lauantaina, marraskuuta 22, 2008

Finanssikriisi näkyy amerikkalaisen pankin asiakkaalle ihan konkreettisesti. Kaikki nimittäin kallistuu. Eilen huomasin, että tililtäni oli mennyt 12 dollarin suuruinen kuukausittainen palvelumaksu. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, ja tili on sentään ollut auki jo reilut viisi vuotta. Ei muuta kuin pankkiin asiaa selvittämään, ja totta tosiaan, palvelumaksu oli tilille lätkäisty ihan tarkoituksella. Ainoa tapa päästä tästä eroon oli avata säästötili, ja laittaa sille menemään automaattinen 25 dollarin siirto käyttötililtä kerran kuussa. Tuo voi kuulostaa hankalalta kun ottaa huomioon, että minulla ei ole USA:ssa tuloja. Mitään ongelmaa ei kuitenkaan ole, sillä voin vastaavasti siirtää kuukausittain 25 dollaria säästötililtä käyttötilille. Kuinka amerikkalaista.

Lisäksi pankki on ottanut käytännön, että tilille rahaa siirrettäessä rahoista on välittömästi käytössä vain ensimmäinen sata dollaria. Loput tulee käyttöön vasta parin päivän päästä, kun siirto on saatu käsiteltyä. Ja tämä siis ilmeisesti koskee jopa rahoja, jotka käy laittamassa tilille pankin konttorissa.

Lisäksi rahan siirtämisesti ulkomaalaiselta tililtä peritään nykyisin 30 dollarin palvelumaksu. Voisin vannoa, että vielä pari vuotta sitten hinta oli 10 dollaria. Suomalainen pankkini perii muistaakseni 7 euroa tilisiirrosta ulkomaille, joten vielä tuhatkin dollaria saa tänne selvästi halvemmalla kun sen nostaa automaatista.

perjantaina, marraskuuta 21, 2008

Viimeiset neljä päivää on pitänyt melkoista kiirettä. Nyt olisinkin oikeastaan valmis tulemaan kotiin, sillä töiden puolesta loppuaika täällä ei tarjoa mitään erityistä. Teen vain niitä samoja töitä joita tekisin Tampereellakin, tosin sillä erolla että täkäläisessä avokonttorissa saan taatusti paljon vähemmän aikaiseksi kuin saisin omassa työhuoneessa Tampereella.

Maanantaista keskiviikkoon osallistuin kurssille, jolla opeteltiin valmistamaan ja käyttämään pieniä sormeenpään kokoisia laboratorioita. Ja tämä ei ole mitään huumoria, vaan aivan totta. En ollut koskaan aiemmin tehnyt minkäänlaista laboratoriotyötä, joten kurssille osallistuminen kieltämättä hieman jännitti. En itse asiassa ollut aiemmin edes pukeutunut valkoiseen labratakkiin, joten olin hyvin vieraassa elementissä. Kaikki meni kuitenkin oikein hienosti, ja pärjäsin kurssilla siinä kuin muutkin. Ja opin että tuollaisen laitteen valmistaminen on hyvinkin helppoa. Hirveän vaivalloista, hidasta ja tarkkuutta vaativaa se kyllä on, mutta sinällään mikään ei ole vaikeaa.

Kurssin takia kaikki tapaamiset oli taasen pakattu tälle päivälle. Juoksin vain tapaamisesta toiseen, enkä ehtinyt lukea edes sähköpostia ennen kuin myöhään iltapäivällä. Moni ajautuu tilanteeseen, että kaikki työpäivät ovat tällaisia. Mitenköhän sen voisi välttää?

Nyt täytyy myöntää, että minua vaivaa pieni koti-ikävä. Siihen on toki monia syitä ja joku niistä on aivan uusikin, mutta kaipa siihen vaikuttaa sekin, että olen koko ajan asennoitunut tähän Seattlen matkaan niin, että olen vain lyhyesti käymässä. Tilanne on vähän sama kuin se, että tunnin mittainen automatka voi tuntua tuskastuttavammalta kuin nelituntinen, koska nelituntiseen osaa asennoitua matkana ja tunnnin mittaista ajattelee vain nopeana siirtymänä.

Ja ehkä siihen vaikuttaa sekin, että minulla ei ole täällä nyt omaa kotia. Yhteiselo katalonialaisen isäntäni kanssa on toki sujunut oikein mukavasti eikä parempaa asumisratkaisua sinällään voisi tällaiselle lyhyelle matkalle toivoa. Mutta kyllä se vain niin on, että vieraana ollessa ei kotiudu. Olen itse asiassa ollut lähes kaikki illat jossakin menossa, enkä ole hankkinut kämpille muita elintarvikkeita kuin muutaman pullon olutta. Ulkona kavereiden kanssa syöminen on toki mukavaa, mutta viikon jälkeen siitäkin katoaa paras hohtonsa, ja kaipaa enemmän sellaista tasaista arkea.

Varsinainen potutus tuli tänään kuitenkin siitä, että huomasin Amazonista ostamani kameran olevan rikki. Kaikki toimii muuten hyvin, mutta kuvissa on ihmeellisiä pystysuoria sumeita raitoja. Tuotepalautukseksihan tuo menee. Onneksi Amazonilta näyttäisi saavan rahat takaisin ihan no questions asked -periaatteella. Nyt nimittäin ei olisi aikaa jäädä odottelemaan, että lähettävät uuden toimivan kameran rikkinäisen tilalle. Uusi kamera tässä kuitenkin pitäisi vielä hankkia, ja sen kanssa uhkaa kyllä tulla kiire. Vanhan kameran varassa ei oikein uskalla enää olla, sillä se toimii helistimena, ja on muutaman kerran päälle laitettaessa näyttänyt lens erroria. Se onkin vasta kolmas saman merkkinen jonka kanssa on käynyt näin. Toisaalta kameralla on otettu yli 12 000 kuvaa, joten ei se nyt ihan tuoreeltaan ole hajoamassa vaikka vasta juuri alle vuoden ikäinen onkin. Käsittääkseni järkkäreille luvataan yleensä luokkaa 30 000 kuvan ikää, joten ei tuo nyt ole pokkarille mitenkään lyhyt ikä.

maanantaina, marraskuuta 17, 2008

Tänään pääsin polvivammasta huolimatta vuorille, ja se jos mikä piristi mieltä kummasti. Kohteena oli Hurricane Ridge Olympian kansallispuistossa ja siellä tavoitteena kävellä edes hetken matkaa harjannetta pitkin. Reitti osoittautui juuri niin tasaiseksi kuin olin toivonut, eikä pienissä mäissäkään ollut lumikenkäilysauvojen ansiosta mitään vaikeuksia. Nyt nukkumaanmenoaikaankin polvi tuntuu aivan samalta kuin se on viime päivinä muutenkin tuntunut. Itse asiassa jaloissa on paljon vähemmän jäykkyyttä kuin mitä niissä normaalisti haikin jälkeen on.

En itse asiassa tuntenut polvessa mitään kipuja, mutta sen verran oli kuitenkin järkeä päässä, että en lähtenyt muun porukan tapaan kiipeämään Mount Angelesin huipulle. Eivät hekään sinne asti lopulta päässeet, mutta reitti oli kuulemma ollut kiitettävän jyrkkä. Vuoren huippua kohti kapuamisen sijaan pidin lyhyellä paluumatkalla kolme pitkää taukoa maisemia ihaillen ja hiljaisuudesta nauttien.

Jotakin harjannetta seuraavat haikit ovat kyllä yleensä niitä parhaita. Harjanteelta on nimittäin lähes poikkeuksestta koko haikin ajan hyvät näkymät ainakin yhteen suuntaan. Tänään oli monessa paikassa täydet 360 asteen maisemat, joten kyllä kelpasi taukoja pitää. Lännessä näkymää hallitsi Mount Olympus, etelässä muut Olympian kevyesti lumihuippuiset vuoret ja pohjoisessa pilvinen Juan de Fucan salmi ja San Juanin saaristo. Hienoin näkymä oli kuitenkin idässä, jossa pilvet työntyivät haikin aikana laaksoon selvästi vuorenhuippujen alapuolelle. Taustalla näkyi upea Mount Baker, mutta se ei kyllä erotu kuvista kovinkaan hyvin. Eikä kyllä Mount Olympuskaan oikein kuviin tarttunut.

Sään suhteen olimme kyllä hyvin onnekkaita, sillä aurinkoinen päivä on tähän vuodenaikaan vuorilla harvinaisuus. Lisäksi yleensä tähän aikaan Hurrican Ridgellä on ainakin metrin verran lunta, mikä olisi kyllä estänyt minulta lähes kaiken haikkaamisen, eikä se muidenkaan tarpomisesta mukavaa olisi tehnyt.

Harvinaisen pitkä päivästä kyllä tuli siihen nähden että haikki oli osaltani ihan naurettavan lyhyt. Seattlesta lähdettiin jo ennen kuutta, ja takaisin kämpillä olin yhdeksän aikaan. Sekä lähtiessä että kotiin tullessa oltiin syvällä pimeän puolella.

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2008

Minulla on pitkään ollut mielessä, että Pike Place Marketilla eli Seattlen keskustassa sijaitsevalla kauppahallilla pitäisi käydä ottamassa valokuvia auringonlaskun aikaan. Tänään vihdoin toteutin aikeeni, ja tulokset olivat jopa parempia kuin uskalsin odottaa. Kuten kuvista näkyy, auringonlasku oli tänään henkeäsalpaavan upea.

Muutenkin tänään oli kelin puolesta hämmentävän hieno päivä. Heräsin aamulla auringonpaisteeseen, eikä aurinko koko päivänä mennyt pilveen. Myös vuoret kaikissa suunnissa – Olympia lännessä, Kaskadit idässä ja Mount Rainier etelässä – olivat hienosti näkyvissä. Minun päiväni tosin meni suurimmaksi osaksi jalkapallokentän laidalla. Tänään nimittäin oli Seattle Sounders FC:n eli ensi maaliskuussa ensimmäisen sarjaottelunsa pelaavan jalkapallojoukkueen avoimet try outit. Muutama minulle tuttu kaveri oli päättänyt mennä kokeilemaan onneaan, joten päätimme muutaman muun kaverini kanssa mennä kentän laidalle hurraamaan. Ihan vakavissaan touhua ei tainnut kukaan kylläkään ottaa, vaan ennemminkin tarkoitus oli päästä televisioon. Hommasta kun tehdään pienimuotoinen tosi-tv -ohjelma.

Yksi onneaan koittanut pukeutui tätä silmällä pitäen kannattajaporukkamme kaulahuiviin. Kuulemma harjoitusten vetäjät olivat katsoneet tätä tuohua vähän pahasti, mutta urheasti kaveri piti huivin kaulassaan koko puolitoistatuntisen treenin ajan.

lauantaina, marraskuuta 15, 2008

Manitsin jo aiemmin joistakin kulttuurishokeista katalonialais-seattlelaisessa majoituksessani. Selkeästi negatiiviselle puolelle menee sisälämpötila, sillä lämmittimen digitaalinen säädin on asetettu tarkasti 60 Fahrenheit-asteeseen. Se tarkoittaa tutummassa asteikossa viittätoista ja puolta astetta, joten aika kylmähän tuolla on. Asiaa ei yhtään auta se, että makuuhuoneessani on sängyn päädyssä yksinkertaiset ikkunalasit. Yöllä lämpötila putoaa ulkona lähelle viittä astetta. Hrr.

Positiiviselle puolelle menee ruokahuolto. Olin jo illalla katsonut pöydällä olevan hedelmäkorin sisältöä: banaanien ja veriappelsiinien lisäksi löytyi monta avokadoa. Ja kyllä, sillä aikaa kun olin aamusuihkussa, isäntäni oli tehnyt erän guacamolea, jota sitten aamiaisella levitettiin paistettujen tortillojen väliin. Lisäksi pöydällä oli lautanen, jonka keskelle oli aseteltu banaanin palasia huolellisesti ympyräksi. Ympärille oli asetettu kauniiksi kehäksi veriappelsiinin palasia. Aamiainen oli esteettinen elämys. Ja mitä olen käsittänyt, ruokailuihin ei minun takiani mitenkään erityisesti panosteta, vaan tämä on ihan vain normaalia arkea.

perjantaina, marraskuuta 14, 2008

Ensimmäinen päivä Seattlessa kääntyy iltaan. Kuulemma tänään on ollut ensimmäinen aurinkoinen päivä pariin viikkoon. Tämä saattaa olla sellainen ylimalkainen perusseattlelainen kommentti, joka tarkoittaa lähinnä sitä, että viime aikoina on sadellut. Mutta kyllä tuo voi olla oikeasti tottakin. Harmi vain, että täälläkin tulee pimeä melko aikaisin. Katselin neljän jälkeen ikkunasta ulos ja totesin että hämärää on. Päivä ei ole täällä niin paljon Tamperetta pidempi kuin luulisi.

Kuvat on otettu aamulla matkalla kotiovelta bussipysäkille. Ensimmäinen kuva on kotitalon terassilta. Siitä tarkkasilmäisimmät löytävät Space Needlen jopa suurentamatta kuvaa. Toinen kuva on otettu kotikadulta, ja se edustaa hyvin perusamerikkaa: etualalla miten sattuu vinksallaan olevia sähköjohtoja ja taustalla pilvenpiirtäjiä. Kolmas kuva on sitten korttelin päästä bussipysäkin luota. Sen valitsin kun siinä nyt vain on värit jotenkin tosi kohdallaan.

Siinä mielessä tänne olikin mukava tulla juuri nyt, että syksy ei ole täällä ihan niin pitkällä kuin kotona. Puissa on vielä paljon värikkäitä lehtiä, ja lämpötilat ovat kymmenisen astetta korkeammat. Sekin luo syksyn tunnelmaa, että täällä maahan pudonneita lehtiä ei siivota samalla innolla kuin Suomessa, ja tänä aamunakin sai paikoin lähes kahlata bussipysäkille.

Toisaalta täällä kyllä todennäköisesti sataa enemmän kuin Tampereella. No, kyllä sekin tavallaan luo juuri sitä syksyn tunnelmaa.

Vielä eilen siis jätin polkypyörän työpaikalle, sillä tuntui siltä, että jet lagissa pyöräily ei välttämättä olisi kovin turvallista. Tänään ajattelin kuitenkin ottaa pyörän käyttöön. Työmatka on tällä kertaa vain puolitoista kilometriä, ja sekin melkein kokonaan pyörätietä pitkin, joten eipä paljon paremmin voisi sen suhteen mennä. Toisaalta bussejakin menee noin kymmenen minuutin välein, joten eipä tuo pyörä edes olisi välttämätön.

torstaina, marraskuuta 13, 2008

Tuntuu uskomattomalta olla taas siinä toisessa kotikaupungissa. Sellaiseksi tämä Seattle on nimittäin muodostunut kun olen viettänyt täällä paljon aikaa moneen eri otteeseen. Tänne kotiutuu aina heti, mutta silti nytkin katselen ympärilläni olevia tuttuja paikkoja ja ihmisiä epäluuloisena siitä, että voiko tämä täällä oleminen olla todellista. Tietyllä tapaa minulla on viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ollut kaksi elämää, toinen Tampereella ja toinen Seattlessa, ja näillä elämillä on aika vähän leikkauspisteitä. Seattlesta on tullut Narnia ja lentokoneesta vaatekaappi.

Tänään olin perillä tavallista aikaisemmin eli jo yhdeltä iltapäivällä. Maahantulomuodollisuudet menivät joutuisasti kepeän small talkin merkeissä, joten ehdin viettää työpaikallakin muutaman tunnin. Työasioistakin ehdin jo jutella paljon, vaikka kyllähän suuri osa ajasta meni polvikuulumisia kertaillessa.

Alkuillasta suuntasin suomalaisen kaverini kanssa kantapaikkaani Dad Watsoniin hampurilaiselle ja oluelle. Tästä onkin tullut jo perinne, joka on toistunut aina kun jompikumpi meistä on tuulut kaupunkiin. Yöpaikkana minulla on katalonialaisen ystäväni koti, jossa minulla on oma makuuhuoneeni. Jonkinlaista kulttuurieroa oli ilmassa, kun hampurilaiselta kotiin tullessani löysin miehen vasta suunnitelemasta, että jossain vaiheessa voisi illallista syödä, kunhan vain eräs toinen etelä-eurooppalainen työkaverini ehtii paikalle. Sillä välin siemailtiin punaviiniä ja leivottiin jotakin perinteisiä katalonialaisia leivoksia, joiden koostumus jäi minulle hieman hämärän peittoon. Hyviä kyllä olivat.

Kuvat on otettu lentokoneesta Nunavutin kohdalta, upeat rantakalliot ovat muistaakseni Devon Islandia. Nunavut on noin kahden miljoonan neliökilometrin kokoinen Kanadan territorio, jonka alueella asuu noin 30 000 ihmistä. En ole ikinä nähnyt tuolla muuta kuin lunta ja jäätä. Tai no merialueilla sentään näkyy vähän vettä.

sunnuntaina, marraskuuta 09, 2008

Olipa mukava viikonloppu. Se alkoi ja päättyi kummipojan seurassa, ja välissä kävin Helsingissä, jossa tapasin useitakin ystäviäni. Syy (tai teksyy) Helsingin reissulle oli Maija Vilkkumaan keikka Tavastialla. Tykkäsin kovasti. Etenkin Ai kuinka valo sattuu oli aivan uskomattoman hieno. Niin se on kyllä levylläkin.

Valot olivat taas kerran upeat, ja se näkyy myös valokuvissa. Minua hieman huvitti, kun takanani ollut pariskunta ihasteli valokuviani aina kun niitä kuvasin. Nainen jopa pyysi saada nähdä niitä. Enhän minä mitään muuta tehnyt kuin räiskin menemään. On kyllä hienoa, että keikkapaikoilla on nykyisin panostettu valoihin ja että varsinkin isommat bändit osaavat niitä nykyisin hyödyntääkin.

Keikan ehkä hauskin hetki koitti viisi minuuttia yli puolen yön, kun Maija totesi 35-vuotispäivänsä juuri koittaneen. Eturivin tytöt olivat jättäneen Maijalle onnittelukortin, ja lisäksi bändi oli käynyt juuri ennen keikkaa ostamassa Maijalle lahjaksi Led Zeppelin -pinssin, jota Maija kovasti ihasteli. Enemmän otettu Maija tuntui olevan kuitenkin yleisön spontaanisti laulamasta Paljon onnea vaan -onnittelusta.

lauantaina, marraskuuta 08, 2008

Egotrippi soitti eilen Tampereen Klubilla, ja olin tietenkin paikalla. Ja oli muuten hieno ilta. Egotrippi oli rakentanut melkein kaksituntisen setin, jossa tunnelmat menivät vuoristoratana äärilaidasta toiseen. Uuden levyn myötä Egotripillä on entistä selvemmin kaksi puoltansa: Knipin pienet laulut ja Mikin suuret teokset. Tuosta materiaalista olisikin varmaan vaikea rakentaa toimivaa tunnin settiä.

Ennen Egotrippiä Tuure Kilpeläinen soitti soolona omaa tuotantoaan. Uskomatonta miten hienolta pelkkä mies ja kitara voi kuulostaa. Olen sinällään ollut tietoinen Kilpeläisen soolotuotannosta, mutta en ole koskaan siihen suuremmin tutustunut. Minulle tulikin pienenä yllätyksenä, että mies on julkaissut jo kolme soololevyä. Ehkä pitäisi tutustua paremmin. Kilpeläisen kappaleet toki soivat stereoissani aika usein, mutta ne kappaleet soivat Jonna Tervomaan levyiltä.

Kuvia ei nyt tullut, sillä päädyin minusta riippumattomista syistä salin perälle pöytään istumaan. Ja hyvä niin.

perjantaina, marraskuuta 07, 2008

Scandinavian Music Group on näköjään ollut jo ahkerana studiossa. Joel Melasniemi osaa kertoa levyn teosta niin, että siitä saa oikeasti jotakin irti. Ja hauskasti. Parhaat luonnehdinnat: "kantrihölkäksihän tämä sitten meni" ja "sekavaa taidepaskaa midtempossa".

Ja loppuun perjantain kevennys: lueskelin piruuttani Googlen Polviblogistani tekemää käännöstä. Melko hupaisaa kaiken kaikkiaan, mutta paras oli ihan ensimmäisessä merkinnässä: "The blog is intended to be a channel for me to terminate my mind." Tämän blogin paras lause on tässä: "Life in this is not just a terror of prejudice." Kuulostaa syvälliseltä, mutta mitä se tarkoittaa?

Tiedän, halpaa hupia, ja vaatii ehkä perjantain toimiakseen.