Vuoden alku olisi varmaan hyyä hetki päättää, vieläkö löytyy innostusta kirjoitella blogiin. Asiaa hyvän aikaa pohdittuani totesin, että pakko löytyä. Esimerkiksi joulukuun aikana mielessäni on pyörinyt monenlaisia kirjoituksen aihioita, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Mikä on sitten harmittanut, koska en enää edes muista mitä ne aihiot olivat, vain sen että niistä olisi ollut kiva kirjoittaa.

Uutta vuotta vietettiin vanhalla kaveriporukalla talvisen metsän keskellä mökillä. Tunnelmaan pääsi heti, sillä ensimmäinen tehtävä oli avannon kairaaminen ja saahaminen, jotta saatiin pesu- ja tiskivedet järvestä. Tekijöiden korkean koulutuksen tuomista ideointivalmiuksista huolimatta avanto lopulta syntyi, eikä sinne koko aikana hypännyt kukaan muu kuin koira. Ja koirakin kastoi jalkojaan juuri vain sen verran, että oppi heti toisesta kerrasta, että avantoon ei ole hyvä mennä.

Ylin kuva on napattu mökin rannasta silloin kun aurinko oli suurinpiirtein ylimmillään. Vasta Seattlesta palattuani ymmärsin, miten erikoista on kun aurinko ei edes kunnolla nouse ylös. Se että se pysyy alhaalla pitkään on kyllä hienon näköistä, mutta kyllähän sitä on oman kodin ikkunastakin katsellut miten jännää on kun aurinko ei missään vaiheessa paista laajoillakin alueilla vain sen takia, että aurinko ei vielä nouse metsän puiden yläpuolelle.

Uuden vuoden päivä oli sekin aurinkoinen, ja syntyi ajatus lähteä Pyynikille. Pakkasta oli lähes parikymmentä astetta, mutta ihan kohtuullinen lenkki saatiin tehtyä ennen näkötornin munkkien vastustamatonta kutsua. Se kutsu muuten oli konkreettinen: munkkien tuoksu leijaili jo tornille vievien portaiden alapäässä.

Jalkasaareen käveltiin jään poikki, ja taas koiran tassut kastuivat. Ilmeisesti sillan alla ollut sula oli rannan lähellä tulvinut jään päälle. Alkoi kyllä pikkusen jänskättää kun huomasi kävelevänsä lammikossa ja maa alla petti. Ilmeisesti pettäneen kerroksen alla óli kuitenkin vielä kantava jää.