perjantaina, tammikuuta 22, 2010

Ostin joskus alkusyksyllä Ryanairin lennot Riikaan ihan vain siksi että sai halvalla. Menopaluun hinta kun oli vain 20 euroa sisältäen kaikki kulut ja verot. Pari viikkoa sitten havahduin siihen että reissun aika on nyt. Ei olisi oikein ollut varaa ottaa paria vapaapäivää, mutta olisi se vain ollut niin masentavaa jättää reissu väliin, että pakkohan sitä oli lähteä. Edellisestä riianreissusta oli kulunut useampia vuosi, ja nyt oli ajatuksena käväistä myös Vilnassa.

Niinpä sitten torstai-iltana istuin Ryanairin koneessa ja mietin että mitäköhan tästäkin tulee. Kovin suuria valmisteluja kun en ollut tehnyt, mitä nyt keskiviikkona hätäisesti varasin hostellit ja katsoin miten Vilnaan menee busseja. Pari tuntia lennon nousun jälkeen istuin hostellin baarissa ilmaista tervetuliaisolutta juoden, ja kaikki arkimurheet karisivat hyvin nopeasti. Ajatuksena oli toki ottaa vain se yksi olut, käydä syömässä kipollinen paikallista pikaruokaa Pelmeni XL:ssä ja painua pehkuihin. Tavoitteena kun oli hypätä Vilnaan menevään bussiin heti seitsemältä aamulla.

Suunnitelma ei ihan toteutunut. Sen sijaan vietin tämän iltapäivän karistellen krapulaani Riian vanhankaupungin kauniille kaduille. Siellä hostellin baarissa kun alkoi juttu kulkea samaan aikaan hostelliin tulleen australialaisen kaverin kanssa. Kaveri oli kotoisin Sidneystä, mutta oli viimeksi asunut Montrealissa. Nyt oli Euroopan reissua takana kuusi viikkoa, ja matka oli jatkumassa kohti pohjoista, Tallinnan kautta Helsinkiin. Viisi isoa ja vahvaa olutta siinä taisi upota ennen kuin hostellin järjestämällä pubikierroksella ollut porukka palasi. Siitä päätettiin sitten jatkaa koko porukalla klubille, ja viimeistään tässä vaiheessa kaikki tekemäni suunnitelmat aikaisesta herätyksestä sai unohtaa. Pelmeni XL:ssä toki kävin syömässä, tosin vasta aamuyöllä. Ehdin juuri ja juuri ennen sulkemisaikaa eli neljää. Huonekaverini palasi radalta vasta joitakin tunteja myöhemmin. Kuulemma klubikaan ei ollut vielä mennyt kiinni. Ja oli siis torstai.

Päivä Riiassa oli vapisevasta alusta huolimatta aivan loistava. Aurinko paistoi, ja luminen kaupunki oli kauneimmillaan. Kävelin melko päämäärättomästi tuttuja katuja vain maisemia ihaillen. Rakennukset ovat kauniita, mutta häkellyttävintä oli se, miten jokaisen kulman takaa tuntui pilkottavan auringon kauniisti valaisema kirkontorni. Näistä yhdessä eli Pyhän Pietarin kirkon tornissa kävin ihailemassa maisemia, ja siellä havahduin siihen, että en ollut muistanut käydä upealla Vapauden monumentilla. Laskeva aurinko valaisi sen täydellisesti, ja monumentin vaikuttavuutta hämmästelelssäni mieleen hiipi taas kerran ihmetys siitä, miten sitä ei purettu neuvostomiehityksen aikana. Monumentti kun pystytettiin 1930-luvulla 1918-1920 käydyn Latvian itsenäisyyssodan uhrien muistoa kunnioittamaan. Kesäkuussa 1987 viisituhatta ihmistä uhmasi neuvostomiehittäjää kokoontumalla monumentin luo kunnioittamaan neuvostomiehityksen uhreja, ja loppu on historiaa.


Vapauden monumentilta aloin hipsiä linja-autoaseman suuntaan. Ylimääräistä aikaa oli sen verran, että ehdin vielä pyörähtää alueella olevissa valtavissa kauppahalleissa ja ulkona olevilla toripöydillä. Kauppahallit ja tori ovat auki joka päivä, ja alueelta voi ostaa ihan kaikkea mitä nyt ikinä tarvitsee ostaa. Elintarvikkeiden lisäksi löytyy vaatteita, kenkiä, laukkuja, leluja, cd-levyjä, dvd-elokuvia, kaikenlaisia isoja ja pieniä työkaluja, koruja, kukkia, lääkkeitä, ja siis todellakin melkeinpä ihan mitä tahansa. Myyjät ovat järjestäin vanhoja ukkoja ja akkoja, enimmäkseen jälkimmäisiä. Ensimmäiseksi mieleen tulee, että tällaista oli varmaan neuvostoaikaan, mutta tavaranpaljous on kyllä sellainen, että sellaista tuskin neuvostoaikaan näkyi. Ja tuskinpa neuvostoaikaan useinkaan oli niin, että yksi valtavista kauppahalleista olisi ollut täynnä lihanmyyjiä joiden pöydät notkuvat erilaisia lihamöhkäleitä.

Kauppahallien alueen kruunaa valtava Stalinin aikaan rakennettu Latvian tiedeakatemian rakennus. Korkeutta komistuksella on 108 metriä, kerrassaan upea ilmestys. Latvialaisilla on varmaankin rakennusta kohtaan ristiriitaisia tunteita, mutta minä en voi kuin ihailla tätä staliinistisen arkkitehtuurin helmeä.

Bussi Vilnaan lähti neljältä kun aurinko oli juuri laskemassa. Maisemia ei siis bussista juuri päässyt katselemaan. Lähes viisituntuinen matka menikin ensin matkaopasta lukien ja sitten nukkuen. Kun havahduin Vilnan esikaupunkialueen valoihin, saatoin heti todeta, että nyt tultiin vähän isompaan kaupunkiin. Esikaupunkialue rumine kerrostaloineen vain jatkui ja jatkui.

Perillä vanhassa kaupungissa ei sitten juuri mitään rumaa taida ollakaan. Pimeässä on tietysti vaikea saada tarkkaa käsitystä paikasta, mutta on tämä selvästi erilainen kaupunki kuin Riika. Uskaltaisinkohan väittää, että tämä on askel puolalaisten ja tsekkiläisten kaupunkien suuntaan? Puolalaista vaikutusta on varmasti ainakin se, että täällä on paljon katolisia kirkkoja. Muutenkin kirkkojen tyylikirjo tuntuu valtavalta. Ja pimeydestä puheen ollen, Vilnan vanhassa kaupungissa on kyllä paljon valaisemattomia kapeita katuja. Hieman kokenemattomampaa matkailijaa saattaisi alkaa pelottaa.

Nopean otannan perusteella Liettua on vielä Latviaakin edullisempi matkailumaa. Esimerkiksi mainio illalliseni ihan oikeassa ravintolassa maksoi tänään kuusi euroa, sisältäen oluen ruokajuomaksi ja mainion espresson jälkiruuaksi. Riiassa tosin söin vieläkin edullisemmin, sillä myös tämänpäiväinen lounasvalinta oli Pelmeni XL, jossa syön mahani täyteen parilla-kolmella eurolla. Ja kun nyt kaiken halpuutta tulee kehuskeltua, niin todetaan nyt vielä että kaikki hostelliyöni maksavat alle kympin, vaikka hostellit ovat aivan Riian ja Vilanan vanhojen kaupunkien ytimessä. Kun lennot siis maksoivat 20 euroa ja bussiliput 30 euroa, neljän yön reissun kiinteät kulut pysyvät alle satasessa, eikä ruokaankaan siis paljoa kulu. Tuleekin väkisin mieleen, miksei täällä tule käytyä useammin. Riikaan voisi helposti tehdä viikonloppureissuja ottamatta edes lomapäiviä.

keskiviikkona, tammikuuta 20, 2010

Tässä muutama luminen kuva parilta viime viikolta. Huuruisia puita olisi pitänyt käydä kuvaamassa varta vastenkin.

tiistaina, tammikuuta 12, 2010

Kansan syvät rivit aina vaativat, että pitäisi kieltää kasvojen peittäminen oikeudessa. Rikollisten naamat esiin, sanoo kansa. Nyt kun sitten potilaidensa myrkyttämisestä syytetty perushoitaja ei peittänyt kasvojaan vaan antoi valokuvata itseään vapaasti oikeuskäsittelyn yhteydessä, lehdet näyttävät joko jättäneen kuvat julkaisematta, tai ovat peittäneet perushoitajan naaman. Esimerkiksi Helsingin sanomat uutisoi, että syytetty ei peittänyt kasvojaan, mutta lehti ei kuitenkaan julkaise syytetystä minkäänlaista kuvaa. Toiset lehdet ovat pikselöineet naaman tunnistamattomaksi. Television puolella taasen ainakin YLEn uutiset on valinnut sellaiset kuvakulmat, joissa kasvot eivät näy. Tästä kyllä pisteet medialle.

maanantaina, tammikuuta 11, 2010

Yllätin itseni katsomasta Suomen urheilugaalaa, työnteon lomassa tietenkin, mutta kuitenkin. Koko äänestys on monestakin syystä vähän ongelmallinen, mutta ei mennä nyt siihen. Se mikä minut sai asiasta kirjoittamaan on se, että hämmästelen miten äänestyksessä yhä edelleenkin palkitaan erikseen vuoden naisurheilija. Eikö siitä voisi jo luopua? Tällainen handicap-luokka oli varmasti ihan tarpeellinen vuonna 1947 kun palkintoja ensimmäisen kerran jaettiin. Ja oli se varmasti hyvin tarpeellinen monta vuosikymmentä sen jälkeenkin. Mutta ei kai enää? Eikös sitä voisi tasa-arvoistuneessa yhteiskunnassamme pitää suorastaan epäsopivana? Nytkin kolmen kärki olivat kaikki naisia. Ja nainen oli muuten vuoden takainenkin äänestyksen voittaja.

sunnuntaina, tammikuuta 03, 2010

Vuoden alku olisi varmaan hyyä hetki päättää, vieläkö löytyy innostusta kirjoitella blogiin. Asiaa hyvän aikaa pohdittuani totesin, että pakko löytyä. Esimerkiksi joulukuun aikana mielessäni on pyörinyt monenlaisia kirjoituksen aihioita, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Mikä on sitten harmittanut, koska en enää edes muista mitä ne aihiot olivat, vain sen että niistä olisi ollut kiva kirjoittaa.

Uutta vuotta vietettiin vanhalla kaveriporukalla talvisen metsän keskellä mökillä. Tunnelmaan pääsi heti, sillä ensimmäinen tehtävä oli avannon kairaaminen ja saahaminen, jotta saatiin pesu- ja tiskivedet järvestä. Tekijöiden korkean koulutuksen tuomista ideointivalmiuksista huolimatta avanto lopulta syntyi, eikä sinne koko aikana hypännyt kukaan muu kuin koira. Ja koirakin kastoi jalkojaan juuri vain sen verran, että oppi heti toisesta kerrasta, että avantoon ei ole hyvä mennä.

Ylin kuva on napattu mökin rannasta silloin kun aurinko oli suurinpiirtein ylimmillään. Vasta Seattlesta palattuani ymmärsin, miten erikoista on kun aurinko ei edes kunnolla nouse ylös. Se että se pysyy alhaalla pitkään on kyllä hienon näköistä, mutta kyllähän sitä on oman kodin ikkunastakin katsellut miten jännää on kun aurinko ei missään vaiheessa paista laajoillakin alueilla vain sen takia, että aurinko ei vielä nouse metsän puiden yläpuolelle.

Uuden vuoden päivä oli sekin aurinkoinen, ja syntyi ajatus lähteä Pyynikille. Pakkasta oli lähes parikymmentä astetta, mutta ihan kohtuullinen lenkki saatiin tehtyä ennen näkötornin munkkien vastustamatonta kutsua. Se kutsu muuten oli konkreettinen: munkkien tuoksu leijaili jo tornille vievien portaiden alapäässä.

Jalkasaareen käveltiin jään poikki, ja taas koiran tassut kastuivat. Ilmeisesti sillan alla ollut sula oli rannan lähellä tulvinut jään päälle. Alkoi kyllä pikkusen jänskättää kun huomasi kävelevänsä lammikossa ja maa alla petti. Ilmeisesti pettäneen kerroksen alla óli kuitenkin vielä kantava jää.

perjantaina, marraskuuta 20, 2009

Nyt on taannoisten ulkomaanmatkojen kuvat lisätty. Eilen katselin Rooman kuvia pian neljä täyttävän kummipoikani kanssa. Hän tunnisti kohteet paremmin kuin minä. Esimerkiksi kun muistelin, että onkos Colosseumin vieressä oleva riemukaari Konstantinuksen riemukaari, poika osasi varmistaa, että kyllä on.

torstaina, marraskuuta 12, 2009

Napolista Tampereelle on pitkä matka. Kaikella mahdollisella tavalla.

Kotimatka alkoi eilen klo 6:25 aamulla. Näin se meni:
- kävely Hostellilta Piazza Cavourin metroasemalle 6:25-6:40
- metro Piazza Garibaldin rautatieasemalle 6:40-6:50
- juna Roomaan Termini-rautatieasemalle 7:16-8:37
- juna Rooman Fiumicino-lentokentälle 8:50-9:20
- lento Müncheniin 11:00-12:35
- lento Helsinkiin 14:45-18:20
- bussi Tampereelle 18:50-21:00
- taksi kotiin 21:00-21:10

Kuka väitti, että Eurooppa on lähellä ja sinne on helppo tehdä lyhyitä reissuja?

Ja on myös melkomoinen shokki tulla 20 asteen auringosta lumiseen pakkaskeliin.

Ja lomalta töihin.

Mutta kyllä se suurin matka on henkinen. Napoli ei tunnu ollenkaan samalta Euroopalta kuin Suomi. Rooma vielä tuntui, mutta Napoli ei. En ole käynyt Pohjois-Afrikassa, mutta mielikuvani on sellainen, että Napoli on kallellaan sikälaiseen suuntaan. Kaoottinen mutta kiehtova paikka.

tiistaina, marraskuuta 10, 2009

Joskus sääennuste on vain väärässä. Heräsin nimittäin aamulla auringonpaisteeseen. Aikani asiaa ihmeteltyäni aloin uskoa, että ulkoilupäivä on mahdollinen. Ja niinpä vietin hienon aurinkoisen päivän Pompeijissa ja toisessa vastaavassa Vesuviuksen vuoden 79 purkauksessa hautautuneessa kaupungissa, Herculaneumissa.

Aloitin kiertelyn Pompeijista. Juna vie suoraan arkeologisen alueen portille, joten yhtään helpommaksi paikalla käyntiä ei olisi voitu tehdä. Napolista matka kestää 40 minuuttia. Vesuvius on näkyvillä koko junamatkan ajan. Se hallitsee aluetta melko majesteetillisesti vaikka onkin vain noin 1300 metriä korkea.

Alue on valtava ja erinomaisen vaikuttava. Tietysti parhaat aarteet on viety turvaan museoihin, mutta kyllä seinillä on silti ihan riittävästi freskoja. Ja toisaalta ihan pelkässä roomalaisessa arkkitehtuurissakin olisi ihan riittävästi nähtävää. Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuitenkin ihan jokapäiväisestä elämästä kertovien asioiden näkeminen. Koteja, kauppoja, leipomoita, bordelli, kylpylöitä, kauppahalli, teattereita, ja niiin edelleen. Oli yllättävän helppoa kuvitella, millaista elämä kaupungissa oli ollut.

Lattioiden mosaiikit olivat kyllä päässeet aika pahaan kuntoon. Muutenkin oli ikävä nähdä, miten paljon paikat rapistuvat koko ajan. Tähän on tietenkin turistien lisäksi syyllisenä luonnonvoimat. Restaurointiin ei ole käytössä tarpeeksi rahaa, eikä asiaan taida olla tulossa korjausta. Seuraava sukupolvi ei näe yhtä hienoa Pompeijia.

Herculaneum on hieman paremmin säilynyt. Se on kuitenkin ainakin asiaan sen enempää vihkiytymättömän silmissä hyvinn samantyylinen mutta pienempi paikka kuin Pompeiji. Yksi näkyvä ero on toki se, että kaupunki rakennettiin uudelleen jo roomalaisella alalla, ja moderni kaupunki on aivan kiinni raunioissa. Se on omalla tavallaan mielenkiintoinen kontrasti, mutta minusta Pompeijin eristyneisyys oli siinä mielessä kiinnostava, että siellä oli helpompi kuvitella olevansa poissa modernista maailmasta.

Takaisin Napoliin ehdin juuri auringon laskiessa. Myöhemmin illalla hostellin isäntä kokkasi koko porukalle illallien. Pasta leivottiin alusta asti ja toisena annoksena oli rasvassa paistettua pizzaa. Sekin on kuulemma Napolilainen erikoisuus. Illallinen oli joka tapauksessa melkoinen elämys, jonka kruunasi loistava jälkiruoka sekä isännän kitaran säestyksellä opetellut napolilaiset laulut,

maanantaina, marraskuuta 09, 2009

Ensivaikutelma Napolista oli juuri niin karu kuin voisi kuvitella. Rautatieaseman rumuus oli erittäin luontaantyöntävä, ja asiaa pahensi se, että taksikyytien tarjoajat hyökkäsivät heti turistiksi tunnistetun kimppuun. Innokkaimpia sai lähes töniä että pääsin metroasemalle. Jatkossa tunnelmaa laski sekin, että koko päivän on satanut aika rankasti, ja huomiseksi on luvattu samaa keliä. Vesuviukselle kiipeäminen ja ilmeisesti myös käynti Pompeiissa jäävät nyt väliin. Ensi kerralla sitten.

Napoli on nimittäin osoittautunut aivan hienoksi paikaksi, josta voisi noiden mainittujen lisäksi tehdä vaikka mitä hienoja päiväretkiä. Toki Napolin maine turvattomana kaupunkina hieman rassaa. Hostellin pitäjä totesi että maine on pääosin aiheetoon, mutta merkitsi kuitenkin karttaan alueet joille on syytä olla menemättä mihinkään aikaan päivästä. Hän myös suositteli pysyttelemään sisällä myöhään illalla ja välttämään yksin liikkumista jo heti pimeän tultua. Onneksi hostelli on taas vaihteeksi sellainen, että täältä saa heti seuraa. Päivällä tein pakollisen kaupunkikierroksen yksin, mutta sen jälkeen on liikuttu porukalla.

Napolin vanha kaupunki on UNESCOn maailmanperintölistalla, eikä suotta. Olen aika monessa tuolla listalla olevassa vanhassa kaupungissa käynyt, ja kyllä vain tämä on niistä vaikuttavimpia. Talot ovat eurooppalaisittain aika korkeita, mutta kadut ovat erittäin kapeita. Monet ovat vain kaistan levyisiä, muutamat jopa kapeampia. Ja alue on todella laaja. Kapeilla kaduilla kaahaa autoja ja mopedeja niin että jalkankulkija saa olla tarkkana. Muutaman kerran olen peannut porttikonkiin, mutta useimmiten pelkkää seinää vaten hyppääminen toki riittää. Onneksi täälläpäin osataan torven soittaminen. Tai onneksi ja onneksi, meteli kuuluu melkoisena hostelliinkin. Lisäksi omaa leimaansa antaa se, että suuri osa historiallisen keskustan rakennuksista on asuinrakennuksia, ja niinpä parvekkeilta ja ikkunoilta roikkuu etelä-eurooppalaiseen tapaan pyykkiä. Rakennuksissa näkyy myös ajan patina. Jopa lukuisten upeiden kirkkojen julkisivut ovat aika likaisia.

Oman leimansa päivälle on antanut myös loistava napolilainen pizza. Kyseinen herkkuhan on kotoisin nimenomaan Napolista, ja sitä ei voi kaupungilla olla huomaamatta. Pizzerioita on todella paljon, ja kaikista niistä huokuu, miten pizzan valmistaminen otetaan täällä ihan toisella tavalla tosissaan kuin missään muualla Italiassakaan. Täällä sanotaankin, että Napolin huonoinkin pizzeria on parempi kuin minkä tahansa muun kaupungin paras pizzeria. Eikä tuo liene edes kaukana totuudesta. Perinteisimmissä paikoissa listalla on vain kaksi vaihtoehtoa: Margherita ja Marinara. Toki useimmissa paikoissa on lisäksi tarjolla jos jonkinlaista muutakin versiota. Pizzaa tulikin syötyä sekä lounaaksi että illalliseksi.

Illansuussa kävin vielä mainiolla kierroksella maanalaisessa Napolissa. Ensin kreikkalaiset ja sittemmin roomalaiset ovat rakentaneet maan alle 400 neliokilometrin laajuisen vesikanavaverkoston, jota pitkin siis voisi matkustaa aika kauas. Melko hurjaa. Illan päätti parituntinen kiertely Kansallisessa arkeologisessa museossa. En ehkä pääse Pompeiin, mutta näin sentään sieltä löydettyä esineistöä.