keskiviikkona, syyskuuta 02, 2009

Tänä aamuna heräsin junan kolinaan ja kirskuntaan. Ehkä siihen ääneen kyllästyisi piankin jos kiskojen lähellä asuisi, mutta minä heräsin hymyssä suin. Kerrankin sitä tiesi uudessa kaupungissa herätessä välittömästi missä ollaan.

Päivän ohjelmassa oli Chicagon keskustan arkkitehtuurin ja julkisen taiteen ihailua. Ihan ensimmäiseksi suuntasin kuitenkin kaupungin pahimpaan turistirysään eli Navy Pierille. Toki matkalla tuli nähtyä kaikenlaista, muun muassa The Bean aamupäivän valossa, keskustan arkkitehtuuria sekä Chicago-joen ylittäviä siltoja. Chicagon uusin pilvenpiirtäjä, Trump Tower, osui myös matkalle. Komeat lasiseinät.

Navy Pierin olisin toki jättänyt kokonaan väliin jollei Chicagon edustalla puolisen tuntia kiertävä risteily olisi lähtenyt sieltä. Reissu oli tietenkin riistohinnoiteltu, mutta ei kyllä kaduttanut yhtään. Sanoivat että Chicagossa on maan hienoin skyline. Ainakin New Yorkissa varmaan ollaan toista mieltä, mutta kyllä oli vaan tämäkin vaikuttava.

Loppupäivä menikin sitten keskustassa. Aluetta kutsutaan myös The Loopiksi sen ympäri kiertävien kiskojen mukaan. Pääsinkin ajamaan junalla useita kertoja, vaikka pyrin kävelemään lähes kaikki alueen kadut. Keskusta on kompakti, mutta juna säästää silti jalkoja.

Kirjaimellinen huippuhetki oli poikkeaminen Sears Towerin näköalatasanteella. Kyseessähän on Pohjois-Amerikan korkein rakennus, ja sitä se on muuten myöskin ollut aina. Maailman korkein rakennus se oli vuodesta 1974 vuoteen 1998. Virallinen lukema on 442 metriä, 527 jos katolla olevat mastot lasketaan mukaan. Kerroksia on 108, näköalatasanne on 103. kerroksessa 412 metrin korkeudessa. Näkymät ovat upeat: keskusta suoraan alla, tasankoa silminkantamattomiin kolmessa suunnassa ja sinisenä loistava Lake Michigan neljänteen. Järvihän on sen verran iso ettei vastarantaa näy. Noin 150 kilometriä taitaa olla leveys Chicagon kohdalla.

Jos tarkkoja ollaan, kyseessä oli kylläkin Willis Tower, sillä rakennus on saanut tämän uuden nimen heinäkuussa. Tuntuu vähän oudolta kyllä. Rakennushan rakennettiin alunperin 70-luvun alussa tavarataloketju Searsin toimistoja varten, ja alkuperäinen nimi säilyi yli 35 vuotta. Sears myi tornin jo viisitoista vuotta sitten, joten jäi tuo nimenvaihdos on silti luonteva käänne.

Ennen hotellille paluuta kävin vielä katsomassa Buckingham Fountainin. Suihkulähde on sinälläänkin ihan hieno, mutta tässä tapauksessa se "juttu" oli se, että useimmille se on tuttu "laatusarjan" Pulmuset (Married with Children) alkuteksteissä. Tunnelmasta puuttui vain Frankie-boy laulamasta. Tai no kyllähän se päässä soi.

Illan päätteeksi kävin katsomassa legendaarisen Chicago Cubsin pelin legendaarisella Wrigley Fieldillä. Olen jonkinasteinen stadionromantikko, joten tämä oli lähes pakollinen juttu. Ja kyllä kannatti. Peli nyt oli baseballia ja siksi tylsää, mutta stadionilla oli tunnelmaa. Se ei ollut yleisön luomaa tunnelmaa, vaan se vain huokui stadionista. Etenkin katsomon alla myyntipisteissä tuntui siltä kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin. Stadionhan on rakennettu vuonna 1914.

Yksi stadionin erikoisuus on myös se, että takarajoja (niitä on baseballissa kaksi) reunustavilla kaduilla olevien talojen katoilla on katsomoita. Ne eivät ole osa stadionia, vaan talojen omistajat myyvät lippuja näihin katsomoihin. Alunperin toiminnalla ei ollut Chicago Cubsin suostumusta, mutta nyttemmin talojen omistajat ja Cubs ovat sopineet miten Cubs saa osan tuloista. Kaikilla muilla pääsarjojen stadioneilla ratkaisu on ollut rakentaa korkeat aidat niin että talojen katoilta ei näe stadionille. Cubsin ratkaisu on minusta tyylikäs.

Yhteenvetona Chicagosta voi todeta, että se pääsee lyhyelle USA:n lomamatkan arvoisten kaupunkien listalle. Ykkösketjussa ovat New York City, San Francisco ja Washington, DC. Chicago pääsee sitten kakkosketjuun Bostonin kaveriksi. Suurin varauksin voin suositella myös Seattlea, New Orleansia, Los Angelesia ja Las Vegasia. Nämä eivät sovi kaikille, mutta jos näiden kaupunkien erityispiirteet tuntuvat houkuttelevilta, matkaan tuskin pettyy. Paitsi Los Anglesiin kyllä pettyy helposti, se kun on aika karsea paikka ennen kuin sitä alkaa ymmärtää. Lupaavista kaupungeista minulla on katsastamatta enää Philadelphia ja San Diego. Mikään muu kaupunki ei houkuta oikeastaan millään tasolla.

Silti edelleen korostaisin, että ei tähän maahan kannata kaupunkilomalle tulla. Paitsi New Yorkiin tietenkin. Ja myös ajatukset maan läpi ajamisesta kannattaa unohtaa. Se kuullostaa tietenkin hauskalta idealta, mutta ihan oikeasti siinä ei ole mitään järkeä, sillä maan keskiosissa ei ole mitään nähtävää. Läntisissä osavaltioissa voi tehdä useita yhtä pitkiä automatkoja, joilla maisemat ovat lähes koko ajan upeita, ja jokaisena päivänä näkee jotakin aivan erityistä.

tiistaina, syyskuuta 01, 2009

Itään lentäminen on siitä ikävää, että siinä menee lähes koko päivä hukkaan, ja illalla kun pitäisi mennä nukkumaan ei pienen aikaeron takia väsytä ollenkaan. Vaikka lähdin Seattlesta melko aikaisin aamulla, Chicagossa oli vain tunnin verran aikaa auringon laskun jälkeen. Onneksi hotellini on sentään aivan keskustassa, niin ehdin sentään jotakin nähdä ennen pimeän laskeutumista. Tämän vähänkin perusteella olen ihan fiiliksissä tästä paikasta. Huominen lupaa paljon.

Kulttuurikaupunki. Näin kuvaisin ensivaikutelmia yhdellä sanalla. Paitsi että arkkitehtuuri on upeaa, julkinen taide on vaikuttanut. Kuvissa näkyy Crown Fountain sekä Cloud Gate, joka tunnetaan yleisemmin nimellä The Bean. Kaiken huipuksi täällä olisi Art Institute of Chicago, joka on käsittääkseni maailmanmittakaavassakin ihan merkittävä taidemuseo. No, tällä vierailulla siihen ei ole aikaa, sillä minulla on täällä käytännössä vain huominen aikaa kierrellä paikkoja.

Minulle se ykkösjuttu on kuitenkin ollut The El eli paikallinen versio kaupungin sisäisestä raideliikenteestä. Sen erikoisuus on nimittäin se, että se kulkee suurimman osan ajasta maanpinnan yläpuolelle kohotetuilla kiskoilla. Siitä tuo nimikin tietenkin tulee, siis termistä elevated train. Ihan uudesta systeemistä ei ole kyse, sillä vanhin linja on vuodelta 1892.

Ja täytyy kyllä todeta, että lähes hihkuin riemusta kun lentokentältä tullut linja kaupungin lähestyessä nousi talojen toisen tai kolmannen kerroksen tienoille. Näitä kuvia on tullut televiosta ja elokuvista nähtyä usein, sillä se on helppo tapa näyttää, että ollaan Chicagossa. Lisäksi junan kohina ja kiskojen kirskunta on ääni jota olen kuullut Teho-osaston tullessa televisiosta kerran viikossa. Nyt pääsin kuulemaan sen vihdoinkin livenä. Sekin on niin tunnistettava ääni.

Junailun jälkeen ehdin nähdä Lake Michiganin upeansinisen pinnan hotellihuoneen ikkunasta, kävellä Michigan Avenuella ja sen varren puistoissa, ja ajaa vielä vähän lisää junalla. Niin ja ihailla vanhoja katujen päälle rakennettuja kiskorakennelmia niiden alta. Joka kerta kun näin junan pyyhältävän ylhäisyydessään, hymy tuli huulille. Mikähän siinä on, että meitä poikia tällaiset asiat viehättävät niin kovasti?

maanantaina, elokuuta 31, 2009

Pitäs vissiin pakata, lennon lähtöön kun on alle 15 tuntia. Mannertenvälisestä matkailusta on tullut niin rutiinia, että siihen ei osaa enää suhtautua samalla vakavuudella kuin ennen. Tietysti tämä takaisin lähteminen on aina sikäli helppoa, että mukaan pitää pakata kaikki omat tavarat. Tai lähes. Taas jää pussillinen tavaraa tänne. Kattila, paistinpannu, pyykinpesuainetta, ja muutama muu asia. Niin ja polkupyörä tietysti.

Viimeisen parin viikon aikaisesta tuli mieleen vielä yksi kertomisen arvoinen juttu. Viime perjantaina olin nimittäin istumassa iltaa noin 15 hengen porukalla Seattlen itäpuolella. Tarkoitus oli lähteä kotiin jo aika aikaisin, mutta siitäpä ei tullutkaan mitään, sillä koko Interstate 5 -moottoritie oli suljettu kolmen tunnin ajan poliisin etsiessä ammuskelijaa aivan minulle kyydin antaneen kaverini kotikulmilla.

Operaatio oli melko massiivinen, ja homman etenemistä oli kyllä mielenkiintoista seurata livenä, sillä ruudussa vilisi kaikenlaista erikoiskalustoa: helikopteria, SWAT yksikköä ja tarkka-ampujia. Homma kyllä sinällään lässähti, kun selvisi että kyseessä oli pari hölmöilevää teiniä. Kukaan ei loukkaantunut eikä myöskään materiaalisia vahinkoja koitunut. Kalliiksi taisi tulla.

sunnuntaina, elokuuta 30, 2009

Road tripin jälkeiset pari viikkoa ovat menneet nopeasti. Vapaa-ajan suunnittelussa ei ole ollut suuria ongelmia, sillä melkein joka päivälle on tullut joku ehdotus. Enkä oikein osaa sanoa mihinkään ei, niin eipä ole monta koti-iltaa jäänyt. Kun samalla töitä on ollut vähintäänkin riittävästi, on elämä ollut ihan kiitettävän hengästyttävää. Siksi tuntuu ihan hyvältä aloittaa kotimatka huomenna. Tosin nyt kotimatka menee vähän pidemmän kaavan mukaan, mutta siitä voinette lukea täältä ensi viikon aikana.

Läksiäisbileet pidettiin jo viikko sitten lauantaina. Minun läksiäisistä on tullut hieman vitsi, koska niitä on vietetty jo niin monta kertaa. Tavaksi on tullut, että tuon Suomesta litran salmiakkikossua, ja se juodaan sitten läksiäisissäni. Vielä ei ole tullut vastaan amerikkalaista miestä, joka ei siitä olisi pitänyt. Tällä kertaa läksiäisten puitteet olivat loistavat: grillailtiin uima-altaalla parhaassa kesäsäässä.

Seuraavana aamuna kuntoa lähdettiin kohentamaan loistavaan Diamond Knot -pienpanimoon. Panimo sijaitsee meren rannalla Mukilteossa noin 40 kilometriä Seattlesta pohjoiseen, ja on todellakin matkan arvoinen. Diamond Knot panee nimittäin alueen parhaita IPA-oluita, Minun valintani oli heidän Industrial IPA, joka on perus IPAa tuhdimpaa ja humalaisempaa. Lisäksi ravintolalla on persoonallinen tapa tarjoilla lämpimät voileivät. Lihat tuodaan nimittäin asiakkaalle raakana. Lautasella on kuuma kivi, jonka päällä asiakas saa itse kypsentää lihat, ja muutenkin leivän saa koota itse.

IPA siis tarkoitta India Pale Alea. IPAlle on ominaista voimakas humalasta peräisin oleva kitkerä maku, ja harvapa oluen ystäväkään pitää IPAsta heti ensimmäistä kertaa maistaessa. Minullakin kesti pitkään ennen kuin todella pääsin näiden makuun. Nykyisin en sitten täällä paljon muuta juokaan. Oluttyypin nimi viittaa siihen, että alunperin voimakkaasti humalaista olutta tarvittiin Intiaan brittisotilaille vietäväksi. Humala on luonnollinen säilöntäaine, jota tarvittiin, jotta olut säilyisi pitkän matkan ajan. Käsittääkseni perillä Intiassa olut laimennettiin vedellä, jolloin humalaisuus muuttui tavanomaisemmaksi, Käsittääkseni samasta syystä IPAt ovat usein akoholipitosuudeltaan vahvoja, jopa lähemmäs 10 prosenttia. Jossain vaiheessa joku sitten keksi, että IPA on mainiota laimentamattakin. Olen kuullut legendan haaksirikosta ja rannalta löydetystä oluttynnyristä, mutta se kyllä kuullostaa vain legendalta. Britanniassa IPAa on edelleen jonkin verran saatavilla, mutta monella USAn pienpanimolle IPAsta on tullut päätuote. Erityisesti länsirannikolla IPA on suosittua, jopa siinä määrin että usein puhutaan että "west coast IPA" on ihan oma tyylinsä. Itse asiassa IPA on tehnyt koko kierroksen, sillä nykyisin Euroopassakin on pienpanimoita, jotka panevat amerikkalaistyylistä IPAa. Plevna Tampereella on yksi näistä.

Eilen ilta olikin omistettu IPA:lle. Läheisesssä mainiossa olutravintolasssa alkoi nimittäin tänä viikonloppuna Hopfest, jonka aikana ravintolan kaikki 50 hanaa on omistettu humalaiselle oluelle. Olin saanut oluita tuntevilta kavereiltani paljon suosituksia, ja kyllä muuten sitten oli hyvää olutta. Monet oluet olivat sellaisia, että niitä ei edes saa juuri muualta kuin panimon omasta ravintolasta ja kourallisesta laadukkaita olutravintoloita, ja näistä olutravintoloistakin vain ajoittain.

Tänään edessä olisi sitten vielä viimeinen käynti työpaikalla, pyykin pesua ja pakkaamista. Jotenkin Seattlesta lähtemisestä on tullut tosi helppoa. Täytyy vain toivoa, että silloin kun olen lähdössä täältä viimeistä kertaa, tiedän sen.

keskiviikkona, elokuuta 19, 2009

Nyt olen sitten lisännyt kuvat kaikkiin road tripin blogimerkintöihin. En ollut kovin hyvä valitsemaan parhaita, joten kuvia on nyt sitten reippaanlaisesti. Samalla lisäsin viikonlopultakin muutaman kuvan. Tai itse asiassa nuo Kerry Parkin kuvat ovat torstailta, mutta menköön nyt noin. Siellä en ollutkaan aiemmin ollut täysin pilvisenä päivänä, mutta minulla on nyt autottomana tullut tavaksi käydä siellä aina kun vain on auto käytössä. Se kun hoituu kätevästi kauppareissun lomassa.

maanantaina, elokuuta 17, 2009

Viikonloppu on mennyt aika hissuksiin. Edellisiin verrattuna nyt ainakin.

Perjantaiaamuna palautin auton vuokraamoon. Pari viikkoa aiemmin olin hakenut upouuden auton, jonka mittarissa oli 325 mailia. Nyt palautin auton, jonka mittarissa oli 4728 ja lisäksi sivupeili irti, tuulilasissa vaurioita ja pellit koko oikean sivun mitalta pahasti lommolla. Autovuokraamoon virkailija vain totesti vain että kolarithan kuuluvat hintaan ja homma oli sillä selvä. Ei paperitöitä, ei mitään selittelyjä. Aika mahtavaa.

Muuten on sitten viikonloppu mennyt jalkapallon ympärillä. Perjantai-iltana teippailtiin taas pöytäliinoja yhteen ja lauantaina oli vieraspeli jonka katsoin pienellä porukalla kaverin kotona, kun ei ollut sellainen tunne että jaksaisi mennä baariin riehumaan. Se taas johtui siitä, että aiemmin päivällä olin auttanut yhtä toista kaveriani muuttamaan. Kolmen tai neljän tunnin urakka se vain oli, mutta ihan riittävästi kuitenkin kun lähes kaikki jäljellä ollut muutettava oli isoa tai painavaa. Uusi asunto oli kyllä hyvällä paikalla kävelymatkan päässä keskustasta Belltownissa. Lisäksi talon katolla on tosi mukava terassi, josta näkyy Puget Sound ja sen takana Olympian vuoret. Poreallaskin löytyy. Ei paha.

Tänään sitten vain nukuin pitkään, enkä oikein vielä tiedä mitä sitä tänään tekisi että sentään pääsisi kotoa pois. Pyykkiä pitäisi pestä. Ja jospa sitä kävisi road tripin valokuvia läpi. Lounaalla pitäisi kyllä varmaan käydä jossain ettei ihan vain kotiin jämähtäisi.

perjantaina, elokuuta 14, 2009

Eilisestä blogimerkinnästä jäi puuttumaan yksi oleellinen tieto. Tässä tulee. Matkan kokonaispituus kotiovelta kotiovelle oli 4375 mailia eli 7041 kilometriä. Kolmen vuoden takaisen vastaavan reissun kokonaispituus oli 5870 kilometriä, joten ylitin tuon reippaasti. Tuo ero tuli lähinnä siitä, että tein Salt Lake Citystä sen ylimääräisen kierroksen takaisin Etelä-Utahiin. Sen lenkin pituus oli nimittäin 1160 kilometriä. No, oli reiteissä muitakin selviä eroja. Joka tapauksessa tämä oli pisin road trip jonka olen tehnyt. Ja tein sen yksin. Olen minä vain aika hullu.

Ajaminen oli kyllä alun ja lopun isoja moottoriteitä lukuunottamatta hämmästyttävän tuskatonta. Se kai johtuu pitkälti siitä, että koko muulle matkalle olin valinnut sellaisia pieniä teitä, joiden varrella on komeita maisemia. Toisaalta autokin oli vuokra-autoksi aivan mainio. Huonon auton kanssa olisi taatusti hajonnut pää. Siis jos vaikka jollakin PT Cruiserilla olisi rankaistu.

Reissun viimeisinä päivinä mielessä olikin ajatus, että tällaista liikkuvaa elämää voisi jatkaa vaikka ikuisesti. On siinä vain jotakin hohtoa kun joka päivälle on uutta nähtävää ja jokainen aamu herää uudessa paikassa täynnä intoa päivän koitoksiin. No, tietysti todellisuus olisi varmasti muutamassa viikossa iskenyt, ja olisi alkanut kovasti jo kaivata hieman vähemmän hektistä elämää. Mutta ihan varmasti tuota olisi vaikka elokuun loppuun asti tehnyt vielä aivan innolla.

Se mistä olin eniten huolissani ennen matkaa oli, miten riittää kuri päästä ylös sängystä aikaisin. Näillä reissuilla kun ei turhaa aikaa nukkumiseen jätetä, vaan liikkeellä yritetään olla pian auringon nousun jälkeen. Silloin kun reissua tekee kaverin kanssa, aamulla on sellainen sopiva paine, että ajattelee kaverin haluavan liikkeelle, niin ei voi pettää kaveria jäämällä sänkyyn makaamaan. Toki molemmat ajattelevat samoin, mutta homma silti toimii. Nyt yksin reissua tehdessäni korvasin tämän sillä, että aamuisin mietin miten paljon illalla harmittaa jos aamun laiskottelun takia jotain suunniteltua on jäänyt tekemättä tai nähtyä. Aamuisin pääsinkin hyvin ylös. Sen sijaan nukkumaanmenokuri oli vaikeampi saada päälle, ja muutaman kerran jäin turhan takia nettiin roikkumaan selvästi yli puolen yön. Se sitten rankaisi aamulla, kun yöunet jäivät välillä viiteen tuntiin.

Matkan kaikkein hauskin vaihe alkoi sunnuntaina, kun heräsin ensimmäistä kertaa Salt Lake Cityssä. Tähän asti matka oli pakon edessä noudattanut tarkkaa suunnitelmaa, ja kaikki motellitkin oli varattu etukäteen. Tästä eteenpäin sen sijaan tein suunnitelmia lennossa, ja se se on aina hauskinta. Lisäksi ohjelma oli hieman leppoisampi, jolloin minulla oli aikaa pysähdellä pikkukaupungeissa pidempään niin että pääsin vähän jutun juureen paikallisten ihmisten kanssa. Siitä Utahin ylimääräisestä kierroksesta tuli tosiaan sitten yli 1000 kilometriä ylimääräistä ajoa kahdessa päivässä, mutta täytyy kyllä todeta, että se oli reissun paras päätös. Kaikki jalkapallomurheet unohtuivat kyllä nopeasti. Ja muutkin murheet.

Loppuun taas perinteisiä tilastotietoja:
  • Matkan kesto: 13 vrk
  • Ajomatka: 7041 km
  • Bensankulutus: 7,8 l / 100 km
  • Vedenkulutus: 2,5 l / päivä
  • Osavaltioita: 6 (Washington, Oregon, Kalifornia, Nevada, Utah, Idaho)
  • Kansallispuistoja: 5 (Yosemite, Great Basin, Zion, Bryce Canyon, Capitol Reef)
  • Merkittäviä kaupunkeja: 3 (San Francisco, Salt Lake City, Boise)
  • Pisin ajopäivä: 900 km (Salt Lake City, Utah – Pendleton, Oregon)
  • Lyhyin ajopäivä: 35 km (Sunnyvale – Santa Clara, Kalifornia)
  • Suurin lämpötila: yli 40°C (Zion National Park, Utah)
  • Matalin lämpötila: 10°C (Lehman Caves, Nevada)
  • Korkein piste: 3049 m (Wheeler Peak, Nevada)
  • Matalin piste: 5 m (Lake Washington, Seattle)
Lämpötiloista ei toki ole tarkkaa tietoa, koska autossa ei ollut lämpömittaria, mutta eiköhän tuo ole lähellä totuutta. Luolissa on aina tuo 10 astetta, enkä usko että missään juuri tuon alle mentiin, vaikka Bryce Canyonilla oli kyllä sielläkin tosi kylmä auringon laskettua. Tuo vedenkulutus on tuossa vähän vitsinä, mutta melkein joka päivä tuli käytyä ostamassa uusi gallonan (3,8 litran) tonkka. Lisäksi cola-juomaa tuli juotua joka päivä vähintään pari mukillista. Sen voimalla sitä jaksaa ajaa.

torstaina, elokuuta 13, 2009

Tänään oli sitten reissun viimeinen päivä. Huomenna menen jo töihin. Ajoa tänään kertyi 320 mailia (515 km), kun en nyt sitten kuitenkaan valinnut sitä ihan suorinta tietä.

Aamun aluksi kävin reissun ensimmäisessä turistirysässä, kun osallistuin maanalaisen Pendletonin kierrokselle. Se olikin ihan mielenkiintoinen. Ei siinä nyt mitään uutta tietoa varsinaisesti tullut, mutta satakunta vuotta vanhaan villin lännen historiaan sai taas vähän eläväisemmän kosketuksen. Reissun ehkä kiinnostavin anti oli kuitenkin maan päällä, kun kierros vei vanhaan bordelliin. Rakennus oli alkuperäisessä asussaan. No, se olikin ollut (laittomasti) alkuperäisessä käytössään vuoteen 1967 asti.

Pendletonista tein vielä ylimääräisen kierroksen Walla Wallaan Washingtonin puolelle. Näin hiljattain uuden opaskirjan, joka mainitsi kaupungin yhteänä Washingtonin kohokohdista. En ihan ymmärrä miksi. Walla Wallassa on toki yllättävän paljon sivistystä sijaintiinsa ja kokoonsa nähden, mutta se on silti vain pikkukaupunki. Kieltämättä kaupungissa on paljon hienoja vanhoja rakennuksia, paljon hyvän näköisiä ravintoloita ja viininmaisteluhuoneita. Ja ympärillä on erämaata ja viinitiloja, joten kyllä kaupungissa kai tekemistä olisi jos siellä muutaman päivän viettäisi.

Mutta minä päätin käydä paikalla lähinnä oudon tautologisen nimen takia. Lounaaksi syömäni chilihampurilainen oli kyllä hyvän makuinen, joten ei käynti muutenkaan hukkaan mennyt.

Walla Wallan jälkeen loppureissu oli vain ajoa. Ajoa oli tässä vaiheessa jäljellä vielä lähes 300 mailia, ja kieltämättä vähempikin olisi riittänyt. Kun lopulta näin kyltin, jossa luki että Seattleen on matkaa enää sata mailia, alkoi tuntua että matka joskus loppuukin. Samalla tuli kuitenkin mieleen, että Tampereelta Helsinkiin on juuri tuo sama matka, ja se tuntuu aina puuduttavan pitkältä.

Ja niin tuntui vielä tämäkin. Loppujen lopuksi pidinkin vielä viimeisellä sadalla maililla kolme jaloittelutaukoa. Niin koville otti. Kaiken kruunasi vielä se, että kaskadien ylityksen ajan satoi vettä, mikä aina lisää matkan rasitusta. Toisaalta Snoqualmien solen länsipuolella sade loppui, ja pilvien verhoama vuoristomaisema näytti dramaattiselta ja hienolta. Seattlessa paistoikin jo sitten aurinko. Sen viehättävyyttä vähensi se, että viimeiseen kymmeneen moottoritiemailiin kului yli puoli tuntia. Oli kai virhe tulla Seattleen ruuhka-aikaan.

Kotiin päästyäni nostin vain tavarat autosta kotiin, ja suuntasin läheiseen pubiin, jossa joukko kavereitani oli kokoontunut katsomaan USA-Meksiko MM-karsintapeliä. Pitkän yksinäisyyden jälkeen oli mukava nähdä taas kavereita.

keskiviikkona, elokuuta 12, 2009

Tänään olikin sitten lähes puhdas matkapäivä: ajoin 560 mailia (900 km) Salt Lake Citystä Pendletoniin Oregoniin. Maisemissa ei ollut paljoa ihailtavaa: tylsää aavikkoa ja sinne raivattuja peltoja. Ainoa kiinnostava, vaikkakin kovin tuttu juttu oli se kuinka lopulta solan yli noustessa aavikko muuttui metsäksi. Sitä miten se tapahtuu nopeasti mutta vaiheittain on aina mukava katsella.

Ainoa isompi pysähdys oli hieman yli puolessa matkassa Boisessa Idahon osavaltiossa. Söin siellä myöhäisen lounaan ja kävelin pienen lenkin State Capitolin ja keskustan viihtyisien katujen kautta. Tauko kesti lähes puolitoista tuntia, ja teki oikein hyvää. Oluthuoneen terassilla oli mukava istua auringossa. Olisi ollut mukava ottaa hotelli ja jäädä siihen istuskelemaan useammaksikin tunniksi.

Toinen pysähdys oli Baker Cityssä vain reilu sata mailia ennen perille tulemista. Siellä on historiallinen villin lännen keskusta, mutta ei tuo nyt suurta vaikutusta päässyt tekemään. Mukava oli silti hetki jaloitella.

Myös Pendletonin keskusta on historiallinen villin lännen keskusta. Tulin perille hieman ennen auringon laskua, ja ehdin kierrellä keskustaa hetken ennen kuin tuli pimeää. Motellinkin nappasin keskustasta, sillä hinta oli alle 50 dollaria. Aina ennen olen ollut täällä maantien varren motellissa. Tosin olen kyllä ennen saapunutkin auringon laskun jälkeen. Ensimmäisellä kerralla taisi mennä pitkälti yli puolen yön.

Olisin toki voinut ajaa Seattleenkn asti, mutta kun olen yksin liikkeellä, en kokenut sitä kovin turvalliseksi vaihtoehdoksi. Sitäpaitsi keksin huomiseksi tästä lähistöltä jotakin ohjelmaakin.

tiistaina, elokuuta 11, 2009

Tänä aamuna sitten tuli tähän reissuun 5000 kilometriä täyteen. Toinen rajapyykki, 3000 mailia, tuli täyteen eilen illalla. Melkoisia lukuja, mutta ajaminen ei ole kyllä tuntunut oikein missään muutamaa synkkää aamupäivän hetekä lukuunottamatta. Euroopasta ei käsittääkseni löydy paikkaa, jonne Tampereelta olisi 5000 kilometrinn ajo. Esimerkiksi Gibraltarille on via Baltican kautta noin 4800 kilometriä. Ruotsin läpi toki vähemmän.

Aamulla autoa ajaessani mieleeni tuli, että ottaen huomioon mitä teen työkseni, valkotasapainon korjaaminen kuvista pitäisi olla triviaali homma. Ja niinhän se onkin kun asiaa hetken pohdin. Eihän se ole muuta kuin lineaarinen muunnos värikanaviin. Homma näyttää käytännössäkin toimivan ihan hienosti. En normaalisti koskaan käsittele valokuviani jälkikäteen, vaan periaate on, että mitä sensorille tulee, sitä sensorille tulee. Se voi yllättää monen, ottaen siis taas huomioon mitä teen työkseni. Tämä on nyt sitten poikkeus. Jos jotakin piti sössiä, niin valkotasapaino oli kyllä hyvä sössittävä. Sen korjaamisessa menetetään nimittäin verrattain vähän alkuperäisten kuvien yksityiskohtia.

Päivän kohteena oli Lower Calf Creek Fallsin haikki. Siis se haikki, jonka väliin jääminen jäi viime viikolla harmittamaan. Itse haikki nyt ei ole maisemiltaan kovin erityinen. Siis moneen muuhun Utahin haikkiin verrattuna. Calf Creekin kaivama kanjoni on toki ihan hieno, mutta nimenomaan vain ja ainoastaan sitä. Näillä kulmilla on paljon hienompiakin. Putous sen sijaan on maagisen hieno. Se on täysin vailla epäilystä hienoin putous jonka olen nähnyt. Siinä on vähän kaskadia ja vähän haaraumaa. Ja mikä hienointa, taustalla on punaista ja smaragdinvihreää kiveä. Vihreä kivi on kai oikeasti jotakin kasvustoa, jonka putous on aiheuttanut. Kaiken kruunaa vihreä allas, johon putous putoaa.

Altaassa olisi voinut uidakin, mutta enpä ollut älynnyt ottaa mukaan pyyhettä ja uimahousuja. Moni oli. Kaikilla miehillä oli jalassaan amerikassa kauhistusta herättävät ihonmyötäiset speedo-tyyppiset uikkarit. Siitä saattoi päätellä, että he kaikki olivat eurooppalaisia. Niin ja toki siitä, että he puhuivat muita kieliä kuin englantia. Amerikkalaisia paikalla taisi olla vain pari. Mitähän mahtoivat miesten asusteista ajatella?

Muutenkin Etelä-Utahissa on aivan käsittämättömän paljon eurooppalaisia. Missään muualla Amerikassa en ole vastaavaan törmännyt. Ja olen sentään kiertänyt lähes kaikki oleelliset kansallispuistot Alaskan ulkopuolella. Tietysti esimerkiksi Yosemitessa ja Yellowstonessa euooppalaisia näkee, mutta kuitenkin amerikkalaiset ovat näissä suuri enemmistö. Miksiköhän eurooppalaiset ovat löytäneet juuri Utahin? Saksalaiset ovat enemmistö (tietenkin), mutta myös ranskalaisia on paljon.

Calf Creekin haikki oli kyllä reissun rankin. Pituutta haikilla ei ole erityisen paljon, vain vajaa kymmenen kilometriä, ja se on lähes tasamaata, joten näistä luvuista ei rankkuus synny. Sen sijaan rankkuus tuli siitä, että tämä oli ainoa haikki, jonka tarvoin liki 40 asteen lämmössä. Lisäksi polku oli suuren osan ajasta pehmeää hiekkaa, joten välillä tuntui etteivät askeleet oikein vie eteenpäin. Lisäksi punainen hiekka oli niin kuumaa, että jalkoja poltti vaikka niissä oli kunnon vaelluskengät.

Calf Creekin jälkeen aloin hissukseen suunnata takaisin kohti Salt Lake Cityä. Matkaa oli edessä yli 300 mailia (480 km), joten päivän kiinnostava ohjelma uhkasi jäädä lyhyeksi. Loppujen lopuksi paluumatka sujui kuitenkin oikein mukavasti. Ensimmäinen pysähdys oli lounas Escalantessa puolen tunnin ajon jälkeen. Kävin hampurilaisella samalla ulkogrillillä, jossa olin syönyt perjantaina. Sinne minut veti nimenomaan mahdollisuus syödä ulkoterassilla pergolan alla. Niin ja se hampurilaisia paistava tyttö. Valitettvasti minulle selvisi että tytöllä on poikaystävä ennen kuin ehdin pyytää mukaani Seattleen. Lisäksi sain kuulla paljon juoruja escalantelaisten asioista. Aikamoista meininkiä on vajaan 900 asukkaan kaupungissakin. Huumeita, kalliita autoja, pettämistä, ja yleistä ihmissuhdedraamaa.

Seuraava pysähdys oli Red Canyonilla, jossa olin pysähtynyt myös viime torstaina. Nyt kävin kävelemässä lyhyen reilun kilometrin mittaisen kierroksen, jonka varrella on 15 hiekkakivikaarta. Pelkkien näiden lukujen perusteella saattoi päätellä, etteivät kaaret kovin näyttäviä ole. Mikä tahansa pieni reikä hiekkakiviseinässä näemmä lasketaan kaareksi. Mukava polku tämä kuitenkin oli.

Tässä vaiheessa alkoi taas olla nälkä, mutta päätin jaksaa illalliselle Salt Lake Cityyn asti. Niinpä kävin ostamassa ison suklaajäätelön Panguitchin kaupungissa. Kello kävi kuutta ja aurinko paistoi kuumana ja alhaalla. Lämpöä oli vielä reippaasti yli 30 astetta, ja jäätelö maistui pääkadun varren penkillä istuessa hyvältä. Siinä oli sitä lähdön tunnelmaa, sillä tässä vaiheessa olin päättänyt, että reissu alkaa olla ohi. Tarkoitukseni on nimittäin ajaa Salt Lake Citystä mahdollisimman nopeasti takaisin Seattleen. Luultavasti se tarkoittaa perinteistä yöpymistä Pendletonin kaupungissa Oregonissa. Ehkä tällä kertaa käyn jopa keskustassa, tähän asti olen vain yöpynyt moottoritien varressa motellissa. Ja ehkäpä huomenna poikkean myös perinteiseen tapaan Boisessa Idahossa syömässä. Tällä tavalla matka katkeaa kaksi kertaa sopivasti. Jokaisen kaupungin välinen ajomatka on karkeasti pyöristäen neljä tuntia.

Tänään ajoa kertyi 380 mailia (610 km). Sivupeilin korjaaminen ilmastointiteipillä toimii mainiosti. Paitsi että peili on pysynyt paikallaan, se on täysin käyttökelpoinen. En minä sitä ihan tällä tavalla normaalisti suuntaisi, mutta toimiipa tuo silti. Tosin hyvissä ajoin ennen moottoritielle menoa kävin ostamassa lisää ilmastointiteippiä, ja vahvistin vähän teippauksia. Se oli luultavasti turhaa, mutta lisääpähän mielenrauhaa.