tiistaina, huhtikuuta 13, 2010

Eipä se ollut aamuherätys tänäänkään helppo. Mutta niin vain auto liikkui jo ennen aamukahdeksaa. Matkaa Archesin kansallispuistoon oli vain viitisen kilometriä, joten vaikka illaksi piti vielä ehtiä takaisin Salt Lake Cityn kautta Seattleen, ehdin viettää puistossa yli kuusi tuntia.

Ensimmäinen pysähdys oli tavan mukaisesti Park Avenuella. Ilmeisesti paikka on saanut nimensä New Yorkin Park Avenuen mukaan. Ainakin punaiset hiekkakivimuurit nousevat laaksoon molemmin puolin kuin pilvenpiirtäjät ikään. Myös Courthouse Towersilla oli pakko pysähtyä. Varsinkin lammasta muistuttava Sheep Rock on herkullinen valokuvattava.

Sen jälkeen maltoinkin sitten ajaa pysähtymättä puiston perälle asti Devil's Gardeniin. Täällä olin viimeksi käynyt kesällä 2006, ja silloin jäi hieman harmittamaan, että Landscape Archilla tuli käytyä vasta iltapäivällä. Silloin nimittäin kaaresta sai otettu kuvia vai vastavaloon, eivätkä ne oikein näyttäneet miltään. Nyt olin ainakin riittävän aikaisin liikkeellä.

Matkallakin oli toki kaikenlaista nähtävää. Tai no lähinnä valtavia punaisia hiekkakivimuodostelmia. Erityisen jänniä ovat pitkulaiset muodostelmat, joita sanotaan eviksi. Käsittämättömän näköisiä.

Mutta itse kaari se vasta käsittämätön onkin. Sillä on pituutta käsittämättömät 88,40 metriä ja se on lisäksi niin ohut, että näyttää siltä että se voi romahtaa koska tahansa. Itse asiasta kaaresta on pudonnutkin vuoden 1991 jälkeen kolme isoa palasta, eikä kaaren alle enää päästetä ihmisiä. Riittävän lähelle kyllä pääsee, ja aamuauringossa kaari oli kyllä upean näköinen. Kyllä oikeanlaisesta auringovalosta on tietenkin etua muutenkin kuin valokuvien kannalta.

Upeinta oli se, että sain olla kaarella aivan yksin. Menomatkalla en tavannut ketään, mutta paluumatkalla vastaan tuli ainakin 50 ihmistä. Se on aika iso määrä kun ajattelee että paluumatka kesti vain 20 minuuttia. Voin vain kuvitella millainen hässäkkä kaarella oli vain hetki minun sieltä poistumisen jälkeen.

Seuraavaksi vuorossa oli käynti Fiery Furnacen alueella. Sinne ei saa mennä ilman erikseen puiston toimistolta ostettava lupaa, paitsi ohjatulle kierrokselle rangerin kanssa. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, koska aluen on sokkeloinen, eikä siellä ole mitään reittimerkintöjä. Myöskään karttoja ole olemassa. Nyt kun siellä on kerran käynyt, voisi seuraavan kerran mennä toki omatoimisesti.

Toki amerikkalaistyylinen kierros on paikoin hieman tuskallista jaarittelua, mutta kyllä tuon nyt kesti kun alue on niin hieno. Upeita evien muodostamia kanjoneita ja kaikenlaisia nelivetoa vaativia paikkoja. Ja kruununa muutama upea hiekkakivikaari. Erityisesti aivan yhtäkkisesti kulman takaa esiin tuleva Surprise Arch on hieno. Harmi että se on käytännössä aina vastavalossa.

Lopuksi kävin vielä katsomassa lähes tien vieressä olevan Sand Dune Archin. Sinne kävellään kahden evän muosotamassa kanjonissa, jossa oli jotenkin tosi jännä valo. Itse kaari nyt ei niin hieno ole. Ongelmana on erityisesti se, että sen läpi ei näe taivasta. Tässä vaiheessa kello läheni jo kahta, ja koska auto piti palauttaa Salt Lake Cityn lentokentälle seitsemään mennessä, oli syytä poistua puistosta. Yksi pidempi haikki olisi puistossa vielä tekemättä. Saapa nähdä tuleeko siihen vielä joskus tilaisuus.

maanantaina, huhtikuuta 12, 2010

Aamuherätys oli vaikea. Tosi vaikea. Vääntäydyin kuitenkin väkisin ylös niin että jo klo 10 minulla oli sukset jalassa. Laskettelukeskukseksi valitsin lukuisista vaihtoehdoista Altan. Hyvä valinta.

Altan erikoisuus on se, että siellä on yhä edelleen lumilaudat kiellettyjä. On niitä muitakin vielä muutama, mutta nimenomaan vain muutama. Ei minulla mitään sinänsä lautailijoita vastaan ole, mutta kyllä minä vain nautin laskea niin että kaikkien muiden laskijoiden liikkeet olivat ennustettavissa.

Utahin kuuluisa lumikin oli lämpimästä kevätpäivästä huolimatta loistavaa ja rinteet mahtavan tasaisia. Jotkut sanovat että möykkyisyys ja kumpareet ovat lauttaansa laahaavien osaamattomien lautailijoiden aiheuttamia. Tiedä häntä, mutta tänään siis sekä lautailijat että kumpareet loistivat poissaolollaan.

Tosin voihan se olla että Utahin loistava kuiva lumi ei vain paakkuunnu. Ero Whistlerin ja Washingtonin keväällä karseaan loskaan oli valtava. Laskupäivä olikin aivan loistava, kirkkaasti kauden paras. Se saattoi olla myös kauden viimeinen, mikä on vähän sääli, sillä tuntui siltä että kroppa oli tänään ensimmäistä kertaa täydessä laskuterässä. No, ehkä Himos on vielä toukokuun alussa auki. Washingtonin kevätloskaan en kyllä aio mennä.

Laskupäivän päälle ajoin, hullu kun olen, Moabiin reilun neljän tunnin päähän. Lumiset maisemat vaihtuivat kuumaan aavikkoon. Vielä nytkin iltayhdeltätoista ulkona on 23 astetta lämpöä.

Puolimatkan jaloittelupaikaksi osui Helper, Utah. Pikkukaupunki kukoisti satakunta vuotta sitten läheisen hiilikaivoksen ansiosta, mutta nyt keskusta on aika surullinen paikka. Suurin osa rakennuksista on tyhjillään ja moni tosi huonossa kunnossakin. Vanhojen kauppojen ja ravintoloiden kyltit ovat monin paikoin tallella, ja niiden tyylistä päätellen tämä kaupungin surkea jama on jatkunut vuosikymmeniä. Kyllä siellä silti edelleen asutaan ja keskustan ainoa ruokapaikka näytti olevan täynnä ihmisiä.

Illan päätteeksi ehdin vielä Moabissa iltapalalle paikalliseen panimoon. Juomaksi valitsin humalaiseksi kehutun Pale Alen. Eikä kehuttu turhaan. Olen hyvin vaikuttunut siitä, miten Utahissa osataan tehdä erittäin maukkaita oluita neljän prosentin alkoholipitoisuusrajasta huolimatta. Se on nimittäin oikeasti erittäin haastavaa. Tuo rajahan tosin koskee vain hanaoluita. Pulloissa ei ole rajoituksia. Tai on sikäli että ruokakaupassa raja on tuo neljä prosenttia, mutta viinakaupasta ja ravintoloista saa pullosta vahvempaakin olutta. Erityiseksi suosikikseni nousi Hop Rising Double IPA jossa oli humalaista makua älyttömästi ja sitä toisenlaista humalapotentiaalia tasan yhdeksän prosentin verran.

lauantaina, huhtikuuta 10, 2010

Päivän ensimmäinen tehtävä oli hankkia juhlatarvikkeita myyvästä kaupasta kertakäyttöisiä sinisiä ja vihreitä kolmekymmentä metriä pitkiä pöytäliinoja. Pöytiä näillä ei toki peitetä, vaan niillä on tarkoitus saada vähän väriä katsomoon illalla.

Sen jälkeen olikin sitten hetki aikaa käydä kaupungilla, ja niinpä kävin taas kerran temppelin alueella. Uusi laajakulmaisempi kamerani pääsi kyllä siellä oikeuksiinsa. Alue on jotenkin tunnelmaltaan jännä. Kaikin puolin positiivinen pohjavire, mutta silti sitä toki toivoo ettei kukaan tulisi juttelemaan. Tällä kertaa ei tullut.

Nyt odotan bussipysäkillä paikallisbussia. Kolmen kilometrin matka baariin ei houkuttele kävelmään, ei varsinkaan kun täällä on nyt aika kuuma, ja päällä on lämmintä vaatetta iltaa varten. Tähän aikaan vuodesta tällä on valtava ero päivä- ja yölämpötilojen välillä.
Tänään ehdin pitää viisituntisen työpäivän ennen lentokentälle lähtemistä. Suuntana oli siis Salt Lake City, mikä tarkoitti lentämistä Kaskadien tulivuorten ohitse. Tällä kertaa Mount Rainier oli niin lähellä, että tuntui siltä, että jos huipulla olisi ollut ihmisiä, heille olisi voinut heiluttaa. Uskomaton näky.

Myös perillä oli hienoja lentokonenäkymiä. Näin talvella lumihuippujen ympäröimä Salt Lake Valley on melkoisen upea. Näiden näkymien innostamana ajoinkin lähes suoraan lentokentältä osavaltion parlamenttitalolle valokuvaamaan vuoria ja auringonlaskua. Parlamenttitalo kun on juuri sopivalla mäellä. Ja kyllähän myös itse parlamentista sai aika hienoja kuvia.

Ilta menikin sitten baarissa noin viidenkymmenen seattlelaisen kaverini kanssa. Mainiota. Samalla muistin miksi pidän Utahista aivan valtavasti. Sen lisäksi että täällä on aivan huippumahdollisuudet kaikenlaisiin ulkoilma-aktiviteetteihin, täältä saa aivan loistavaa meksikolaista ruokaa ja mainioita paikallisia pienpanimo-oluita.

perjantaina, huhtikuuta 09, 2010

Minulla on tänä vuonna edessä aivan poikkeuksellinen määrä matkoja. Kaikki ovat pidennetyn viikonlopun tai ainakin alle viikon mittaisia. Osa matkoista on työmatkoja, mutta suurin osa lomamatkoja. Kyllä sitä on töitäkin sitten noiden eteen tehty, varsinkin täällä Seattlessa, jossa moni työpäivä on ollut neljätoistatuntinen.

Huomenna lähden Utahiin. Lauantaina siellä pelataa Real Salt Laken ja Soundersin välinen peli Salt Lake Cityssä, sunnuntaina laskettelen Altassa, ja maanantaina haikkaan Arches National Parkissa ennen kuin lennän iltamyöhällä takaisin Seattleen.

Lisäksi huhtikuussa on edessä vielä matka New Mexicon osavaltioon. Sitä varten ei tarvitse edes pitää lomaa, vaan teen aivan pikaisen viikonloppupyrähdyksen.

Toukokuun alussa menen pariksi päiväksi Bostoniin. Lisäksi toukokuussa on kolmen päivän reissu Dubrovnikiin ja sekä kolmen päivän reissu Bremeniin ja Hampuriin.

Kesäkuussa käyn Luxemburgissa ja Trierissä Saksassa. Lisäksi yksi viikonloppu menee Kaunasissa ja Vilnassa.

Sitten ei olekaan seuraava matka ennen kuin lokakuussa, vajaa viikko Edinburghissa. Tosin elokuussa on aikomus käydä jossakin Väli-Amerikassa tai Karibialla. Matkakohde arvotaan (kirjaimellisesti) kesäkuussa. Tosin jos tulee huono arpa, matka voi peruuntua.

Niin ja onhan sitä tänä vuonna jo matkoja tehtykin: Riikaan ja Vilnaan, Tallinnaan ja Riikaan sekä Whistleriin.

Tuossa on yksitoista reissua. Olen kävelevä ekokatastrofi.
Harvoinpa sitä tulee käytyä leijakaupassa.

keskiviikkona, huhtikuuta 07, 2010

Ostaisitko käytetyn auton tältä kauppiaalta?

tiistaina, huhtikuuta 06, 2010

Kai se on sitten merkki siitä että on päässyt piireihin kun Facebook ehdottaa jatkuvasti että pyytäisin erään Hollywood-tähden kaverikseni. Olen minä häntä kerran kätellyt ja useasti tervehtinyt, mutta jos ei nyt kuitenkaan.

maanantaina, huhtikuuta 05, 2010

Viikonloppu oli aika kaksijakoinen.

Lauantaina kaikki keskittyi yhden jalkapallo-ottelun ympärille. No, ehdin minä sentään pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa aamupäivällä, mutta siinä kaikki. Lähdin keskustan vakibaariimme jo kahden aikaan. Peli oli puoli kahdeksalta, ja jälkipeleistä kotiuduin joskus puolenyön jälkeen. Kunto on kyllä näissä hommissa kovilla. Lisäksi tällä kertaa hävittiin 0-1 New Yorkin limonaadipojille, mikä veti mielen pelin jälkeen yllättävänkin matalaksi.

Tänään sunnuntaina olen sitä vastoin vain tehnyt töitä. No, ehkä sitä pikkuisen on tullut nettielämääkin vietettyä, ja laitoin minä vielä lisää ruokaakin. Nyt on ensi viikoksi kaksi lounasvaihtoehtoa. Aivan työpaikan läheiset lounasvaihtoehdot alkoivatkin jo kyllästyttää, ja kauemmaksi Fremontiin ei viitsi kävellä kuin korkeintaan kerran viikossa. Nimittäin kun edestakaiseen kävelyyn menee 20 minuuttia, lounaasta ei oikein tahdo selvitä alle tunnissa.