perjantaina, elokuuta 07, 2009

Tänään oli reissun ensimmäinen selkeä haikkipäivä, ja niinpä ajoa kertyi vain 110 mailia (180 km). Se tekikin oikein hyvää ajontäyteisten päivien jälkeen.

Aamulla ei tarvinnut ajaa oikeastaan ollenkaan. Siirsin vain auton noin mailin matkan motellin pihasta Zionin kansallispuiston parkkipaikalle, jossa hyppäsin bussiin, joka vei niin pitkälle kanjonia ylös kuin tietä pitkin pääsee. Tunnelma oli hyvässä nousussa, kun bussin ikkunasta näkyi aamuauringon valaisemia punaisia kanjonin seiniä.

Bussin päätepysäkiltä jatkoin matkaa jalan. Kohteena kuuluisa Zion Narrows, jossa kanjoni kapenee vain muutaman metrin levyiseksi. Tämän klassikkohaikin erityispiirre on se, että reitti kulkee Virgin-jokea pitkin, ja suuren osan ajasta joki on yhtä leveä kuin kanjoni. Eli haikki on joessa kahlaamista, mitä nyt välillä pääsee hetkeksi kuivalle maalle. Pahimmillaan vettä oli selvästi yli vyötärön, joten oli kyllä hyvä juttu että vesi ei ollut kovin kylmää. Haikki ylävirtaan kesti kolme tuntia, ja takaisin pääsin puoli tuntia nopeammin.

Aika paljon kyllä jännitti, saanko koko ajan kädessä kulkeneen kameran pysymään kuivana. Muut arat tavarat olivat vesitiiviissä pussissa, mutta eihän kameraa nyt sellaiseen malttanut laittaa missään vaiheessa. Muutamassa paikassa liukkaat kivet ja virtaus yrittivät parhaansa mukaan saada minut kaatumaan, mutta selvisin parilla läheltä piti tilanteella. Olen onneksi aika hyvä horjahdettuani löytämään uudelleen tasapainon. Useimmilla muilla oli mukana kävelysauva, mutta minä olin unohtanut hankkia sellaisen, enkä enää tänä aamuna jaksanut alkaa säätämään. Loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että sauvasta oliskin ollut enemmän vaivaa kuin hyötyä.

Ja melkoinen valokuvaajan paratiisi Zion Narrows onkin. Kanjonin kapeimpiin kohtiin ei tule suoraa auringonpaistetta juuri milloinkaan, mutta auringonvalo värjää kuitenkin taittuessaan kanjonin seinät lähes maagisella tavalla. Se näkyy oikeastaan valokuvissa paljon paremmin kuin oikeasti paikan päällä. Vastaavan efektin olen nähnyt Pagen lähellä Antelope Canyonissa. Siellä efekti on voimakkaampi, sillä kanjoni on vielä yhtä kertaluokkaa kapeampi. Toisaalta Zion Narrows on vaikuttavampi siksi, että kanjoni on merkittävästi syvempi.

Kuten edellisen kerran Zionissa haikatessani, lähdin matkaan aikaisin aamulla kahdesta syystä. Toisaalta halusin välttää 40 asteen lämmössä haikkaamisen, ja toisaalta halusin välttää suuret ihmismassat. Molemmat onnistuivatkin mainiosti. Kanjoniin ei aamulla aurinko paista, ja siellä oli jopa niin kylmä, että otin aluksi fleeceä päälle. Myös yksin haikkaaminen onnistui hienosti. Ennen kääntöpisteeseen pääsyä tapasin alle kymmenen ihmistä, takaisin tullessa sitten arviolta parisataa. Olin hyvin tyytyväinen että en joutunut kärsimään näistä massoista ennen kuin aloin olla jo aika lähellä haikin loppua.

Takaisin kuivalle maalle päästyäni päätin vielä kävellä mailin verran kanjonin pohjalla. Polkupyörille tarkoitettu kestopäällystetty polku tuntui joen pohjan tarpomisen jälkeen aika taivalliselta. Ja sitä olivat kyllä maisematkin. Iltapäivällä Zion on parhaimmillaan, kun kanjonin molemmat reunat kylpevät auringossa. Myös Zionista itään vievä tie on puiston sisällä käsittämättömän upea. Tie nousee sen verran ylemmäksi kuin mitä kanjoni on, että kivien värit muuttuvat taas aivan toisenlaiseksi. Mukaan tulee punaisten eri sävyjen lisäksi etenkin valkoista kiveä. Yhdistelmä toimii.

Zionista päästyäni poikkesin vielä aivan nopeasti Red Canyonissa ja Bryce Canyonin kansallispuistossa. Ensimmäisen ohi olen ajanut pariin kertaan ehtimättä pysähtyä, mutta nyt ehdin kävellä reilun mailin mittaisen lenkin punakivien joukossa. Täällä kivet ovat erityisen punaisia, ja laskeva aurinko vain korosti tätä.

Bryce Canyoniin ehdin auringon juuri laskettua kanjonin reunan taakse. Auringonlaskun näkemättä jääminen ei haitannut, sillä tämä oli kolmas vierailuni tässä kansallispuistossa. Itse asiassa ejdin jo ajatella, etten poikkeaisi puistossa lainkaan, mutta sitten totesin että samahan se on käydä kun paikka on kuitenkin hieno ja valoa riittää vielä reiluksi puoleksi tunniksi. Ensimmäiseksi poikkesin suosikkinäköalapaikallani Bryce Pointilla, josta näkee hoodoo-amfiteatterin parhaiten. Kuvia en edes yrittänyt ottaa, sillä tiesin että ne eivät enää onnistu auringon lakattua valaisemasta amfiteatteria. Aurinko kun on liiaksi vastassa. Silti halusin ensimmäiseksi mennä juuri tänne nauttimaan maisemista, mistä jokunen valokuvaamistani seurannut lukija ehkä yllättyy. Sen sijaan Sunset Pointilta sain muutaman julkaisukelpoisen kuvan. Illan päätteeksi ihailin vielä nousevaa täysikuuta Sunrise Pointilta.

Motelli on tänään Tropicin pikkukaupungissa vain alle kymmenen mailin päässä Bryce Canyonilta. Onneksi minulla ei ole kovin kova nälkä, sillä tämän kylän molemmat ravintolat menivät kiinni juuri tullessani kaupunkiin. Oman motellin juoma-automaattikin on rikki, mutta onneksi naapurimotellilta sai sentään vähän sokeripitoista juomaa, josta irtoaa sen verran energiaa että jaksaa aamuun asti. Päivän ruokana oli vain pari edellisiltana huoltoasemalta ostettua kolmioleipää kanjonissa sekä hampurilaisateria Zionista poistumisen jälkeen Hatchin pikkukaupungissa. Söin itse asiassa samassa ravintolassa kuin missä söin reilu vuosi sitten kun viimeksi olin näillä kulmilla. Eipä noita vaihtoehtojakaan ole toki monta. Täällä ei todellakaan ole mitään ketjuravintoloita. Hyvä että ketjumotelleja.

torstaina, elokuuta 06, 2009

Päivä alkoi kevyellä 60 mailin (95 km) ajolla Great Basinin kansallispuistoon. Tämä oli ennen tätä päivää ainoa Kallivuorten länsipuoleinen USA:n kansallispuisto, jota en ollut nähnyt. Muutenkin läntisten osavaltioiden kansallispuistot on tullut kierrettyä tarkkaan. Ainoa puuttuva on nimittäin Theodor Roosevelt National Park Pohjois-Dakotassa. Se on niin kaukana kaikesta, että en usko sinne koskaan eksyvänikään. Ja Pohjois-Dakotan voi sitäpaitsi kai laskea keskilänneksikin jos haluaa. Näiden läntisten osavaltioiden puistot on tullut siis nähtyä kaikki: Washington, Oregon, Kalifornia, Idaho, Montana, Wyoming, Etelä-Dakota, Nevada, Utah, Arizona, Colorado, New Mexico ja Teksas. Alaskaa ja Havaijia en ota tähän mukaan, kuten täällä tapana on.

Great Basin National Park tunnettiin aiemmin nimellä Lehman Caves National Monument. Nimen vaihtoon liittynyt alueen laajennus ja suojelutason parantaminen tehtiin vuonna 1986. Kansallispuistona Great Basin ei siis ole klassikko, mutta luolissa on ollut turismia yli sata vuotta, ja suojeltunakin ne ovat olleet vuodesta 1922.

Niinpä en panostanut juuri muuhun kuin aamuyhdeksäksi varaamaani luolakierrokseen. Tulin puistoon kuitenkin sen verran ajoissa, että ehdin ajaa Nevadan toiseksi korkeimman vuoren rinnettä pitkin 3049 metrin korkeuteen. Tästä olisi ollut vielä 933 pystysuoraa metriä Wheeler Peakin laelle, mutta se olisi tietenkin pitänyt kulkea jalan. Tähän ei toki tänään ollut aikaa, eikä ollut myöskään kuusikilometriseen polkuun joka olisi kiertänyt noin 3000 metrin korkeudessa kahden järven rantoja. Toisaalta harmi, mutta toisaalta toistelin itselleni, että olin menossa Etelä-Utahiin. Silloin ei nimittäin kannata hukata aikaa "ihan kiva" -tyyppisiin haikkeihin.

Se Nevadan korkein vuori on muuten Border Peak, jonka ohi ajoin kun eilen siirryin Kaliforniasta Nevadaan. Se on 4007 metrisenä 25 metriä Wheeler Peakia korkeampi. Toisaalta Wheeler Peakilla on jäätikkö, Border Peakilla ei. Kuka muuten tiesi, että Nevadassa on jäätikkö?

Itse luola osoittautui matkan arvoiseksi. Ennakkoon odotukset eivät olleet kovin suuret, sillä Etelä-Dakotan vastaavat kalkkikiviluolat eivät keväällä oikein vaikuttaneet kun olin vain vuosi aiemmin tullut piloille hemmotelluksi Carlsba Cavernsissa. Ei Lehman Cave toki Carlsbadin luolille pärjää, mutta se oli riittävän erilainen. Pidin erityisesti siitä, että käytävillä oli koko ajan ahdasta, mikä loi sellaista tunnelmaa että oli luonnomukaisessa luolassa eikä rakennetussa turistikohteessa. Sai ihan pujotella ja kumarrella itsensä läpi paikkapaikoin. Tosin kyllähän näissä luolissa on 1900-luvun alkupuolella tehty sellaisia ratkaisuja joita ei enää nykyisin tehtäisi. Siis tuhottu luolan vähemmän näyttäviä kohtia, jotta näyttävimpiin pääsisi helpommin.

Nevadassa oli kuitenkin hienointa eilinen ja tämänpäiväinen ajaminen keskellä ei mitään. Sama jatkui vielä Utahin puolellakin, ja siellä eiliset pitkät suorat löysivät selkeän voittajansa. En katsonut tarkkaa mittarilukemaa aivan suoran alussa, mutta suora oli joka tapauksessa yli 50 kilometriä pitkä. Ja siis taas aivan luotisuoraa tietä. Tänne pääsin kun Great Basinista eteenpäin lähtiessä tuli tehtyä Google Mapsin opastamana 130 kilometrin ylimääräinen kierros. Googlen mukaan tämä reitti on yli puoli tuntia nopeampi kuin suora reitti, mutta epäilen. Nopeusrajoitus voi tuolla suoralla tiellä ollakin vain 55 mph kun se nopeammalla reitillä on 65-80 mph, mutta käytännössä asumattomilla seuduilla luotisuraa tietä voi ajaa huomattavasti rajoituksen yli. Ei siellä kuitenkaan ole poliiseja eikä oikein muuta liikennettäkään. Tajusin mokani vasta kun olin jo ajanut 30 mailia (50 km) Googlen neuvomaa reittiä, joten ei auttanut kuin purra hammasta ja ajaa.

Lopulta pääsin perille Cedar Breaks National Monumentiin. Kyseessä on hieman Bryce Canyonin kaltainen paikka, jossa on punaisten hoodoo-kivien muodstama amfiteatteri. Tällaisia paikkoja syntyy kun hiekkakivi sulaa ja jäätyy, ja lohkeilee juuri sopivasti. Siksi tämä amfiteatteri on Bryce Canyonin tapaan yli 3000 metrin korkeudessa. Huomasin tämän konkreettisesti jo ensimmäisellä näköalapaikalla. Otin muutaman juoksuaskeleen ylämäkeen, ja sydän alkoi hakata siihen tahtiin että tuntui että se tulisi rintakehästä ulos. Hengitys tasaantui vasta jatkettuani autolla parin kilometrin verran ja päässä oli sellainen olo että sitä alkaa kohta särkeä. Päätin ottaa jatkossa iisisti.

Haikkaamaan piti kuitenkin päästä. Onneksi alas amfiteatteriin ei mene polkua, niin sain haikata vain amfiteatterin yläreunalla. Pituutta reitillä oli reilu kuusi kilometriä. Korkeuseroa kertyi noin 200 metriä, mikä sekin oli näissä korkeuksissa aivan tarpeeksi. Hienointa reitissä oli kuitenkin se, että se on parhaimmillaan juuri auringon laskiessa. Ihan auringonlaskuun asti minulla ei reitillä mennyt, mutta mitä alemmaksi aurinko laski, sitä punaisemmalta amfiteatteri näytti.

Aivan haikin lopuksi löysin vielä amfiteatterin reunalta pienehkön söpön ja karvaisen nisäkkään. Luulen että se oli murmeli, mutta en ole ihan varma. Siinä se köllötteli valkoisella kivellä, taustallaan punainen amfiteatteri. Ja siinä me katselimme toisiamme aika pitkään, sulassa sovussa.

Päivän päätteeksi ajoin Springdaleen Zionin kansallispuiston kupeeseen. Ajoa kertyi tänään 420 mailia (675 km), ja juuri ennen kuin tulin perille, auton matkamittariin tuli 2500 mailia täyteen. Samalla matkamittarin tllalla alkoi vilkkua teksti "change oil". Tämä on siis huoltovälinäyttö, ei mikään varsinainen varoitus, joten ei siihen sinällään ole tarvetta reagoida. Ilman matkamittaria olisi kuitenkin ikävä tehdä matkaa, joten googlasin saisiko varoituksen pois vilkkumasta. Ja saihan sen tekemällä näin: virta-avain asentoon "on" käynnistämättä moottoria, pumppaa kaasupoljin pohjaan kolme kertaa, käännä virta-avain asentoon "off" ja sitten takaisin asentoon "on". Näytti tepsivän.