Itään lentäminen on siitä ikävää, että siinä menee lähes koko päivä hukkaan, ja illalla kun pitäisi mennä nukkumaan ei pienen aikaeron takia väsytä ollenkaan. Vaikka lähdin Seattlesta melko aikaisin aamulla, Chicagossa oli vain tunnin verran aikaa auringon laskun jälkeen. Onneksi hotellini on sentään aivan keskustassa, niin ehdin sentään jotakin nähdä ennen pimeän laskeutumista. Tämän vähänkin perusteella olen ihan fiiliksissä tästä paikasta. Huominen lupaa paljon.

Kulttuurikaupunki. Näin kuvaisin ensivaikutelmia yhdellä sanalla. Paitsi että arkkitehtuuri on upeaa, julkinen taide on vaikuttanut. Kuvissa näkyy Crown Fountain sekä Cloud Gate, joka tunnetaan yleisemmin nimellä The Bean. Kaiken huipuksi täällä olisi Art Institute of Chicago, joka on käsittääkseni maailmanmittakaavassakin ihan merkittävä taidemuseo. No, tällä vierailulla siihen ei ole aikaa, sillä minulla on täällä käytännössä vain huominen aikaa kierrellä paikkoja.

Minulle se ykkösjuttu on kuitenkin ollut The El eli paikallinen versio kaupungin sisäisestä raideliikenteestä. Sen erikoisuus on nimittäin se, että se kulkee suurimman osan ajasta maanpinnan yläpuolelle kohotetuilla kiskoilla. Siitä tuo nimikin tietenkin tulee, siis termistä elevated train. Ihan uudesta systeemistä ei ole kyse, sillä vanhin linja on vuodelta 1892.

Ja täytyy kyllä todeta, että lähes hihkuin riemusta kun lentokentältä tullut linja kaupungin lähestyessä nousi talojen toisen tai kolmannen kerroksen tienoille. Näitä kuvia on tullut televiosta ja elokuvista nähtyä usein, sillä se on helppo tapa näyttää, että ollaan Chicagossa. Lisäksi junan kohina ja kiskojen kirskunta on ääni jota olen kuullut Teho-osaston tullessa televisiosta kerran viikossa. Nyt pääsin kuulemaan sen vihdoinkin livenä. Sekin on niin tunnistettava ääni.

Junailun jälkeen ehdin nähdä Lake Michiganin upeansinisen pinnan hotellihuoneen ikkunasta, kävellä Michigan Avenuella ja sen varren puistoissa, ja ajaa vielä vähän lisää junalla. Niin ja ihailla vanhoja katujen päälle rakennettuja kiskorakennelmia niiden alta. Joka kerta kun näin junan pyyhältävän ylhäisyydessään, hymy tuli huulille. Mikähän siinä on, että meitä poikia tällaiset asiat viehättävät niin kovasti?