Olen hyvin onnellinen siitä, että olen Prahassa. En vain siksi että rakastan tätä kaupunkia, vaan myös siksi että matka meinasi katketa heti alkuunsa.

Meinasi nimittäin pelti rytistä moottoritiellä. Ihan vain aineellisilla vahingoilla olisi selvitty ilman loistavia väistöliikkeitänikin, mutta kyllähän pelkkä peltikolarikin olisi saanut minut myöhästymään lennolta.

Tilanne lähti siitä, kun huomasin hälyytysajoneuvon lähestyvän takaa päin. Päätin varmuuden vuoksi hidastaa, ja päästin ambulanssin ohitseni normaalisti vasemmalta. Kaikki hyvin.

Sitä en sitten osannutkaan ennakoida, että ambulanssi etsi kaistojen välissä olevasta aidasta katkosta, josta voisi tehdä U-käännöksen. Ajokeli oli aivan hirveä, ja vasemmalle kaistalle pysähtynyt ambulanssi ja sen takana olleet autot hukkuivat lumipyryyn. Kun vihdoin havaitsin tilanteen, oli pahasti myöhäistä. Vedin liinat kiinni, mutta tien pinta oli niin liukas että juuri mitään ei tapahtunut.

Oli senteistä kiinni, että sain käännettyä auton vasemmalle penkkaan ajamatta edellä olevan henkilöauton perään. Tämä liike sitten sai minut suoralle törmäyskurssille edellä mainitun aidan kanssa. Lisäksi ambulanssi oli poikittain edessäni niin, että suoraan ajamalla aidan ja sen välissä ei ollut aukkoa josta olisin mahtunut.

Onneksi ABS-jarrut pelasivat, ja sain auton vasen laita aitaa nuollen väistettyä sekä sen että ambulanssin. Lumi vain pöllysi kun kynsin syvää hankea. Pysähdyttyäni ne kaksi henkilöautoa ohittivat minut oikealta ja peräpeilistäni näin loittonevan ambulanssin perävalot. Totesin pelastuneeni, ja että ei sitä kai muuta voi tehdä kuin jatkaa matkaa. Tärinästä huolimatta.

Ne työtehtävät, jotka päätin hoitaa bussille kiiruhtamisen sijaan, olisin kyllä kironnut alimpaan helvettiin jos tuossa olisi auto romuksi mennyt. Matkan peruuntumisesta nyt puhumattakaan.