Tänään oli reissun ensimmäinen selkeä haikkipäivä, ja niinpä ajoa kertyi vain 110 mailia (180 km). Se tekikin oikein hyvää ajontäyteisten päivien jälkeen.

Aamulla ei tarvinnut ajaa oikeastaan ollenkaan. Siirsin vain auton noin mailin matkan motellin pihasta Zionin kansallispuiston parkkipaikalle, jossa hyppäsin bussiin, joka vei niin pitkälle kanjonia ylös kuin tietä pitkin pääsee. Tunnelma oli hyvässä nousussa, kun bussin ikkunasta näkyi aamuauringon valaisemia punaisia kanjonin seiniä.

Bussin päätepysäkiltä jatkoin matkaa jalan. Kohteena kuuluisa Zion Narrows, jossa kanjoni kapenee vain muutaman metrin levyiseksi. Tämän klassikkohaikin erityispiirre on se, että reitti kulkee Virgin-jokea pitkin, ja suuren osan ajasta joki on yhtä leveä kuin kanjoni. Eli haikki on joessa kahlaamista, mitä nyt välillä pääsee hetkeksi kuivalle maalle. Pahimmillaan vettä oli selvästi yli vyötärön, joten oli kyllä hyvä juttu että vesi ei ollut kovin kylmää. Haikki ylävirtaan kesti kolme tuntia, ja takaisin pääsin puoli tuntia nopeammin.

Aika paljon kyllä jännitti, saanko koko ajan kädessä kulkeneen kameran pysymään kuivana. Muut arat tavarat olivat vesitiiviissä pussissa, mutta eihän kameraa nyt sellaiseen malttanut laittaa missään vaiheessa. Muutamassa paikassa liukkaat kivet ja virtaus yrittivät parhaansa mukaan saada minut kaatumaan, mutta selvisin parilla läheltä piti tilanteella. Olen onneksi aika hyvä horjahdettuani löytämään uudelleen tasapainon. Useimmilla muilla oli mukana kävelysauva, mutta minä olin unohtanut hankkia sellaisen, enkä enää tänä aamuna jaksanut alkaa säätämään. Loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että sauvasta oliskin ollut enemmän vaivaa kuin hyötyä.

Ja melkoinen valokuvaajan paratiisi Zion Narrows onkin. Kanjonin kapeimpiin kohtiin ei tule suoraa auringonpaistetta juuri milloinkaan, mutta auringonvalo värjää kuitenkin taittuessaan kanjonin seinät lähes maagisella tavalla. Se näkyy oikeastaan valokuvissa paljon paremmin kuin oikeasti paikan päällä. Vastaavan efektin olen nähnyt Pagen lähellä Antelope Canyonissa. Siellä efekti on voimakkaampi, sillä kanjoni on vielä yhtä kertaluokkaa kapeampi. Toisaalta Zion Narrows on vaikuttavampi siksi, että kanjoni on merkittävästi syvempi.

Kuten edellisen kerran Zionissa haikatessani, lähdin matkaan aikaisin aamulla kahdesta syystä. Toisaalta halusin välttää 40 asteen lämmössä haikkaamisen, ja toisaalta halusin välttää suuret ihmismassat. Molemmat onnistuivatkin mainiosti. Kanjoniin ei aamulla aurinko paista, ja siellä oli jopa niin kylmä, että otin aluksi fleeceä päälle. Myös yksin haikkaaminen onnistui hienosti. Ennen kääntöpisteeseen pääsyä tapasin alle kymmenen ihmistä, takaisin tullessa sitten arviolta parisataa. Olin hyvin tyytyväinen että en joutunut kärsimään näistä massoista ennen kuin aloin olla jo aika lähellä haikin loppua.

Takaisin kuivalle maalle päästyäni päätin vielä kävellä mailin verran kanjonin pohjalla. Polkupyörille tarkoitettu kestopäällystetty polku tuntui joen pohjan tarpomisen jälkeen aika taivalliselta. Ja sitä olivat kyllä maisematkin. Iltapäivällä Zion on parhaimmillaan, kun kanjonin molemmat reunat kylpevät auringossa. Myös Zionista itään vievä tie on puiston sisällä käsittämättömän upea. Tie nousee sen verran ylemmäksi kuin mitä kanjoni on, että kivien värit muuttuvat taas aivan toisenlaiseksi. Mukaan tulee punaisten eri sävyjen lisäksi etenkin valkoista kiveä. Yhdistelmä toimii.

Zionista päästyäni poikkesin vielä aivan nopeasti Red Canyonissa ja Bryce Canyonin kansallispuistossa. Ensimmäisen ohi olen ajanut pariin kertaan ehtimättä pysähtyä, mutta nyt ehdin kävellä reilun mailin mittaisen lenkin punakivien joukossa. Täällä kivet ovat erityisen punaisia, ja laskeva aurinko vain korosti tätä.

Bryce Canyoniin ehdin auringon juuri laskettua kanjonin reunan taakse. Auringonlaskun näkemättä jääminen ei haitannut, sillä tämä oli kolmas vierailuni tässä kansallispuistossa. Itse asiassa ejdin jo ajatella, etten poikkeaisi puistossa lainkaan, mutta sitten totesin että samahan se on käydä kun paikka on kuitenkin hieno ja valoa riittää vielä reiluksi puoleksi tunniksi. Ensimmäiseksi poikkesin suosikkinäköalapaikallani Bryce Pointilla, josta näkee hoodoo-amfiteatterin parhaiten. Kuvia en edes yrittänyt ottaa, sillä tiesin että ne eivät enää onnistu auringon lakattua valaisemasta amfiteatteria. Aurinko kun on liiaksi vastassa. Silti halusin ensimmäiseksi mennä juuri tänne nauttimaan maisemista, mistä jokunen valokuvaamistani seurannut lukija ehkä yllättyy. Sen sijaan Sunset Pointilta sain muutaman julkaisukelpoisen kuvan. Illan päätteeksi ihailin vielä nousevaa täysikuuta Sunrise Pointilta.

Motelli on tänään Tropicin pikkukaupungissa vain alle kymmenen mailin päässä Bryce Canyonilta. Onneksi minulla ei ole kovin kova nälkä, sillä tämän kylän molemmat ravintolat menivät kiinni juuri tullessani kaupunkiin. Oman motellin juoma-automaattikin on rikki, mutta onneksi naapurimotellilta sai sentään vähän sokeripitoista juomaa, josta irtoaa sen verran energiaa että jaksaa aamuun asti. Päivän ruokana oli vain pari edellisiltana huoltoasemalta ostettua kolmioleipää kanjonissa sekä hampurilaisateria Zionista poistumisen jälkeen Hatchin pikkukaupungissa. Söin itse asiassa samassa ravintolassa kuin missä söin reilu vuosi sitten kun viimeksi olin näillä kulmilla. Eipä noita vaihtoehtojakaan ole toki monta. Täällä ei todellakaan ole mitään ketjuravintoloita. Hyvä että ketjumotelleja.