainio kuin ennenkin. Vaikea sanoa mikä tunnelman luo, mutta siellä sitä nyt vain on. Pitkään luulin, että saisin viettää illan yksin, sillä kaikki kaverini lensivät takaisin Seattleen heti pelin jälkeen. Lopulta kuitenkin yksi porukka jolle olin pelin jälkeen puhunut Gingermanista saapui paikalle. Seura oli mainiota, ja lopulta jatkoimme vielä illallisellekin yhdessä. Sekin oli varsin houstonilainen elämys. Paikka oli sinänsä vaatimaton italialaishenkinen ravintola, jossa annokset sai itse hakea tiskiltä niiden valmistuttua. Ruuassa oli kuitenkin sekä maku että esillepano sellainen, että olisi voinut luulla olevansa hienommassakin paikassa. Itse söin erittäin tulisen fuusiohenkisen pasta-annoksen.

Tänään ei sitten edessä ollut juuri muuta kuin kotiinlähtö. Ajoin kuitenkin aivan vain huvin vuoksi pienen lenkin Texas Medical Centerin lähialueilla. Lopulta en kuitenkaan edes pysähtynyt valokuvaamaan. Lounaan kävin syömässä Galleria -ostoskeskuksessa entuudestaan hyväksi todetussa texmex-paikassa. Ne fajitakset olivatkin sitten kolmas lautasellinen texmex-ruokaa.

lauantaina, lokakuuta 23, 2010

Tänään lensin Houstoniin. Aamuherätys oli brutaalin aikainen, varsinkin ottaen huomioon että ehdin nukkumaan vain tuntia ennen herätyskellon soimista. Lähdöt ovat nykyisin aina kiireisiä. Matka lentokentälle alkoi jo ammuviideltä. Onneksi olin sentään ottanut vuokra-auton alleni.

Syy aikaiseen lähtöön oli se, että minulla on Houstonissa vain viikonlopun verran aikaa, ja siitäkin huominen menee hyvin pitkälti jalkapallojoukkueen aikataulujen mukaan. Niinpä halusin ehtiä perille ennen iltaa, jakun matka on pitkä ja aikaero kaksi tuntia, yhtään myöhempään ei olisi suorasta lennosta huolimatta voinut lähteä.

Houstonhan on vanha kotikaupunkini. En minä siellä puolta vuotta pidempään asunut, mutta kun se nyt oli silloin ensimmäinen kokemus ulkomailla asumisesta, kaupunki on mielessäni erityisasemassa. Toisaalta en kyllä kirveelläkään suostuisi muuttamaan sinne takaisin. Enkä kyllä edes viettämään siellä juuri viikonloppua pidempää aikaakaan. Ilmasto on kesällä kamala, kuuma ja kostea, eikä kaupungissa ole juuri muuta positiivista kuin loistava ravintolatarjonta.

Perillä ehdin ensimmäiseksi lounaalle tuttuun entisen kotitalon ja työpaikan läheiseen texmex-pikaruokaravintolaan. Kyseistä ketjua ei taida Teksasin ulkopuolella ollakaan. Täytyy tietysti todeta, että Teksasissa kun ollaan, läheinen toki tarkoitti lyhyttä automatkaa. Täällä käytiin aikanaan silloin tällöin työporukalla, useimmiten perjantaisin. Valitsin listalta anneksen, jossa oli mahdollisimman paljon kaikenlaista: juustoinen enchilada, rapea taco< juusto-papu chalupa. Lissukeena oli kaikkea sitä mitä kuuluukin: guacamolea, pico de galloa, tuoretta korianteria ja niin edelleen. Ja kaiken kruunasi Dos Equis -olut. Olin taivaassa.

Lounaan jälkeen lähdin kiertelemään entisiin ympyröihin Texas Medical Centerin alueelle. Olin tarkoituksella valinnut hotellin, josta oli vain kahden korttelin matka entiselle kotitalolleni. Kävelin ensin siihen, ja siitä sitten entiselle työpaikalle, johon oli suunnilleen samanlainen matka. Nostalgiafiilikset olivat aika huiukeat. En ollut viimeisen kuuden vuoden aikana palannut paikalle kuin kerran, ja silloinkaan en poistunut autosta, koska aikaa oli rajallisesti ja parkkihallien maksut korkeita. Nyt oli aikaa kierrellä ihan huolella, ja totesinkin että alue on kyllä muuttunut muutamassa vuodessa melkoisesti. Uusia valtavia rakennuksia oli lukuisia.

Entiselle työpaikalle uskaltauduin jopa sisään. Periaatteessa sairaalaan työntekijöiden sisäänkäynnistä mennessä pitäisi olla henkilökortti mukana, mutta vanhaan tapaan vartija ei pysättänyt kun vain käveli sisään sen näköisenä, että tietää mitä on tekemässä. Vanhalla työhuoneella en käynyt, enkä ole varma olisinko sinne enää edes löytänytkään. Oli vähän outoa etten käynyt tervehtimässä vanhoja kolleegoja, mutta eipä siellä ole enää ketään sellaista jonka kanssa olisin työajan ulkopuolella mitään tehnyt. Entistä esimiestä taasen en viitsinyt tyhjällä myöhään perjantaina häiritä, varsinkin kun häntä edelleen näkee Tampereella aina silloin tällöin.

Illansuussa kaupunkiin saapui myös Seattlelainen kaverini, jonka kanssa jaan hotellihuoneen. Suuntasimme pikaratikalla keskustaan, ja kävimme syömässä vanhassa suosikkiravintolassani texmex-ruokaa. Sen terassilla oli mahtava istua pimenevässä illassa. Ilma oli edelleen hieman liian kuuma ja kostea, mutta pieni tuulenvire ja loistavat margaritat viilensivät sopivasti. Ruokailtuamme teimme pienen kierroksen keskustassa, ja jatkoimme sitten iltaa entisessä keskustan suosikkipubissa, jossa on tarjolla lähes 200 (!) hanaolutta. Löysin joukosta pari aivan loistavaa teksasilaista IPA:a, mutta useimpia maistamiani teksasilaisoluita ei tarvitse kyllä toista kertaa maistaa.