Tämänpäiväinen päätarkoitus oli korjata vuoden 2006 road tripin virhe. Silloin nimittäin ajettiin Utah HWY 12 pimeässä, ja vasta myöhemmin selvisi, että kyseessä on maisemiltaan yksi USA:n upeimmista teistä. Voi olla, että silloin ei olisi ollut muuta vaihtoehtoakaan, mutta asia oli jäänyt kaivelemaan aika tavalla.
Tie olikin täysin maineensa veroinen. Etenkin Escalanten ja Boulderin välinen osio on aivan mielettömän hieno. Siellä Utahin punainen aavikko on parhaimmillaan. Kanjoneita on kaikkialla, samoin mitä erilaisempia hiekkakivimuodostelmia. Ironista on, että nyt jäi sitten vähän kaivelemaan se, että en ehtinyt viettää alueella kuin tämän yhden päivän. Tie on nimittäin erilaisten liittovaltion ja osavaltion organisaatioiden luonnonsuojelualueiden ympäröimä, joten mahdollisuudet jalkautua autosta ovat rajattomat.
Ensimmäiseksi poikkesin Kodachrome Basin State Parkissa, jossa haikkasin laaksossa reilun kuuden kilometrin mittaisen haikin korkeiden hiekkakivimuodostelmien keskellä. Hienon taustan laaksolle antoivat sitä reunustaneet vaaleat vuorijonot.
Lähellä olisi ollut myös kuuluisa Grosvenor Arch, vertaansa vailla oleva kaksoiskaari. Tiedustelin Visitor Centerillä tien kuntoa, ja valitettavasti olisi tarvittu sedania suurempi maavara. Olin kymmenen mailin päässä kaarelta, mutta en päässyt sen luo. Ei hyvä. Vastaavia hiekkateitä, joilla vaaditaan suurempi maavara ja mieluiten myös neliveto, on alueella monta. Ne menevät syvälle alaltaan valtavaan Grand Staircase Escalante National Monumentiin (GSENM), jossa on luonnoihmeitä vaikka kuinka paljon.
Yhdelle näistä hiekkateistä uskaltauduin 12 mailin (19 km) mittaiselle matkalle Devils Gardeniin. Tie oli amerikkalaisittain todella hyvässä kunnossa, joten ei tarvinnut olla huolissaan maavarasta, mutta kuten täällä on tapana, tie oli täynnä teräviä kiviä. Kerran Oregonissa rikoin renkaan tuollaiseen, joten ajelin nyt aika hissuksiin, ja silti jännitti. Keskinopeus matkalla oli noin 50 km/h. Perillä maisemat kyllä sitten palkitsivat. En ollut aikaisemmin nähnyt vastaavia lippahattuisia sienen näköisiä värikkäitä hiekkakivimuodostelmia. Hiekkatietä hieman pidemmälle ajamalla olisi löytänyt kapeita ja korkeita kanjoneita (
engl. slot canyon, joihin olisi päässyt sisälle, mutta sinne en uskaltanut saamieni raporttien perusteella edes yrittää. Silti tästä sai hyvää esimakua siitä, millaista GSENM:ssä olisi ajella syvälle erämaahaan. Melkoisen kipinän tästä sai. On jotenkin hienoa, kun pääsee kauaksi sivistyksestä, ja näkee upeita paikkoja joihin pääsemiseksi pitää nähdä vähän vaivaa. Siinä se haikkaamisenkin hienous minusta on.
Se sedanilla liikkuessa ilmeinen haikki tällä alueella olisi Lower Calf Creek Fallsin haikki. Polun alkuun pääsee nimittäin päällystettyä päätietä pitkin, ja haikki seuraa kauniista kanjonia, joka päättyy vesiputoukseen. Minulla ei lopulta ollut tähän oikein aikaa, ja muutenkin olin ymmärtänyt, että iltapäivällä ja illalla putous ja suuri osa kanjonista on varjossa, jolloin paikka ei tietenkään ole parhaimmillan. Sen sijaan kävelin hieman lyhyemmän (reilu 6 km) polun Escalante-joen vartta huomattavasti leveämmässä kanjonissa. Aurinko paistoi sopivasti kanjonin suuntaisesti, jolloin maisemat pääsivät oikeuksiinsa. Polku meni joen poikki viisi kertaa, joten tänäänkin pääsin kastelemaan jalkani. Mitään siltoja ei nimittäin ollut. Paitsi haikin lopussa oli yksi luonnon oma silta. Valtava hiekkakivikaari oli osittain varjossa ja lähellä kanjonin seinää, mutta kyllä se silti aika vaikuttava oli. Korkeutta kaarella on noin 40 metriä ja pituutta noin 30 metriä.
Haikin jälkeen alkoikin jo aurinko olla aika alhaalla, ja aloin kiirehtiä tietä eteenpäin. Tässä vaiheessa pääsin näköalapaikalle, josta näkyi kanjoni, jonne putoushaikki olisi vienyt. Alkoi tulla kovasti sellainen olo, että nyt pitäisi olla päivä lisää aikaa, jotta pääsisi vielä sinne. Lisäksi tekisi mieli ajaa eräs 30 mailia (50 km) GSENM:n sisälle menevä päällystetty tie. Se kun menee kuulemma kauniiseen kanjoniin, ja sen varrella on myös toisia kanjoneita joihin voisi haikata. Tie jatkuisi vielä päällystämättömänä Capitol Reefin kansallispuistoon, josta pääsisi kiertämään lenkin takaisin normaalille maantielle. Tässäkin asia jonka takia tänne pitäisi tulla takaisin kunnon nelivetoisen auton kanssa.
Ehdin kuitenkin ajaa varsinaisen Utah HWY 12:n ennen auringon laskua. Ja itse asiassa kaikki maisemat olivat tien loppupätkällä nimenomaan idässä, joten ei tässä nyt suuresti toisaalta harmitella täydy. Käsittääkseni katselin nimenomaan Capitol Reefin kansallispuiston maisemia.
Yötä olen Salinassa. Vaikka tänään en varsinaisesti tehnyt muuta matka-ajoa kuin lopun noin 70 mailia (110 km) auringon jo laskettua, jostain matkamittariin kertyi jopa 250 mailia (400 km). Soundersin peli on huomenna Salt Lake Cityssä, jonne on tästä matkaa noin 150 mailia (240 km). Olisipa peli ollut vasta sunnuntaina, niin voisin viettää vielä yhden päivän eteläisen Utahin aavikoilla. Vai pitäsikö tässä vielä tehdä uusia suunnitelmia? Auto pitää palauttaa Seattlessa vasta perjantaiaamuna.
Tie olikin täysin maineensa veroinen. Etenkin Escalanten ja Boulderin välinen osio on aivan mielettömän hieno. Siellä Utahin punainen aavikko on parhaimmillaan. Kanjoneita on kaikkialla, samoin mitä erilaisempia hiekkakivimuodostelmia. Ironista on, että nyt jäi sitten vähän kaivelemaan se, että en ehtinyt viettää alueella kuin tämän yhden päivän. Tie on nimittäin erilaisten liittovaltion ja osavaltion organisaatioiden luonnonsuojelualueiden ympäröimä, joten mahdollisuudet jalkautua autosta ovat rajattomat.
Ensimmäiseksi poikkesin Kodachrome Basin State Parkissa, jossa haikkasin laaksossa reilun kuuden kilometrin mittaisen haikin korkeiden hiekkakivimuodostelmien keskellä. Hienon taustan laaksolle antoivat sitä reunustaneet vaaleat vuorijonot.
Lähellä olisi ollut myös kuuluisa Grosvenor Arch, vertaansa vailla oleva kaksoiskaari. Tiedustelin Visitor Centerillä tien kuntoa, ja valitettavasti olisi tarvittu sedania suurempi maavara. Olin kymmenen mailin päässä kaarelta, mutta en päässyt sen luo. Ei hyvä. Vastaavia hiekkateitä, joilla vaaditaan suurempi maavara ja mieluiten myös neliveto, on alueella monta. Ne menevät syvälle alaltaan valtavaan Grand Staircase Escalante National Monumentiin (GSENM), jossa on luonnoihmeitä vaikka kuinka paljon.
Yhdelle näistä hiekkateistä uskaltauduin 12 mailin (19 km) mittaiselle matkalle Devils Gardeniin. Tie oli amerikkalaisittain todella hyvässä kunnossa, joten ei tarvinnut olla huolissaan maavarasta, mutta kuten täällä on tapana, tie oli täynnä teräviä kiviä. Kerran Oregonissa rikoin renkaan tuollaiseen, joten ajelin nyt aika hissuksiin, ja silti jännitti. Keskinopeus matkalla oli noin 50 km/h. Perillä maisemat kyllä sitten palkitsivat. En ollut aikaisemmin nähnyt vastaavia lippahattuisia sienen näköisiä värikkäitä hiekkakivimuodostelmia. Hiekkatietä hieman pidemmälle ajamalla olisi löytänyt kapeita ja korkeita kanjoneita (engl. slot canyon, joihin olisi päässyt sisälle, mutta sinne en uskaltanut saamieni raporttien perusteella edes yrittää. Silti tästä sai hyvää esimakua siitä, millaista GSENM:ssä olisi ajella syvälle erämaahaan. Melkoisen kipinän tästä sai. On jotenkin hienoa, kun pääsee kauaksi sivistyksestä, ja näkee upeita paikkoja joihin pääsemiseksi pitää nähdä vähän vaivaa. Siinä se haikkaamisenkin hienous minusta on.
Se sedanilla liikkuessa ilmeinen haikki tällä alueella olisi Lower Calf Creek Fallsin haikki. Polun alkuun pääsee nimittäin päällystettyä päätietä pitkin, ja haikki seuraa kauniista kanjonia, joka päättyy vesiputoukseen. Minulla ei lopulta ollut tähän oikein aikaa, ja muutenkin olin ymmärtänyt, että iltapäivällä ja illalla putous ja suuri osa kanjonista on varjossa, jolloin paikka ei tietenkään ole parhaimmillan. Sen sijaan kävelin hieman lyhyemmän (reilu 6 km) polun Escalante-joen vartta huomattavasti leveämmässä kanjonissa. Aurinko paistoi sopivasti kanjonin suuntaisesti, jolloin maisemat pääsivät oikeuksiinsa. Polku meni joen poikki viisi kertaa, joten tänäänkin pääsin kastelemaan jalkani. Mitään siltoja ei nimittäin ollut. Paitsi haikin lopussa oli yksi luonnon oma silta. Valtava hiekkakivikaari oli osittain varjossa ja lähellä kanjonin seinää, mutta kyllä se silti aika vaikuttava oli. Korkeutta kaarella on noin 40 metriä ja pituutta noin 30 metriä.
Haikin jälkeen alkoikin jo aurinko olla aika alhaalla, ja aloin kiirehtiä tietä eteenpäin. Tässä vaiheessa pääsin näköalapaikalle, josta näkyi kanjoni, jonne putoushaikki olisi vienyt. Alkoi tulla kovasti sellainen olo, että nyt pitäisi olla päivä lisää aikaa, jotta pääsisi vielä sinne. Lisäksi tekisi mieli ajaa eräs 30 mailia (50 km) GSENM:n sisälle menevä päällystetty tie. Se kun menee kuulemma kauniiseen kanjoniin, ja sen varrella on myös toisia kanjoneita joihin voisi haikata. Tie jatkuisi vielä päällystämättömänä Capitol Reefin kansallispuistoon, josta pääsisi kiertämään lenkin takaisin normaalille maantielle. Tässäkin asia jonka takia tänne pitäisi tulla takaisin kunnon nelivetoisen auton kanssa.
Ehdin kuitenkin ajaa varsinaisen Utah HWY 12:n ennen auringon laskua. Ja itse asiassa kaikki maisemat olivat tien loppupätkällä nimenomaan idässä, joten ei tässä nyt suuresti toisaalta harmitella täydy. Käsittääkseni katselin nimenomaan Capitol Reefin kansallispuiston maisemia.
Yötä olen Salinassa. Vaikka tänään en varsinaisesti tehnyt muuta matka-ajoa kuin lopun noin 70 mailia (110 km) auringon jo laskettua, jostain matkamittariin kertyi jopa 250 mailia (400 km). Soundersin peli on huomenna Salt Lake Cityssä, jonne on tästä matkaa noin 150 mailia (240 km). Olisipa peli ollut vasta sunnuntaina, niin voisin viettää vielä yhden päivän eteläisen Utahin aavikoilla. Vai pitäsikö tässä vielä tehdä uusia suunnitelmia? Auto pitää palauttaa Seattlessa vasta perjantaiaamuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti