torstaina, heinäkuuta 31, 2008

Eipä ole tullut pitkään aikaan kirjoitettua mitään. Niinpä voisin kertoa, mitä olen näinä Suomen viikkoina tehnyt.

Olen tehnyt aika paljon töitä. Se, miten hiljaista työpaikalla on heinäkuussa, tuli yllätyksenä. Ei edes tunnu siltä että kävisi töissä, sillä ei työpaikalla ole nyt ollut minkäänlaista työyhteisöä. Tätä kyllä korostaa sekin, että Seattlessa koko työpaikka oli avointa labratilaa ja avokonttoria, kun taas täällä kaikki vetäytyvät omiin työhuoneisiinsa tai muutaman hengen labroihin. Joka tapauksessa olen tehnyt paljon töitä kotona, koska työpaikalla ei oikein nyt ole lounasravintolan lisäksi mitään minkä takia sinne päivittäin menisi. Kun elämä taas sinne palaa, nautin varmasti siitä, että on oma työhuone jossa on hiljaista ja työrauha. Avokonttorielämä alkoi Seattlessa rassata.

Ruokakauppaan olen taasen mennyt useamman kerran viime hetkellä. Olen sentään kellon lähestyessä yhdeksää tajunnut, että nyt oikeasti pitää lähteä jos meinaa kauppaan ehtiä, mutta sen tajuaminen on tuntunut aina vähän jännältä. Siis hengessä että onko tää nyt tosiaan näin. Seattlessa vuorokauden ympäri auki olevat ruokakaupat olivat kyllä asia, joka sopi hyvin epäsäännöllistä elämää viettävälle. Tai ehkä ei. Nyt ainakin joskus on jokin syy joka pakottaa töistä kotiin.

Kauppoihin liittyen olen ihastellut sitä, miten halpoja vihannekset Suomessa ovat. Kuulemma vihannekset ovat kuitenkin suomalaisten mielestä kalliita, YLEn tv-uutisissa taidettiin näin kertoa. Vihannesten maku on samalla tasolla kuin USA:ssa, eli mitenkään kehuttavalla mutta ihan ok. Ainoa harmitus on se, että tuoretta maissia ei saa, ja se muoviin pakattu maistuu kauhealta. Tai ei se oikeastaan pahaa ole, vaan se ei yksinkertaisesti maistu oikein miltään. Maissi on kyllä Seattlessakin kausituote, jota ei talvisin supermarketeista saa.

Suomeakin on tullut jonkun verran kierrettyä. On käyty ainakin Vammalassa, Mouhijärvellä, Pietarsaaressa, Anjalankoskella, Helsingissä, Nurmijärvellä ja Hauholla. Hauhosta on mainittava, että siellä ajaessa ohitimme juuri paikan nimeltä Alvettelua. Autossa oli kaksi muuta henkilöä, joista toinen muisti tuon biisin, ja toinen Juicen Hauhon. Minä ainoana molemmat. Tosin vasta jälkeenpäin sain tarkistettua, että J. Karjalainen todellakin laulaa väärin, Alavettula. Eikä biisistä kyllä myöskään selviä, miksi Helsngistä Tampereelle mentäessä tehdään hirveä koukkaus Alvetteulaan. Tosin itse kun tein matkaa Hauholta Tampereen pohjoispuolelle, katsoin vain kartasta, että tuostahan menee hyvän näköisesti tiet joilta pääsee kolmostielle. Eipä tullut mieleenkään, että kartassa ihan ison näköiset tiet voivat olla hiekkateitä. No, Suomessa kun ollaan, tuo ei juuri menoa hidastanut. On se hienoa että hiekkateistäkin tehdään sellaisia että niillä voi ajaan maantienopeuksia pelkäämättä rengasrikkoa.

Mouhijärvestä on vielä pakko mainita, että Hauhon kylässä olevan huoltoaseman yhteydessä on matkamuistomyymälä, josta saa Mouhijärvi-paitoja. Teki mieli ostaa. Olisi varmaan kova sana jossain tuolla yöelämässä.

Jalkapalloakin on tullut katsottua jonkin verran, ja siihenhän osa tuosta matkailustakin liittyy. On se jännä miten peli näyttää heti jalkapallolta kun sitä pelataan oikealla ruoholla keinonurmen sijaan. Ja kyse ei muuten ole siitä, että Amerikassa ei vain osattaisi. Vancouverissa on nimittäin luonnon nurmi, ja niillä vieraspelireissuilla tuli joka kerta todettua tämä sama. Pelejä on nyt ollut Suomessa neljä. Menestys on vaihtelevaa, mutta hauskaa on ollut. Harmi että tämän kesän ainoat polttarit ja häät osuvat molemmat pelien kanssa päällekkäin.

Osittain reissailun takia on tullut taas tutustuttua perisuomalaiseen ruokaan, jota ei Amerikassa saa. Listalla on ollut ainakin lihis kahdella nakilla, grillimakkara eli kisis, kebab, makkaraperunat, einesmaksalaatikko ja roiskeläppäpizza. Perisuomalaisuus on toki noissa hyvin suhteellista. Täytyy kyllä todeta, että kaipaan hieman amerikkalaista kulttuuria, jossa aina jos jotakin ruokaa on tarjolla, yksi vaihtoehto on hampurilainen, joka ei ole koskaan pahaa. Suomalaista hampurilaista en toki ole vielä rohjennut testata.

Kotona ruokaa laittaessani olen taasen huomannut, että kun ruokaa laittaa vain illallista varten, tulee laitettua ihan eri ruokia kuin silloin, kun siitä on tarkoitus pakata eväät. Paremmin on tullut syötyä kuin Seattlessa. Tai siis kotona paremmin, ja tien päällä huonommin.

Juomapuolella välttelin kolajuomia viimeiseen asti ja join sen sijaan menetettyjä makuja kuten Pommac, vadelmalimonadi ja päärynälimonadi. Makkaraperunoiden kanssa juomavalinta oli toki maito. On hienoa nähdä että tämä osa grillikulttuuria ei ole ihan kadonnut, sillä en ollut jonossa likikään ainoa maidon valinnut. Kolaan jouduin sortumaan kun yhdeltä kioskilta oli kaikki muu loppu. Oluiden suhteen olen ollut aika hukassa. Oikein mikään kokeilemani ei maistu miltään muulta kuin janojuomalta. Pitäisiköhän sitä ryhtyä radikaaliksi ja koittaa pitkästä aikaa brittioluita? Prazdrojta en kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sen nyt luulisi edelleen toimivan.

Yhteen pesäpallo-otteluunkin olen ehtinyt, suomalaisiin asioihin palatakseni. Tunnelma oli yhtä kotoinen kuin aina ennenkin vaikka nyt pelataankin toisiksi ylimmällä sarjatasolla. Istun aina samalla paikalla ja niin tekevät kaikesta päätelleen muutkin. Taaskin oli nimittäin ympärillä tuttuja ihmisiä, joita en tapaa missään muualla. Katsojia oli kaikkiaan kai vajaa parisataa henkeä, kuuluttaja ehti paikalle kolmannen vuoriparin alkuun ja joukkueilla oli mainoksia lukuunottamatta identtiset peliasut. Palloja oli sentään useampi kuin kaksi, joten ei tullut kuin pari kertaa tauko peliin sen takia että pelipallot olivat jossakin kaukana pöpelikössä.

Uimarannalla käynnistä viimeksi raportoinkin. Siellä on ollut selvästi mukavinta seuraa. Ja itseppäisintä. Jo puoli vuotta sitten osattiin sanoa "kummieno ei mene töihin", mutta nyt asiasta osataan jo käydä pidempiä keskusteluja. Sydäntäraastavaa, mutta onhan se mukavaa huomata että vanhat kaverit pysyvät vanhoina kavereina.

sunnuntaina, heinäkuuta 20, 2008

Viikonlopun mittaan tuli mieleen, että jos olisin vielä Seattlessa, olisi taas paineita erikseen keksiä tekemistä. Luultavasti olisin päätynyt vuorille haikkaamaan, siellä kun on vihdoin viime talven ennätyslumet sulaneet. Kotikaupungissa ei ohjelmaa erityisemmin tarvitse pohtia, vaan vietin sunnuntain kaksivuotiaan kanssa rannalla. Ja hauskaa oli. Rakentamamme venetsiahenkinen hiekkalinnoitus sai osakseen ansaittua kunnioitusta.

torstaina, heinäkuuta 17, 2008

Tulipahan ajettua autoa suomalaisella kaksikaistaisella maantiellä. Amerikassa on paljon erittäin ärsyttäviä autoilijatyyppejä, mutta ehkä tämä suomalainen perustyyppi eli aina ajokelistä riippumatta noin 10 km/h nopeusrajoituksen alle ajavat autoilijat on se kaikkein ärsyttävin. Amerikassa nimittäin jonoja kertyy vain jos tiellä on autoja niin paljon että jonot ovat sen takia väistämättömät. Suomessa tätä jonoajoa saa sitten kestää vaikka liikenne olisi vähäistä.

Tai sitten ärsyttävin on se amerikkalainen autoilijatyyppi, joka jarruttaa mutkiin 10-20 km/h, vaikka mutkasta voisi aivan hyvin ajaa läpi yhtään hidastamatta. Näihin meinasi erityisesti mennä hermo taannoisella Kalifornian reissulla. Yleisesti on road tripeillä muuten ollutkin niin, että jos edessä on töppäilevä kuski, sillä on suurella todennäköisyydellä Kalifornian kilvet. Sikäläisillä ei tunnu olevan ajotaitoa ollenkaan, mistä tuo ärsyttävä mutka-ajokin kertoo. Erityisen kuvaavaa on se, että mutkaan ei jarruteta etukäteen, vaan mutkan jo kääntyessä. Vastaavasti kiihdytys alkaa vasta mutkan jo päätyttyä, eikä suinkaan siinä vaiheessa kun se alkaa suoristua. Asiaa vähän kompensoi se, että suorilla ajetaan sitten törkeää ylinopeutta, jolloin hyvässä lykyssä mutkissa ei ehdi saavuttaa kalifornialaista ennen kuin mutkat loppuvat. Yhdellä mutkaisella moottoritiellä ohitinkin yhden kalifornialaisen viisi kertaa. Siis aina mutkissa menin itse ohi, ja kaveri sitten ohitti takaisin suorilla. Minulla oli vakionopeuden säädin pitämässä tasaista 75 mph:n nopeutta.

maanantaina, heinäkuuta 14, 2008

Minun Tammerfestini loppui jo perjantaihin, ja Jenni Vartiaisen keikka jäi omalta osaltani viimeiseksi. Jenni Vartiaisen levy on mainio: tasainen kokonaisuus, paljon hyviä kappaleita, ja muutama kohokohtakin. Vuolteentorin keikka ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut keskinkertaisuuden yläpuolelle. Toki Jenni hyvin lauloi, mutta muuten keikassa ei erityisen hyviä elementtejä ollut. Minkäänlaista draaman kaarta ei keikalla ollut, ja lisäksi Jennin bändin soitto oli täysin unohdettavaa. Ehkä tarkoituskin oli, että bändi ei ota minkäänlaista näkyvää roolia, mutta kokonaisuus ei vain toiminut yhtään.

Tammerfestin aikana tuli myös todistettua taas koko joukko ärsyttävää keikkakäyttäytymistä. Stellan keikan loppupuolella joku naisporukka hyökkäsi jonkin vähän tunnetumman biisin alkaessa baarin puolelta lavan eteen, ja alkoi heilutella käsiään ilmassa, epätahdissa keskenään ja musiikkiin nähden. Siinä ne sitten heiluivat koko loppukeikan, ja olivat jotenkin ihan eri tunnelmissa kuin se yleisö joka oli seurannut keikkaa alusta asti. Torstaina Tullikamarilla ja perjantaina Vuolteentorilla taasen lähistölleni osui kaveri, jolla oli paljon innostusta, mutta ei lainkaan rytmi- tai tilannetajua. Koko ajan ihan "vääriä" liikkeitä ja taputukset aina epätahdissa. Tullikamarin kaveri sentään piti oman rytminsä, mutta Vuolteentoverin kaveri taputti jotakin ihan kummallista sooloa, jossa ei kolmea kertaa peräkkäin samassa tahdissa kädet yhteen osuneet. Päälimmäiset tunteet olivat myötahäpeä, huvittuneisuus ja ärsytys, tässä järjestyksessä.

Lauantaina oli sitten kaverin polttarit. Mies haettiin kotoaan jo aamukahdeksan jälkeen, ja vietiin heti thainyrkkeilykehään. Ennen polttarisankarin kehään tulemista pidin lämmittelyssä tyynyjä, joihin harjoitusvastus löi ihan riittävän kovaa esitellessään tekniikoita. Vieläkin on olkapään tienoon lihakset kipeät, mikä onneksi sen huomaa vain käsiä nostaessa. Polttarisankari sai sitten näitä samoja iskuja kehoon, mutta selvisi ottelusta kunnialla.

Loppupäiväkin meni ihan miehekkäissä tunnelmissa, mutta ei siitä sen enempää. Illaksi ja yöksi päädyttiin kauniiseen mökkimaisemaan. Auringon laskua katsellessani ja valokuvatessani mietin, että Seattlessa tätä hetkeä valokuvatessa ei ole juuri varaa virheisiin, sillä seuraavaa kuvaa ottaessa valo on jo muuttunut oleellisesti, ja hetki pimeän ja valoisan välimaastossa on hyvin lyhyt. Toista se on täällä, missä aurinko roikkuu puiden yläpuolella iäisyyden. Mietin minä vähän sitäkin, että Suomalainen järvimaisema on kyllä kaunista. Auringon laskun jälkeinen sininen yö tuntui suorastaan eksoottiselta.

perjantaina, heinäkuuta 11, 2008

Eilen Tammerfest jatkui osaltani Scandinavian Music Groupilla ja von Hertzen Brothersilla. SMG:n keikka oli harmittavan lyhyt, mutta ison kokoonpanon soitto oli kyllä taas kerran upeaa. Illan kohokohta oli Lupaus kesästä. Hertzenin veljeksien kitararockkia en ollut aiemmin juurikaan kuullut, ja kun vielä aikaeroväsymyksen takia alkoi väsyttää aivan törkeästi, en oikein saanut keikasta mitään irti. Vaikutti siltä, että keikka parani mitä pidemmälle se meni, mutta kun minun väsymykseni vain kasvoi enkä tuntenut biisejä, tunsin olevani aika ulkopuolinen.

torstaina, heinäkuuta 10, 2008

Eilen alkoi myös Tammerfest. Ei tietenkään ole aivan sattumaa, että Tammerfest alkaa juuri sopivasti kotiin palattuani, vaan kyllä lentoja aikanaan hankkiessani katsoin hyvin tarkkaan, että ehdin myös Tammerfesteille.

Ensimmäinen keikkani tämän kesän juhlilla oli Stellan keikka Yo-talolla. Sitä olinkin odottanut paljon, sillä Stella on jo useamman vuoden ollut yksi korvissani eniten soineista bändeistä, mutta en ollut koskaan osunut keikalle. Yritystä kyllä on ollut, mutta aina on ollut jokin pakollinen meno – tai sitten olen asunut tuhansien kilometrien päässä keikkapaikasta.

Stellan keikka olikin aivan loistava. Soitto oli tiivistä ja tulkinta vahvaa. Uuden levyn olin ehtinyt kuunnella ehkä kuusi kertaa, mutta vasta keikan aikana se avautui lopullisesti. Loistava levy. Bändin näkeminen livenä aina syventää levynkin kuuntelukokemusta. Stellan levy onkin tänään soinut jo useamman kerran.

Stellan tekstit edustavat mainiosti suomalaisen poplyriikan erityispiirteitä. En tiedä onko jonkin muunkielisessä musiikissa vastaavaa tarinankerrontaperinnettä kuin suomenkielisessä, mutta ainakaan englanninkielisessä populäärimusiikissa mitään sellaista ei minusta ole. Suomalainen poplyriikka kuuluu ilmeisesti samaan jatkumoon kuin Kalevala. Toinen erityispiirre on se, että suomalainen poplyriikka käsittelee hankalia ja ahdistavia asioita aivan ennakkoluulottomasti. Kuunnelkaa vaikka Stellan Totuuden henki tai PMMP:n Joku raja, Matoja tai Kovemmat kädet. Tai Zen Cafén Puuenkeli tai Ensimmäinen. On niitä varmaan muitakin, mutta nuo nyt heti tulivat mieleen.
Katselin eilen kun helikopteri lenteli naapuritalon katon yllä. Eipä ole ennen näkynyt näillä kulmilla. Hieman myöhemmin se tuli käymään sisälläkin.

tiistaina, heinäkuuta 08, 2008

Lähes reaaliaikainen kertomus ensimmäisestä Suomeen paluun jälkeisestä kokonaisesta päivästä jatkuu. Rauhaniemen kansankylpylä oli lähes enallaan. Kelihän on tänään ollut mitä mainioin, joten rantakalliota ja varsinkin saunan edessä olevat auringossa kylpevät tuulensuojaiset penkit olivat väkeä ihan mustanaan. Vesi oli kylmää, mutta kyllä siinä hyvin ui. Virkistää ainakin.

Uimareissun jälkeen menin ruokaostoksille. Ajattelin jo kassalla ylpeänä, että osasinpas tehdä kaiken oikein: löysin kaiken tarvitsemani enempiä harhailematta, muistin punnita vihannekset itse ennen kassaa, en nostanut täyttä ostoskoria kassahihnalle ja annoin kassalla pankkikortin myyjälle yrittämättä höylätä sitä itse. Maksettuani katsoin hölmistyneenä kassahihnan päähän. Siinähän ne ostokset lepäsivät, vaikka olin valmiina nappaamaan valmiiksi pakatut kassit. Ei muuta kuin komento takaisin ja kassin ostoon. Onneksi oli sopivaa pikkurahaa.
Ensivaikutelmat Suomesta: puut ovat tosi pieniä, valoisat illat ovat kauniita ja lintujen laulun taustalla ei ole autojen hurinaa. Kahvi, ruisleipä ja maito maistuvat hyvältä. Lapsuuden kodin portaikon pielessä oleva ruusunmarjapensas tuoksuu samalle kuin noin 25 vuotta sitten. Mukava paikka tämä Suomi.

Omassa kodissa olen saanut makuuhuonessa pois vuokralaisen tieltä olleet huonekalut omiin huoneisiinsa. Seuraavaksi olisi edessä keittiön järjestäminen. Astiat kun ovat vaatehuoneessa niillä hyllyillä, joille olisi tarkoitus tyhjentää matkalaukkujen sisältö. Matkalaukut taasen ovat taktisesti sängyllä, jotta tyhjentäisin ne ennen kuin menen nukkumaan. Nyt menen kuitenkin Rauhaniemeen uimaan. Toivottavasti polkupyörä on tallessa taloyhtiön varastohuoneessa.
Olen palannut kotiin. Kirjaimellisesti. Seison juuri nyt keskellä omaa olohuonettani. Tuntuu aivan mahtavalta! On tämä aika linna Seattlen kämppään verrattuna. Ja mikä parasta, mistään ei voisi huomata, että täällä on asunut vuokralainen.

Muutenkin on tälläkin kertaa sellainen tunne, että kotiin kotiutuu hetkessä. Nettiyhteys aukeaa huomenna ja digiboksin hankin ehkä jo tänään. Mitäs sitä sitten muuta enää tarvitsisikaan?