Tänään ohjelmassa oli kevyt haikki Haybrook lookoutille. Kyseessä on vanha puinen vartiotorni Mount Indexin lähellä. Index onkin suosikkivuoriani, joten tämä haikki oli oiva löytö. Koska polunpää oli vain noin 90 kilometrin päässä Seattlesta ja haikilla oli pituutta vain neljä kilometriä (edestakainen matka yhteensä), kotoakaan ei tarvinnut lähteä kuin vasta kymmeneltä aamulla. Täydellistä.

Nousua polulla kuitenkin oli ihan kiitettävästi, sillä kahden kilometrin matkan aikana noustiin hieman yli 300 metriä. Ja se on paljon se. Kuntopyöräharjoittelu ei näemmä ole pitänyt kuntoa ihan kohdallaan, vaan puuskutin ylös noustessa melkoisesti, ja pidin useita juoma- ja valokuvaustaukoja. Polven kanssa sen sijaan ei ollut oikeastaan mitään ongelmia, vaikkakin olin kyllä senkin suhteen mielissäni, että haikki ei ollut yhtään tämän pidempi. Referenssiksi todettakoon, että rankimmalla tekemälläni päivähaikilla (Sourdough Mountainille) oli 1500 metriä nousua 10 kilometrin matkalla (ja sama takaisin alas). Nyt siis nousua oli kilometriä kohden saman verran, mutta kilometrejä oli huomattavasti vähemmän. Ja kun nyt polviteemassa ollaan, teoriani on, että juuri tuolla Sourdough Mountainilla rasitin polveni siihen kuntoon, että se myöhemmin meni rikki periaatteessa aivan vaarattomassa tilanteessa. Teoriasta huolimatta olen sitä mieltä, että tuo haikki kannatti. Katsokaa noita vanhoja kuvia! Ja kuvitelkaa miten hienolta näyttää kun todellisuus on aina vielä pari kertaluokkaa hienompaa.

Tämänpäiväinen haikki oli varsin tyypillinen sikäli, että aluksi sai temuta ihan riittävän kauan metsässä, josta ei maisemia juuri näy. Vaikka itse asiassa tänään maisemilla palkittiin harvinaisen nopeasti, sillä 45 minuutin talsimisen jälkeen oltin perillä näkötorinilla. Ensimmäiset vuorimaisemat tulivat esiin juuri sillä kohdalla mistä torninkin jo näki. Perillä vietettiin parikymmentä minuuttia, ja takaisin autolla oltiin alle puolessa tunnissa. Yllä olevissa kahdessa kuvassa muuten näkyy hyvin, missä kohtaa Mount Indexin seinämää on Lake Serene, jolle on tullut aiemmin haikattua parikin kertaa.

Tässä vaiheessa kello ei ollut vielä puolta kahtakaan, joten molemmilla oli kovasti sellainen olo, että ei viitsisi vielä suoraan kotiin mennä. Niinpä keksittiin poiketa paluumatkalla lounaalla Snohomishin kaupungissa. Tämä olikin täysosumaratkaisu. Ei sillä että Snohomishissa mitään kovin erityistä minua kiinnostavaa olisi, vaikka ihan kiva pikkukaupunki se onkin. Sen sijaan sieltä löytyi uskomattoman hyvä meksikolainen ravintola. Tavara oli niin aitoa kuin se missään tässä maassa on. Tervehdys oli "Ola!", sipsejä tuli pöytään kahden salsan kera (tuore ja tulinen), listalta ei edes löytynyt texmexiin kuuluvia fajitaksia vaan vähän aidompia meksikolaisia annoksia, ja kaikkea mikä loppui tuli automaattisesti pöytään lisää. Niinpä tippimme oli reippaasti yli erittäin hyvän palvelun merkkinä pidettävän 20 prosentin.

Jo vuorilla tajusimme että nyt on kesäkuuma päivä, mutta Snohomishissa sen todella tunsi. Mittari taisi käydä parhaimmillaan 23 asteessa, mikä on täällä jo todella kuuma päivä, kun aurinko on niin paljon Suomea intensiivisempi. Oli melko paha virhe, että ainoat housuni olivat haikkaajan perusvalinta, eli goretex-kuorihousut. Vasta polulle lähtiessäni muistin, että olin ottanut juuri näitä vaikeasti arvattavia lämpötiloja varten mukaan väljät pellavahousut, mutta ne olivat siis Seattlessa. Nuo ovat pelastaneet monessa paikassa, kun lämpötilat vaihtelevat vuoristossa korkeuden mukaan. Lämpimät kylmällä, viileät kuumalla.

Seattlessa sitten vihdoin pääsin eroon hiostavista housuistani, laitoin kaprit ja sandaalit jalkaan, ja lähdin pyöräilemään Lake Unionin ympäri. Pysähdyksiä oli monissa paikoissa, kuten kuvista näkee.

Ensimmäinen paikka oli Gas Works Park. Tämä puisto on aina mukava paikka, Kauniina päivän kukkula on aina täynnä ihmisiä, ja ilmassa on useita leijoja. Näkymä järven yli Seattlen keskustaan on yksi parhaista mitä kaupungissa on.

Seuraava pysähdys oli University of Washingtonilla. Siellä kameraan tarttui yliopiston jalkapallostadion eli Husky Stadium, Mount Rainier altaan takana, George Washingtonin patsas sekä kampuksen kirsikkapuut.

Yliopistolta suuntasin Montlaken sillan yli Capitol Hillin suuntaan. Matkalla näin lisää kirsikkapuita, ja kun tie alkoi nousta Capitol Hillille, puiden backdropiksi sai vielä Kaskadit. Mitä pihoissa olevia atuoja katselin, näyttää että näillä näkymillä varustettuihin koteihin ei ihan pikkurahalla kiinni pääsekään.

Ja rahasta puheen ollen, melkoista tuhlausta on sekin, että Capitol Hillillä (niin kuin myös Queen Annen huipulla) on kolme vierekkäistä kännykkätolppaa. Jostain syystä nekin oli pakko valokuvata, mutta en sentään niitä tähän laita. Hieman fiksumpi kohde oli Seattlen kuuluisan pojan, Jimi Hendrixin patsaan kuvaaminen. Tällä kohtaa alettiin jo olla Capitol Hillin hieman epämääräisemmillä alueilla, ja väkisin hiipi mieleen, että jotakuta saattaisi kiinnostaa ottaa selkeältä turistilta kamera pois. Juuri siinä patsaan vierellä oli hengailemassa porukkaa, jolla oli tatuointeja kaulalla. Jostain syytä nämä tyypit aina saavat oloni epämiellyttäväksi, vaikka ei kai tuohon alakulttuuriin satunnainen väkivalta kuulu.

Kotimatka viimeinen yllätys oli upeat näkymät Space Needlen ja sen takana olevien Olympian vuorten suuntaan. Aurinko oli jo alhaalla, joten tornista näkyi siluetti ja vuoristakin vain muodot. Upean näköistä. Myös Seattlen keskustaan oli ihan hieno ja minulle aivan uusi näkökulma.

Loppumatkasta tulikin sitten melkoisen kylmä. En ollut nimittäin älynnyt ottaa mitään takkia mukaan, ja varjot alkoivat pidentyä. Hyvä lenkki tuli joka tapauksessa tehtyä. Matkaa sille kertyi noin 20 kilometriä ja melkoisia mäkiäkin tuli noustua. Tästäkään polvi ei kitissyt lainkaan. Sen sijaan tuntui siltä, että pyöräily oli haikin jälkeen sopivaa verryttelyä.