Tuntuu uskomattomalta olla taas siinä toisessa kotikaupungissa. Sellaiseksi tämä Seattle on nimittäin muodostunut kun olen viettänyt täällä paljon aikaa moneen eri otteeseen. Tänne kotiutuu aina heti, mutta silti nytkin katselen ympärilläni olevia tuttuja paikkoja ja ihmisiä epäluuloisena siitä, että voiko tämä täällä oleminen olla todellista. Tietyllä tapaa minulla on viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ollut kaksi elämää, toinen Tampereella ja toinen Seattlessa, ja näillä elämillä on aika vähän leikkauspisteitä. Seattlesta on tullut Narnia ja lentokoneesta vaatekaappi.

Tänään olin perillä tavallista aikaisemmin eli jo yhdeltä iltapäivällä. Maahantulomuodollisuudet menivät joutuisasti kepeän small talkin merkeissä, joten ehdin viettää työpaikallakin muutaman tunnin. Työasioistakin ehdin jo jutella paljon, vaikka kyllähän suuri osa ajasta meni polvikuulumisia kertaillessa.

Alkuillasta suuntasin suomalaisen kaverini kanssa kantapaikkaani Dad Watsoniin hampurilaiselle ja oluelle. Tästä onkin tullut jo perinne, joka on toistunut aina kun jompikumpi meistä on tuulut kaupunkiin. Yöpaikkana minulla on katalonialaisen ystäväni koti, jossa minulla on oma makuuhuoneeni. Jonkinlaista kulttuurieroa oli ilmassa, kun hampurilaiselta kotiin tullessani löysin miehen vasta suunnitelemasta, että jossain vaiheessa voisi illallista syödä, kunhan vain eräs toinen etelä-eurooppalainen työkaverini ehtii paikalle. Sillä välin siemailtiin punaviiniä ja leivottiin jotakin perinteisiä katalonialaisia leivoksia, joiden koostumus jäi minulle hieman hämärän peittoon. Hyviä kyllä olivat.

Kuvat on otettu lentokoneesta Nunavutin kohdalta, upeat rantakalliot ovat muistaakseni Devon Islandia. Nunavut on noin kahden miljoonan neliökilometrin kokoinen Kanadan territorio, jonka alueella asuu noin 30 000 ihmistä. En ole ikinä nähnyt tuolla muuta kuin lunta ja jäätä. Tai no merialueilla sentään näkyy vähän vettä.