Päivä alkoi kevyellä 60 mailin (95 km) ajolla Great Basinin kansallispuistoon. Tämä oli ennen tätä päivää ainoa Kallivuorten länsipuoleinen USA:n kansallispuisto, jota en ollut nähnyt. Muutenkin läntisten osavaltioiden kansallispuistot on tullut kierrettyä tarkkaan. Ainoa puuttuva on nimittäin Theodor Roosevelt National Park Pohjois-Dakotassa. Se on niin kaukana kaikesta, että en usko sinne koskaan eksyvänikään. Ja Pohjois-Dakotan voi sitäpaitsi kai laskea keskilänneksikin jos haluaa. Näiden läntisten osavaltioiden puistot on tullut siis nähtyä kaikki: Washington, Oregon, Kalifornia, Idaho, Montana, Wyoming, Etelä-Dakota, Nevada, Utah, Arizona, Colorado, New Mexico ja Teksas. Alaskaa ja Havaijia en ota tähän mukaan, kuten täällä tapana on.
Great Basin National Park tunnettiin aiemmin nimellä Lehman Caves National Monument. Nimen vaihtoon liittynyt alueen laajennus ja suojelutason parantaminen tehtiin vuonna 1986. Kansallispuistona Great Basin ei siis ole klassikko, mutta luolissa on ollut turismia yli sata vuotta, ja suojeltunakin ne ovat olleet vuodesta 1922.
Niinpä en panostanut juuri muuhun kuin aamuyhdeksäksi varaamaani luolakierrokseen. Tulin puistoon kuitenkin sen verran ajoissa, että ehdin ajaa Nevadan toiseksi korkeimman vuoren rinnettä pitkin 3049 metrin korkeuteen. Tästä olisi ollut vielä 933 pystysuoraa metriä Wheeler Peakin laelle, mutta se olisi tietenkin pitänyt kulkea jalan. Tähän ei toki tänään ollut aikaa, eikä ollut myöskään kuusikilometriseen polkuun joka olisi kiertänyt noin 3000 metrin korkeudessa kahden järven rantoja. Toisaalta harmi, mutta toisaalta toistelin itselleni, että olin menossa Etelä-Utahiin. Silloin ei nimittäin kannata hukata aikaa "ihan kiva" -tyyppisiin haikkeihin.
Se Nevadan korkein vuori on muuten Border Peak, jonka ohi ajoin kun eilen siirryin Kaliforniasta Nevadaan. Se on 4007 metrisenä 25 metriä Wheeler Peakia korkeampi. Toisaalta Wheeler Peakilla on jäätikkö, Border Peakilla ei. Kuka muuten tiesi, että Nevadassa on jäätikkö?
Itse luola osoittautui matkan arvoiseksi. Ennakkoon odotukset eivät olleet kovin suuret, sillä Etelä-Dakotan vastaavat kalkkikiviluolat eivät keväällä oikein vaikuttaneet kun olin vain vuosi aiemmin tullut piloille hemmotelluksi Carlsba Cavernsissa. Ei Lehman Cave toki Carlsbadin luolille pärjää, mutta se oli riittävän erilainen. Pidin erityisesti siitä, että käytävillä oli koko ajan ahdasta, mikä loi sellaista tunnelmaa että oli luonnomukaisessa luolassa eikä rakennetussa turistikohteessa. Sai ihan pujotella ja kumarrella itsensä läpi paikkapaikoin. Tosin kyllähän näissä luolissa on 1900-luvun alkupuolella tehty sellaisia ratkaisuja joita ei enää nykyisin tehtäisi. Siis tuhottu luolan vähemmän näyttäviä kohtia, jotta näyttävimpiin pääsisi helpommin.
Nevadassa oli kuitenkin hienointa eilinen ja tämänpäiväinen ajaminen keskellä ei mitään. Sama jatkui vielä Utahin puolellakin, ja siellä eiliset pitkät suorat löysivät selkeän voittajansa. En katsonut tarkkaa mittarilukemaa aivan suoran alussa, mutta suora oli joka tapauksessa yli 50 kilometriä pitkä. Ja siis taas aivan luotisuoraa tietä. Tänne pääsin kun Great Basinista eteenpäin lähtiessä tuli tehtyä Google Mapsin opastamana 130 kilometrin ylimääräinen kierros. Googlen mukaan tämä reitti on yli puoli tuntia nopeampi kuin suora reitti, mutta epäilen. Nopeusrajoitus voi tuolla suoralla tiellä ollakin vain 55 mph kun se nopeammalla reitillä on 65-80 mph, mutta käytännössä asumattomilla seuduilla luotisuraa tietä voi ajaa huomattavasti rajoituksen yli. Ei siellä kuitenkaan ole poliiseja eikä oikein muuta liikennettäkään. Tajusin mokani vasta kun olin jo ajanut 30 mailia (50 km) Googlen neuvomaa reittiä, joten ei auttanut kuin purra hammasta ja ajaa.
Lopulta pääsin perille Cedar Breaks National Monumentiin. Kyseessä on hieman Bryce Canyonin kaltainen paikka, jossa on punaisten hoodoo-kivien muodstama amfiteatteri. Tällaisia paikkoja syntyy kun hiekkakivi sulaa ja jäätyy, ja lohkeilee juuri sopivasti. Siksi tämä amfiteatteri on Bryce Canyonin tapaan yli 3000 metrin korkeudessa. Huomasin tämän konkreettisesti jo ensimmäisellä näköalapaikalla. Otin muutaman juoksuaskeleen ylämäkeen, ja sydän alkoi hakata siihen tahtiin että tuntui että se tulisi rintakehästä ulos. Hengitys tasaantui vasta jatkettuani autolla parin kilometrin verran ja päässä oli sellainen olo että sitä alkaa kohta särkeä. Päätin ottaa jatkossa iisisti.
Haikkaamaan piti kuitenkin päästä. Onneksi alas amfiteatteriin ei mene polkua, niin sain haikata vain amfiteatterin yläreunalla. Pituutta reitillä oli reilu kuusi kilometriä. Korkeuseroa kertyi noin 200 metriä, mikä sekin oli näissä korkeuksissa aivan tarpeeksi. Hienointa reitissä oli kuitenkin se, että se on parhaimmillaan juuri auringon laskiessa. Ihan auringonlaskuun asti minulla ei reitillä mennyt, mutta mitä alemmaksi aurinko laski, sitä punaisemmalta amfiteatteri näytti.
Aivan haikin lopuksi löysin vielä amfiteatterin reunalta pienehkön söpön ja karvaisen nisäkkään. Luulen että se oli murmeli, mutta en ole ihan varma. Siinä se köllötteli valkoisella kivellä, taustallaan punainen amfiteatteri. Ja siinä me katselimme toisiamme aika pitkään, sulassa sovussa.
Päivän päätteeksi ajoin Springdaleen Zionin kansallispuiston kupeeseen. Ajoa kertyi tänään 420 mailia (675 km), ja juuri ennen kuin tulin perille, auton matkamittariin tuli 2500 mailia täyteen. Samalla matkamittarin tllalla alkoi vilkkua teksti "change oil". Tämä on siis huoltovälinäyttö, ei mikään varsinainen varoitus, joten ei siihen sinällään ole tarvetta reagoida. Ilman matkamittaria olisi kuitenkin ikävä tehdä matkaa, joten googlasin saisiko varoituksen pois vilkkumasta. Ja saihan sen tekemällä näin: virta-avain asentoon "on" käynnistämättä moottoria, pumppaa kaasupoljin pohjaan kolme kertaa, käännä virta-avain asentoon "off" ja sitten takaisin asentoon "on". Näytti tepsivän.
Great Basin National Park tunnettiin aiemmin nimellä Lehman Caves National Monument. Nimen vaihtoon liittynyt alueen laajennus ja suojelutason parantaminen tehtiin vuonna 1986. Kansallispuistona Great Basin ei siis ole klassikko, mutta luolissa on ollut turismia yli sata vuotta, ja suojeltunakin ne ovat olleet vuodesta 1922.
Niinpä en panostanut juuri muuhun kuin aamuyhdeksäksi varaamaani luolakierrokseen. Tulin puistoon kuitenkin sen verran ajoissa, että ehdin ajaa Nevadan toiseksi korkeimman vuoren rinnettä pitkin 3049 metrin korkeuteen. Tästä olisi ollut vielä 933 pystysuoraa metriä Wheeler Peakin laelle, mutta se olisi tietenkin pitänyt kulkea jalan. Tähän ei toki tänään ollut aikaa, eikä ollut myöskään kuusikilometriseen polkuun joka olisi kiertänyt noin 3000 metrin korkeudessa kahden järven rantoja. Toisaalta harmi, mutta toisaalta toistelin itselleni, että olin menossa Etelä-Utahiin. Silloin ei nimittäin kannata hukata aikaa "ihan kiva" -tyyppisiin haikkeihin.
Se Nevadan korkein vuori on muuten Border Peak, jonka ohi ajoin kun eilen siirryin Kaliforniasta Nevadaan. Se on 4007 metrisenä 25 metriä Wheeler Peakia korkeampi. Toisaalta Wheeler Peakilla on jäätikkö, Border Peakilla ei. Kuka muuten tiesi, että Nevadassa on jäätikkö?
Itse luola osoittautui matkan arvoiseksi. Ennakkoon odotukset eivät olleet kovin suuret, sillä Etelä-Dakotan vastaavat kalkkikiviluolat eivät keväällä oikein vaikuttaneet kun olin vain vuosi aiemmin tullut piloille hemmotelluksi Carlsba Cavernsissa. Ei Lehman Cave toki Carlsbadin luolille pärjää, mutta se oli riittävän erilainen. Pidin erityisesti siitä, että käytävillä oli koko ajan ahdasta, mikä loi sellaista tunnelmaa että oli luonnomukaisessa luolassa eikä rakennetussa turistikohteessa. Sai ihan pujotella ja kumarrella itsensä läpi paikkapaikoin. Tosin kyllähän näissä luolissa on 1900-luvun alkupuolella tehty sellaisia ratkaisuja joita ei enää nykyisin tehtäisi. Siis tuhottu luolan vähemmän näyttäviä kohtia, jotta näyttävimpiin pääsisi helpommin.
Nevadassa oli kuitenkin hienointa eilinen ja tämänpäiväinen ajaminen keskellä ei mitään. Sama jatkui vielä Utahin puolellakin, ja siellä eiliset pitkät suorat löysivät selkeän voittajansa. En katsonut tarkkaa mittarilukemaa aivan suoran alussa, mutta suora oli joka tapauksessa yli 50 kilometriä pitkä. Ja siis taas aivan luotisuoraa tietä. Tänne pääsin kun Great Basinista eteenpäin lähtiessä tuli tehtyä Google Mapsin opastamana 130 kilometrin ylimääräinen kierros. Googlen mukaan tämä reitti on yli puoli tuntia nopeampi kuin suora reitti, mutta epäilen. Nopeusrajoitus voi tuolla suoralla tiellä ollakin vain 55 mph kun se nopeammalla reitillä on 65-80 mph, mutta käytännössä asumattomilla seuduilla luotisuraa tietä voi ajaa huomattavasti rajoituksen yli. Ei siellä kuitenkaan ole poliiseja eikä oikein muuta liikennettäkään. Tajusin mokani vasta kun olin jo ajanut 30 mailia (50 km) Googlen neuvomaa reittiä, joten ei auttanut kuin purra hammasta ja ajaa.
Lopulta pääsin perille Cedar Breaks National Monumentiin. Kyseessä on hieman Bryce Canyonin kaltainen paikka, jossa on punaisten hoodoo-kivien muodstama amfiteatteri. Tällaisia paikkoja syntyy kun hiekkakivi sulaa ja jäätyy, ja lohkeilee juuri sopivasti. Siksi tämä amfiteatteri on Bryce Canyonin tapaan yli 3000 metrin korkeudessa. Huomasin tämän konkreettisesti jo ensimmäisellä näköalapaikalla. Otin muutaman juoksuaskeleen ylämäkeen, ja sydän alkoi hakata siihen tahtiin että tuntui että se tulisi rintakehästä ulos. Hengitys tasaantui vasta jatkettuani autolla parin kilometrin verran ja päässä oli sellainen olo että sitä alkaa kohta särkeä. Päätin ottaa jatkossa iisisti.
Haikkaamaan piti kuitenkin päästä. Onneksi alas amfiteatteriin ei mene polkua, niin sain haikata vain amfiteatterin yläreunalla. Pituutta reitillä oli reilu kuusi kilometriä. Korkeuseroa kertyi noin 200 metriä, mikä sekin oli näissä korkeuksissa aivan tarpeeksi. Hienointa reitissä oli kuitenkin se, että se on parhaimmillaan juuri auringon laskiessa. Ihan auringonlaskuun asti minulla ei reitillä mennyt, mutta mitä alemmaksi aurinko laski, sitä punaisemmalta amfiteatteri näytti.
Aivan haikin lopuksi löysin vielä amfiteatterin reunalta pienehkön söpön ja karvaisen nisäkkään. Luulen että se oli murmeli, mutta en ole ihan varma. Siinä se köllötteli valkoisella kivellä, taustallaan punainen amfiteatteri. Ja siinä me katselimme toisiamme aika pitkään, sulassa sovussa.
Päivän päätteeksi ajoin Springdaleen Zionin kansallispuiston kupeeseen. Ajoa kertyi tänään 420 mailia (675 km), ja juuri ennen kuin tulin perille, auton matkamittariin tuli 2500 mailia täyteen. Samalla matkamittarin tllalla alkoi vilkkua teksti "change oil". Tämä on siis huoltovälinäyttö, ei mikään varsinainen varoitus, joten ei siihen sinällään ole tarvetta reagoida. Ilman matkamittaria olisi kuitenkin ikävä tehdä matkaa, joten googlasin saisiko varoituksen pois vilkkumasta. Ja saihan sen tekemällä näin: virta-avain asentoon "on" käynnistämättä moottoria, pumppaa kaasupoljin pohjaan kolme kertaa, käännä virta-avain asentoon "off" ja sitten takaisin asentoon "on". Näytti tepsivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti