maanantaina, elokuuta 10, 2009

Tänään olikin sitten melkoinen päivä. Salt Lake Citystä takaisin miellyttävämpiin maisemiin oli matkaa nelisen tuntia, ja se ajo oli kyllä aika tervanjuontia. Etenkin monikaistaisen moottoritien ajaminen ei kiinnostanut sitten ollenkaan. Sikäli hyvä että en ollut vielä kotimatkalla, sillä sinne päin tuota lajia on sitten satoja maileja. Toisaalta jokainen ajamani maili tuli lisäksi kotimatkaan. No, sitä ei pidä ajatella vielä, ei ainakaan liiaksi.

Lopulta pääsin määränpäähäni Boulderiin. Ajatuksena oli ajaa Burr Trail Roadin kestopäällystetty osuus GSENM:n sisään, ja käydä siltä hieman haikkaamassa kanjonissa. Illan päätteksi olin ajatellut käyntiä Capitol Reefin kansallispuistossa, jos aikaa jää. No, suunnitelma hieman muuttui.

Burr Trail Roadille toki lähdin. Iltapäivän aurinko paistoi koko ajan takaa päin, ja maisemat olivat mahtavat. Kun tie sukelsi Long Canyoniin, meinasin pissiä housuuni. Upeaa. Täältä olisi myös haikki kapeaan sivukanjoniin. Sen edessä parkkipaikalla olikin reilu kymmenen autoa, ja se on näillä kulmilla suuri määrä.

Päätin kuitenkin että haikkaisin vasta paluumatkalla. Mutta niinhän siinä kävi, että mitään paluumatkaa ei tullut. Burr Trail Road nimittäin jatkuu Capitol Reefin kansallispuistossa hiekkatienä, ja sitä pitkin pääsee takaisin päätielle, jota pitkin olin aiemmin päivällä ajanut kohti Burr Trail Roadia. Olin kuvitellut, että tälle tielle ei tavallisella henkilöautolla ole asiaa, mutta kun olin pysähtynyt päällystetyn tien päähän, ohitseni pyyhälsi henkilöauto. Ja tie totta tosiaan näytti varsin tavanomaiselta hiekkatieltä, joten päätin lähteä perään.

Päätöstä helpotti kolme asiaa: 1) tie oli niin leveä että U-käännös olisi helppo tehdä, 2) minulla oli täysi tankki bensaa ja 3) minulla oli noin 8 litraa juomavettä. Toisin sanoen päättelin, että vaikka joutuisin yöpymään autossa jossakin keskellä ei mitään, selviäisin helposti hengissä ja jopa hyvävoimaisena yön yli. Lisäksi pian huomasin, että kun pysähdyn valokuvaamaan, aika usein ohitseni ajaa auto. Ei siellä siis olisi hädän tullessa tarvinnut pitkään yksin olla.

Ja kyllä kannatti. Maisemat alkoivat palkita heti hiekkatien alussa. Tie kulki kohti alhaalla näkyvää, pioneerien Capitol Reefiksi nimeämää punaista, kapeaa ja 100 mailia pitkää hiekkakivimuodostelmaa kohti. Taustalla näkyi myös vuoria. Tietenkin tunnelmaa loi myös se, että ajoin hiekkatiellä jonne ei kovin moni uskaltaudu. On aina hienoa nähdä jotakin erityisempää. Kaikkiaan ajoin hiekkatietä lähes 50 kilometriä. Se kertoo paljon siitä, miten syrjäseudulla olin. Itseasiassa paikkakunta jolta tie lähti, Boulder, on edelleen liittovaltion kirjoissa kaupungin sijasta frontier community. Ja lähdin siis siitä syvemmälle erämaahan.

Ehkä se kaikkein hienoin kohta oli kuitenkin se, jossa laskauduin kiemurtelevaa tietä pitkin jyrkkää rinnettä alas. Asioiden mittakaava oli sanoin kuvaamaton. Ja hienoksi tämän kohdan teki sekin, että sen kerrottiin olevan alkuperäinen pioneerien tekemä vankkurireitti. Kaipa tuota on vähän 1800-luvun lopun jälkeen paranneltu, mutta silti paikalla saattoi tuntea ilmassa sen tuskanhien määrän jota siinä on ei niin kauan sitten vuodatettu.

Takaisin päätielle päästyäni kävin ajamassa Capitol Reefin kansallispuiston ajetuimman tien, joka kulkee näppärästi nimellä Scenic Drive. Olin ajanut tämän tien edellisen kerran kesällä 2006, ja silloin siitä oli jäänyt sellainen kuva, että siellä ei ole mitään nähtävää. Sittemmin olen kuullut kehuja Capitol Reefistä, joten olin pitkään halunnut käydä katsastamassa tilanteen uudelleen.

Ja nyt tiedän miksi kolme vuotta sitten Capitol Reef ei näyttänyt oikein miltään. Silloin nimittäin puistossa käytiin pikaisesti aamulla, ja se on huono idea siinä mielessä, että kaikki näkemisen arvoinen on idässä. En ihmettele, että varjossa olleet punaiset seinät eivät näyttäneet miltään. Nyt sen sijaan ilta-auringossa ne näyttivät aivan todella upeilta. Täällä punainen hiekkakivi on punaisempaa kuin muissa Utahin kansallispuistoissa, ja siksi kaikki näyttää tosi hienolta. Lisäksi tieltä lähtee kaksi hiekkatietä aivan kapeisiin kanjoneihin. Harmi vain ettei ollut aikaa kävellä niihin syvemmälle. Ei olisi tarvinnut kuin maili tai pari kävellä. Muutenkin Capitol Reefissä tuntuu olevan todella paljon lyhyitä polkuja, jotka menevät johonkin todella hienoon paikkaan. Täällä voisi helposti viettää pari päivää kepeitä pikku haikkeja tehden.

Sellainen harmi kävi, että sössin vähän valokuvien kanssa: säädin vahingossa valkotasapainon johonkin ihme asentoon, ja kuvista ei tullut kovin punaisia. Ja enhän minä tätä huomannut ennen kuin aurinko oli laskenut. Ennen sitä kirkkaassa auringonpaisteessa värejä ei oikein sillä tavalla nähnyt kameran näytöltä. Toisaalta auringonlaskun jälkeiset kuvat onnistuivat hienosti. Capitol Reefissä kun seinämä ei mene heti varsinaisesti varjoon auringon laskettuakaan, ja niinpä se loistaa punaisena niin kauan kun auringonlasku on meneillään.

Ja sitten loppuun se pommi. Auringon laskettua päätin ottaa motellin Capitol Reefiä lähimmästä kaupungista eli Torreysta. Sinne oli viimeisestä valokuvauspaikastani matkaa alle kymmenen kilometriä. Kun jo ensimmäiset motellit näkyivät, näin yhtäkkiä peuran turvan oikealla tuulilasin edessä. Hirveä rysäys. Huomaan tuulilasissa särön ja kolinasta päätellen muutakin vauriota on. Kurvaan parinsadan metrin päähän huoltoaseman pihaan kysymään mitäs nyt tehdään, ja samalla huomaan että oikea peili roikuu irrallaan. Peura käsittääkseni loikki karkuun, mutta sääliksi käy eläinrukkaa. Tuskinpa se hengissä selviää. Toivottavasti ei kovasti kidu. Yleensä yritän välttää pienillä teillä iltahämärässä ja pimeällä ajamista juuri hirvieläinten takia. Nyt kun sitten ajoin noin 10 kilometriä, heti pamahti.

Loppujen lopuksi selvisin aika vähällä. Autosta ei mennyt rikki mitään muuta olennaista kuin se oikea sivupeili. Senkin sain ilmastointiteipillä takaisin käyttökelpoiseksi. Kaikki muu toimii täysin, kaikista tärkeimpänä ajovalot. Soitin tietysti heti autovuokraamolle raportin tapahtuneesta. Koska minulla on Collision Damage Waiver, minun ei ilmeisesti tarvitse kuin palauttaa auto, ja homma on sillä selvä. Ei sen kummempaa paperisotta, ei mitään omavastuita.

Sikäli kävi hyvin, että huoltoaseman yhteydessä oli myös motelli. Huoltoasemalla kassaa hoitanut kaveri huomasi heti kuinka järkyttyneessä mielentilassa olin, kertoi että nimensä on Art, ja otti minut heti huomaansa. Tutkimme yhdessä vauriot, ja totesimme, että peilin korjaa ajokuntoon ilmastointiteipillä. Totesin sitten, että tarvitsen majapaikankin, ja Art totesi että se hoituu kyllä. Antoi minulle vielä motellin parhaan huoneen halvimman huoneen hinnalla.

Kun olin vienyt tavarani huoneeseeni, viritimme yhdessä peilin kuntoon. Sitten totesin että pitäisi syödäkin, ja Art ehdotti pakastepizzaa huoltoasemalla. Se ei ollut ihan se mitä minulla oli ennen kolaria ollut mielessä, mutta tässä tilanteessa se kuitenkin oli aivan loistava vaihtoehto. Pizzan seuraksi otin yhden oluen, ja Artkin totesi, että on jo niin myöhä että hän ottaa myös. Siinä me sitten istuimme täysikuun valaiseman hiljaisen huoltoaseman terassilla yhdessä juttelemassa niitä näitä, muunmuassa kansallispuistoista ja jalkapallosta. Selvisi että Art oli tullut lapsena armeniasta, ja oli viettänyt melkein koko ikänsä Los Angelesissa. Utahiin hän oli muuttanut luonnonkauneuden vetämänä vasta pari kuukautta sitten, eikä kuulemma aio lähteä mihinkään. Loppujen lopuksi tämä oli ihan mukava päätös päivälle.

Ajoa tänään kertyi 420 mailia (675 km). Päivä oli sikäli omituinen, että en missään vaiheessa poistunut yli 50 metrin päähän autosta, mutta silti päivä ei tuntunut ajopäivältä. Se johtuu titysti siitä, että valokuvauspysähdyksiä oli erämaahan päästyäni useita kymmeniä.

sunnuntaina, elokuuta 09, 2009

Tänä aamuna sain nukkua vähän pidempään, sillä ohjelmassa ei ollut mitään haikkeja vaan pelkästään Soundersin peli illalla. Aamulla ajoin Salt Lake Cityyn, jossa olin hieman ennen puolta päivää. Siitäkin toki kertyi ajoa 150 mailia (240 km). Ja koska stadion on täällä kaukana lähiössä kaupungin eteläpuolella, kaikkiaan ajoa kertyi tänään 180 mailia (290 km).

Itse pelistä en taaskaan halua sanoa mitään. Joukkue on kriisissä. Olen siitä niin masentunut, että en kykene lähteä työntämään moottoritietä Seattleen. Niinpä päätin, että palaan vielä Etelä-Utahiin haikkaaamaan. Se on ainoa tapa saada tälle reissulle positiivinen loppu.

Stadionia täytyy kyllä kuitenkin kehua. Kyseinen Rio Tinto Stadium valmistui tälle kaudelle, ja on kyllä hieno paikka katsoa jalkapalloa. Kapasiteetti on karvan yli 20 000, joten mistään jättistadionista ei ole kyse. Mutta toimiva se on. Meidät oli laitettu yksille stadionin huonoimmista paikoista toiseen kerrokseen lähelle kulmaa, mutta silti sieltä näkin pelin aivan loistavasti. Ja lisäksi stadioni on pirun hyvän näköinen. Tällaisesta stadionista sadat eurooppalaiset maansa pääsarjassa pelaavat seurat voivat vain unelmoida.

Ennen peliä kävin pikaisesti katsomassa Salt Lake Cityn kaksi näkemisenarvoista paikkaa: State Capitolin ja Temple Squaren. Ensimmäisen edessä oli meneillään republikaanipoliitikkojen järjestämä poliittinen kokoontuminen, jossa protestoitiin sitä, miten paljon Utahissa on liittovaltioiden eri organisaatioiden omistamia maita, joiden käyttöä ja joilla liikkumista on rajoitettu. Paikalla oli joitakin satoja ihmisiä, ja puhujina oli kaiken tason poliitikkoja liittovaltion senaattorista lähtien. Aika hauska sattuma. Mieleni totisesti teki kertoa ihmisille, että olen tullut Suomesta asti Utahiin viettämään aikaa juuri näillä liittovaltion mailla.

Temple Square on siis mormonien pyhä paikka, jolla sijaitsee heidän ensimmäinen temppelinsä. Temppeli on kaunis, ei siitä voi muuta sanoa. Silti on pakko todeta, että minua huvittaa se, että aivan temppelin vieressä on kirkon hallintorakennus, joka on paljon isompi ja muutenkin harvinaisen ruma pilvenpiirtäjä. Alueella on joka tapauksessa aika jännä tunnelma, kun eri puolilta maailmaa tulleita siskoja näkyy kaikkialla, ja jokainen olisi valmis kierrättämään alueella ja samalla aloittamaan käännytystyön. Mitään painostusta ei kuitenkaan ole, vaan kohtelias "kiitos ei" uskotaan heti. Viime kerrallahan meidät löysi suomalainen sisar, jonka kierroksesta ei kehdannut kieltäytyä. Mormonit ovat muutenkin häiritsevän ystävällisiä ja suvaitsevaisia ihmisiä, mistä tottumaton hämääntyy. Opaskirjani varoittaa seuraavasti: "go to Temple Square on a night when there a few visitors and you may feel in danger of being nice-d to death".

Muuten Salt Lake Cityssä ei oikein ole mitään nähtävää tai tekemistä. Kaupunki tuntuu aivan pikkukaupungilta, mikä on hämmästyttävää kun alueella asuu kuitenkin yli miljoona ihmistä.

lauantaina, elokuuta 08, 2009

Tämänpäiväinen päätarkoitus oli korjata vuoden 2006 road tripin virhe. Silloin nimittäin ajettiin Utah HWY 12 pimeässä, ja vasta myöhemmin selvisi, että kyseessä on maisemiltaan yksi USA:n upeimmista teistä. Voi olla, että silloin ei olisi ollut muuta vaihtoehtoakaan, mutta asia oli jäänyt kaivelemaan aika tavalla.

Tie olikin täysin maineensa veroinen. Etenkin Escalanten ja Boulderin välinen osio on aivan mielettömän hieno. Siellä Utahin punainen aavikko on parhaimmillaan. Kanjoneita on kaikkialla, samoin mitä erilaisempia hiekkakivimuodostelmia. Ironista on, että nyt jäi sitten vähän kaivelemaan se, että en ehtinyt viettää alueella kuin tämän yhden päivän. Tie on nimittäin erilaisten liittovaltion ja osavaltion organisaatioiden luonnonsuojelualueiden ympäröimä, joten mahdollisuudet jalkautua autosta ovat rajattomat.

Ensimmäiseksi poikkesin Kodachrome Basin State Parkissa, jossa haikkasin laaksossa reilun kuuden kilometrin mittaisen haikin korkeiden hiekkakivimuodostelmien keskellä. Hienon taustan laaksolle antoivat sitä reunustaneet vaaleat vuorijonot.

Lähellä olisi ollut myös kuuluisa Grosvenor Arch, vertaansa vailla oleva kaksoiskaari. Tiedustelin Visitor Centerillä tien kuntoa, ja valitettavasti olisi tarvittu sedania suurempi maavara. Olin kymmenen mailin päässä kaarelta, mutta en päässyt sen luo. Ei hyvä. Vastaavia hiekkateitä, joilla vaaditaan suurempi maavara ja mieluiten myös neliveto, on alueella monta. Ne menevät syvälle alaltaan valtavaan Grand Staircase Escalante National Monumentiin (GSENM), jossa on luonnoihmeitä vaikka kuinka paljon.

Yhdelle näistä hiekkateistä uskaltauduin 12 mailin (19 km) mittaiselle matkalle Devils Gardeniin. Tie oli amerikkalaisittain todella hyvässä kunnossa, joten ei tarvinnut olla huolissaan maavarasta, mutta kuten täällä on tapana, tie oli täynnä teräviä kiviä. Kerran Oregonissa rikoin renkaan tuollaiseen, joten ajelin nyt aika hissuksiin, ja silti jännitti. Keskinopeus matkalla oli noin 50 km/h. Perillä maisemat kyllä sitten palkitsivat. En ollut aikaisemmin nähnyt vastaavia lippahattuisia sienen näköisiä värikkäitä hiekkakivimuodostelmia. Hiekkatietä hieman pidemmälle ajamalla olisi löytänyt kapeita ja korkeita kanjoneita (engl. slot canyon, joihin olisi päässyt sisälle, mutta sinne en uskaltanut saamieni raporttien perusteella edes yrittää. Silti tästä sai hyvää esimakua siitä, millaista GSENM:ssä olisi ajella syvälle erämaahaan. Melkoisen kipinän tästä sai. On jotenkin hienoa, kun pääsee kauaksi sivistyksestä, ja näkee upeita paikkoja joihin pääsemiseksi pitää nähdä vähän vaivaa. Siinä se haikkaamisenkin hienous minusta on.

Se sedanilla liikkuessa ilmeinen haikki tällä alueella olisi Lower Calf Creek Fallsin haikki. Polun alkuun pääsee nimittäin päällystettyä päätietä pitkin, ja haikki seuraa kauniista kanjonia, joka päättyy vesiputoukseen. Minulla ei lopulta ollut tähän oikein aikaa, ja muutenkin olin ymmärtänyt, että iltapäivällä ja illalla putous ja suuri osa kanjonista on varjossa, jolloin paikka ei tietenkään ole parhaimmillan. Sen sijaan kävelin hieman lyhyemmän (reilu 6 km) polun Escalante-joen vartta huomattavasti leveämmässä kanjonissa. Aurinko paistoi sopivasti kanjonin suuntaisesti, jolloin maisemat pääsivät oikeuksiinsa. Polku meni joen poikki viisi kertaa, joten tänäänkin pääsin kastelemaan jalkani. Mitään siltoja ei nimittäin ollut. Paitsi haikin lopussa oli yksi luonnon oma silta. Valtava hiekkakivikaari oli osittain varjossa ja lähellä kanjonin seinää, mutta kyllä se silti aika vaikuttava oli. Korkeutta kaarella on noin 40 metriä ja pituutta noin 30 metriä.

Haikin jälkeen alkoikin jo aurinko olla aika alhaalla, ja aloin kiirehtiä tietä eteenpäin. Tässä vaiheessa pääsin näköalapaikalle, josta näkyi kanjoni, jonne putoushaikki olisi vienyt. Alkoi tulla kovasti sellainen olo, että nyt pitäisi olla päivä lisää aikaa, jotta pääsisi vielä sinne. Lisäksi tekisi mieli ajaa eräs 30 mailia (50 km) GSENM:n sisälle menevä päällystetty tie. Se kun menee kuulemma kauniiseen kanjoniin, ja sen varrella on myös toisia kanjoneita joihin voisi haikata. Tie jatkuisi vielä päällystämättömänä Capitol Reefin kansallispuistoon, josta pääsisi kiertämään lenkin takaisin normaalille maantielle. Tässäkin asia jonka takia tänne pitäisi tulla takaisin kunnon nelivetoisen auton kanssa.

Ehdin kuitenkin ajaa varsinaisen Utah HWY 12:n ennen auringon laskua. Ja itse asiassa kaikki maisemat olivat tien loppupätkällä nimenomaan idässä, joten ei tässä nyt suuresti toisaalta harmitella täydy. Käsittääkseni katselin nimenomaan Capitol Reefin kansallispuiston maisemia.

Yötä olen Salinassa. Vaikka tänään en varsinaisesti tehnyt muuta matka-ajoa kuin lopun noin 70 mailia (110 km) auringon jo laskettua, jostain matkamittariin kertyi jopa 250 mailia (400 km). Soundersin peli on huomenna Salt Lake Cityssä, jonne on tästä matkaa noin 150 mailia (240 km). Olisipa peli ollut vasta sunnuntaina, niin voisin viettää vielä yhden päivän eteläisen Utahin aavikoilla. Vai pitäsikö tässä vielä tehdä uusia suunnitelmia? Auto pitää palauttaa Seattlessa vasta perjantaiaamuna.