torstaina, elokuuta 14, 2008

Auto on kotona. Ja niin ovat sen sisään pakatut muuttotavaratkin. Muuttoni Seattlesta Tampereelle on siis valmis juuri sopivasti neljä päivää ennen kuin lähden kuukauden mittaiselle matkalle Seattleen. Kaikki meni hyvin, joten nyt on aika mukava olo.

Olin jonkun verran hermoillut mahdollisista kosteusvaurioista. Laiva nimittäin matkasi Panaman kanavan kautta, ja siellä lämpötila nousee äkillisesti niin, että kontin sisälle tiivistyy väkisinkin kosteutta. Pahimmissa sääoloissa kuulemma kontin sisällä sataa vettä. Tämä riski ei onneksi toteutunut, sillä ainoa näkyvä merkki matkan kosteudesta on se, että takavalon kuvun alle on tiivitynyt vettä. Auto onkin nähdäkseni täsmälleen siinä kunnossa, kuin missä jätin sen San Bernardinoon reilu kuusi viikkoa sitten. Auton sisällä tottakai on melkoisen tunkkainen haju, ja samaa hajua oli tarttunut joihinkin autoon pakkaamiini vaatteisiinikin. Ei siis mitään pysyvää ongelmaa. Isoimman pahvilaatikon pohjalle pakkaamani talvitakki on hieman kostea, mutta siihenkään ei välttämättä kiinnittäisi huomiota, jos sitä ei osaisi odottaa. Ja ehkä jotkin kirjatkin olivat vähän kosteita, mutta siitä en ole varma kuvittelenko vain.

Autoon pakkaamieni kosteudenpoistajien voi todeta toimineen. Sattuneesta syystä laitoin autoon kahdentyyppisiä pusseja, ja molemman tyypin pussit olivat alunperin alle puolillaan karkeaa jauhetta. Toisen tyypin pussit ovat nyt aivan täynnä vastaavan näköistä mutta suurirakeisempaa jauhetta. Toisen tyypin pusseissa jauhe on taasen muuttunut yhdeksi kiinteäksi klöntiksi. Osassa pusseista klöntti on kivikova, osassa se on sellaista muovailuvahan oloista tahnaa. Kosteudenpoistajat siis toimivat, mutta sitä en osaa sanoa, oliko niillä oleellista vaikutusta lopputulokseen.

Käytännön järjestelyt menivät tänään melkoisen sutjakkaasti. Autoni vastaanottanut firma toimii Hämeenlinnassa, joten autokin oli toimitettu sinne tullialueelle. Kävin ensin firman konttorilla maksamassa Suomen pään huolinnasta ja muusta sellaisesta koituneen laskun, josta selvisin alle 400 eurolla. Konttorilla selvisi, että firman edustaja oli vielä hoitamassa autoni tullausta Hämeenlinnan tullipisteessä, joten ei muuta kuin sinne. Olin hieman turhan aikaisessa liikkeellä, sillä jouduin odottelemaan tullissa tunnin ajan. Lopulta pääsin kuitenkin ruuvaamaan Washingtonin rekisterikilvet irti ja liimaamaan siirtokilvet etu- ja takalasiin.

Huomenna olisi vielä edessä auton katsastus. Saan sieltä hylkäävän päätöksen ja listan asioista, jotka pitää korjata. Korjaustöiden tekeminen ja toinen katsastuskäynti jäävät kuukauden päähän, ja toivon vain, ettei tästä tule sen suurempia ongelmia. Ajolupaa on toki tullilta se kolme kuukautta, joten sen puolesta aikaa on aivan riittämiin. Ja tokihan tässä jännittää sekin, mitä muutoksia katsatusmies keksii autoon vaatia.

keskiviikkona, elokuuta 13, 2008

Tulin eilen illalla kotiin, ja huomasin että netti ei toimi. Sitten huomasin, ettei kännykässäkään ole kenttää. Hassuttelin mielessäni, että nytkö se Vanja tulee tännekin, telekommunikaatiota vastaan kun varmaan kannattaa ensimmäisenä hyökätä. Hetken päästä oli pakko tarkistaa että televisioon sentään tulee kuvaa.

Vakavasti puhuen, Georgian tilannetta seuratessa on väkisin ajatukset harhautuneet miettimään, miten asiat olisivat, jos Suomi joutuisi vastaavan aggression kohteeksi. Viimeistään nyt on käynyt selväksi, että länsimailla on aika rajalliset mahdollisuudet tehdä mitään yhden pienen maan hyväksi. Kellään ei ole varaa vaarantaa jo ennestään heikonlaisia suhteita Venäjään. Ja vähiten venäläisestä öljystä ja maakaasusta riippuvaisella Euroopalla. Suurvaltaa vastaan ei ole muita painostuskeinoja kuin kovat sanat, ja nekin suurvalta voi helposti todeta katteettomiksi. Minkäänlaisten sotilaallisten joukkojen lähettäminen alueelle on täysin poissuljettu vaihtoehto.

maanantaina, elokuuta 11, 2008

Olen seurannut Georgian tilannetta sekä suomalaisista että muunmaalaisista uutisvälineistä. Suomessa niin lehdet kuin televisiokin tuntuvat koko ajan korostavan ETYJin ja Suomen roolia, mutta kansainvälisessä mediassa ETYJ on mainittu lähinne sivujuonteena. Eilen BBC Worldillä kerrottiin Ranskan ulkoministerin saapuneen Tbilisiin sovittelutarkoituksissa. Seurueen saapumisesta näytetyssä muutaman sekunnin kuvamateriaalissa näkyi myös Alexander Stubb, mutta häntä ei maninittu, vaikka hän ETYJin puheenjohtajana seuruetta (jossa oli mukana Ranskan ulkoministeri) periaatteessa johtaakin. ETYJin sijasta BBC uutisoi jatkuvasti YK:n roolista, erityisesti turvallisuusneuvoston keskusteluista. Kuvaavaa on, että BBC:n uutissivulla haku "OSCE Georgia" ei löydä yhtään tuoretta uutista (OSCE on siis ETYJ englanniksi). Eikä Googlen uutishaku samoilla hakusanoilla paljoa sekään säväytä.

EDIT klo 23:44: Kyllä BBC:n hakukin näemmä tuottaa sentään joitakin tuoreita osumia, olin vähän sokea kun ensin sitä katsoin. Sivujuonteena ETYJ niissä toki kuitenkin vain mainitaan.

En tiedä korostetaanko Suomessa ETYJin roolia liikaa vai aliarvioiko kansainvälinen media ETYJin roolia. Ero on joka tapauksessa häkellyttävä, ja pikkuisen tässä pieni mieli on taipuvainen sille kannalle, että Suomessa uutisointi on ollut hieman nurkkakuntaista.

torstaina, elokuuta 07, 2008

Nyt sitä on oltu kuukauden verran Suomessa, ja muuttorintamalta kuuluu sikäli hyviä uutisia, että laivan pitäisi tuoda auto ja sen sisään pakatut muuttotavarat Helsinkiin huomenna. Toivottavasti kaikki on hyvin. Kosteusvauriot tässä eniten huolestuttavat, niitä kun ei kuljetusvakuutus korvaa. Ei olisi kiva saada homeista autoa.

Tällä viikolla minulle selvisi sekin, että minun ei tarvitse mennä itse tulliin, vaan rahtifirma hoitaa tullauksen puolestani. Toki jouduin itse täyttämään nipun tullin lomakkeita ja lähettämään ne valtakirjan kanssa rahtifirmalle, mutta eipähän tarvitse itse mädäntyä tullissa. Siellä kun kuulemma voi helposti mennä useampikin tunti. Tässä asiassa jännitystä kuitenkin aiheuttaa se, että Suomessa ei myydä täsmälleen samanlaista autoa kuin se minkä toin Suomeen, enkä löytänyt mistään autoni kokonaismassaa ja hiilidioksidipäästöarvoa. Toivottavasti ei tule ongelmia. Hyvässä lykyssähän nuo ovat tullilla kuitenkin tiedossa, ja olen myös kuullut että jossakin tilanteissa on käytetty jotakin laskukaavaa päästöarvon laskemiseksi. Homma on niin sekavaa että olen päättänyt vain odottaa ja toivoa parasta.

Auton vakuutusasiatkin tuli hoidettua kuntoon. Minulla ei ole autoa josta voisin siirtää bonukset uuteen autoon, ja olin hyvinkin huolissani siitä, miten korkeiksi vakuutusmaksut nousisivat. Onneksi minulla oli esittää paperi, jonka mukaan minulla on ollut auto vakuutettuna USA:ssa reilun 16 kuukauden ajan. Sain nimittäin tästä hyvästä liikennevakuutukseen kymmenen ja autovakuutukseen viidenkymmenen prosentin bonukset. Siinä säästyi heti 600 euroa, joten todellakin kannatti pyytää tuo paperi amerikkalaiselta vakuutusyhtiöltäni. Loppujen lopuksi vakuutuksen hinta on lähes täsmälleen sama kuin se oli USA:ssa, eli hiukan yli tuhat euroa. Toki tässä on otettu huomioon valuuttakurssi, missä ei sikäli ole mieltä, että suurimman osan aikaa maksoin USA:n vakuutusta dollareina tienatusta palkastani. Suomalainen vakuutus tuntuukin suorastaan halvalta.

torstaina, heinäkuuta 31, 2008

Eipä ole tullut pitkään aikaan kirjoitettua mitään. Niinpä voisin kertoa, mitä olen näinä Suomen viikkoina tehnyt.

Olen tehnyt aika paljon töitä. Se, miten hiljaista työpaikalla on heinäkuussa, tuli yllätyksenä. Ei edes tunnu siltä että kävisi töissä, sillä ei työpaikalla ole nyt ollut minkäänlaista työyhteisöä. Tätä kyllä korostaa sekin, että Seattlessa koko työpaikka oli avointa labratilaa ja avokonttoria, kun taas täällä kaikki vetäytyvät omiin työhuoneisiinsa tai muutaman hengen labroihin. Joka tapauksessa olen tehnyt paljon töitä kotona, koska työpaikalla ei oikein nyt ole lounasravintolan lisäksi mitään minkä takia sinne päivittäin menisi. Kun elämä taas sinne palaa, nautin varmasti siitä, että on oma työhuone jossa on hiljaista ja työrauha. Avokonttorielämä alkoi Seattlessa rassata.

Ruokakauppaan olen taasen mennyt useamman kerran viime hetkellä. Olen sentään kellon lähestyessä yhdeksää tajunnut, että nyt oikeasti pitää lähteä jos meinaa kauppaan ehtiä, mutta sen tajuaminen on tuntunut aina vähän jännältä. Siis hengessä että onko tää nyt tosiaan näin. Seattlessa vuorokauden ympäri auki olevat ruokakaupat olivat kyllä asia, joka sopi hyvin epäsäännöllistä elämää viettävälle. Tai ehkä ei. Nyt ainakin joskus on jokin syy joka pakottaa töistä kotiin.

Kauppoihin liittyen olen ihastellut sitä, miten halpoja vihannekset Suomessa ovat. Kuulemma vihannekset ovat kuitenkin suomalaisten mielestä kalliita, YLEn tv-uutisissa taidettiin näin kertoa. Vihannesten maku on samalla tasolla kuin USA:ssa, eli mitenkään kehuttavalla mutta ihan ok. Ainoa harmitus on se, että tuoretta maissia ei saa, ja se muoviin pakattu maistuu kauhealta. Tai ei se oikeastaan pahaa ole, vaan se ei yksinkertaisesti maistu oikein miltään. Maissi on kyllä Seattlessakin kausituote, jota ei talvisin supermarketeista saa.

Suomeakin on tullut jonkun verran kierrettyä. On käyty ainakin Vammalassa, Mouhijärvellä, Pietarsaaressa, Anjalankoskella, Helsingissä, Nurmijärvellä ja Hauholla. Hauhosta on mainittava, että siellä ajaessa ohitimme juuri paikan nimeltä Alvettelua. Autossa oli kaksi muuta henkilöä, joista toinen muisti tuon biisin, ja toinen Juicen Hauhon. Minä ainoana molemmat. Tosin vasta jälkeenpäin sain tarkistettua, että J. Karjalainen todellakin laulaa väärin, Alavettula. Eikä biisistä kyllä myöskään selviä, miksi Helsngistä Tampereelle mentäessä tehdään hirveä koukkaus Alvetteulaan. Tosin itse kun tein matkaa Hauholta Tampereen pohjoispuolelle, katsoin vain kartasta, että tuostahan menee hyvän näköisesti tiet joilta pääsee kolmostielle. Eipä tullut mieleenkään, että kartassa ihan ison näköiset tiet voivat olla hiekkateitä. No, Suomessa kun ollaan, tuo ei juuri menoa hidastanut. On se hienoa että hiekkateistäkin tehdään sellaisia että niillä voi ajaan maantienopeuksia pelkäämättä rengasrikkoa.

Mouhijärvestä on vielä pakko mainita, että Hauhon kylässä olevan huoltoaseman yhteydessä on matkamuistomyymälä, josta saa Mouhijärvi-paitoja. Teki mieli ostaa. Olisi varmaan kova sana jossain tuolla yöelämässä.

Jalkapalloakin on tullut katsottua jonkin verran, ja siihenhän osa tuosta matkailustakin liittyy. On se jännä miten peli näyttää heti jalkapallolta kun sitä pelataan oikealla ruoholla keinonurmen sijaan. Ja kyse ei muuten ole siitä, että Amerikassa ei vain osattaisi. Vancouverissa on nimittäin luonnon nurmi, ja niillä vieraspelireissuilla tuli joka kerta todettua tämä sama. Pelejä on nyt ollut Suomessa neljä. Menestys on vaihtelevaa, mutta hauskaa on ollut. Harmi että tämän kesän ainoat polttarit ja häät osuvat molemmat pelien kanssa päällekkäin.

Osittain reissailun takia on tullut taas tutustuttua perisuomalaiseen ruokaan, jota ei Amerikassa saa. Listalla on ollut ainakin lihis kahdella nakilla, grillimakkara eli kisis, kebab, makkaraperunat, einesmaksalaatikko ja roiskeläppäpizza. Perisuomalaisuus on toki noissa hyvin suhteellista. Täytyy kyllä todeta, että kaipaan hieman amerikkalaista kulttuuria, jossa aina jos jotakin ruokaa on tarjolla, yksi vaihtoehto on hampurilainen, joka ei ole koskaan pahaa. Suomalaista hampurilaista en toki ole vielä rohjennut testata.

Kotona ruokaa laittaessani olen taasen huomannut, että kun ruokaa laittaa vain illallista varten, tulee laitettua ihan eri ruokia kuin silloin, kun siitä on tarkoitus pakata eväät. Paremmin on tullut syötyä kuin Seattlessa. Tai siis kotona paremmin, ja tien päällä huonommin.

Juomapuolella välttelin kolajuomia viimeiseen asti ja join sen sijaan menetettyjä makuja kuten Pommac, vadelmalimonadi ja päärynälimonadi. Makkaraperunoiden kanssa juomavalinta oli toki maito. On hienoa nähdä että tämä osa grillikulttuuria ei ole ihan kadonnut, sillä en ollut jonossa likikään ainoa maidon valinnut. Kolaan jouduin sortumaan kun yhdeltä kioskilta oli kaikki muu loppu. Oluiden suhteen olen ollut aika hukassa. Oikein mikään kokeilemani ei maistu miltään muulta kuin janojuomalta. Pitäisiköhän sitä ryhtyä radikaaliksi ja koittaa pitkästä aikaa brittioluita? Prazdrojta en kyllä ole vielä päässyt testaamaan, sen nyt luulisi edelleen toimivan.

Yhteen pesäpallo-otteluunkin olen ehtinyt, suomalaisiin asioihin palatakseni. Tunnelma oli yhtä kotoinen kuin aina ennenkin vaikka nyt pelataankin toisiksi ylimmällä sarjatasolla. Istun aina samalla paikalla ja niin tekevät kaikesta päätelleen muutkin. Taaskin oli nimittäin ympärillä tuttuja ihmisiä, joita en tapaa missään muualla. Katsojia oli kaikkiaan kai vajaa parisataa henkeä, kuuluttaja ehti paikalle kolmannen vuoriparin alkuun ja joukkueilla oli mainoksia lukuunottamatta identtiset peliasut. Palloja oli sentään useampi kuin kaksi, joten ei tullut kuin pari kertaa tauko peliin sen takia että pelipallot olivat jossakin kaukana pöpelikössä.

Uimarannalla käynnistä viimeksi raportoinkin. Siellä on ollut selvästi mukavinta seuraa. Ja itseppäisintä. Jo puoli vuotta sitten osattiin sanoa "kummieno ei mene töihin", mutta nyt asiasta osataan jo käydä pidempiä keskusteluja. Sydäntäraastavaa, mutta onhan se mukavaa huomata että vanhat kaverit pysyvät vanhoina kavereina.

sunnuntaina, heinäkuuta 20, 2008

Viikonlopun mittaan tuli mieleen, että jos olisin vielä Seattlessa, olisi taas paineita erikseen keksiä tekemistä. Luultavasti olisin päätynyt vuorille haikkaamaan, siellä kun on vihdoin viime talven ennätyslumet sulaneet. Kotikaupungissa ei ohjelmaa erityisemmin tarvitse pohtia, vaan vietin sunnuntain kaksivuotiaan kanssa rannalla. Ja hauskaa oli. Rakentamamme venetsiahenkinen hiekkalinnoitus sai osakseen ansaittua kunnioitusta.

torstaina, heinäkuuta 17, 2008

Tulipahan ajettua autoa suomalaisella kaksikaistaisella maantiellä. Amerikassa on paljon erittäin ärsyttäviä autoilijatyyppejä, mutta ehkä tämä suomalainen perustyyppi eli aina ajokelistä riippumatta noin 10 km/h nopeusrajoituksen alle ajavat autoilijat on se kaikkein ärsyttävin. Amerikassa nimittäin jonoja kertyy vain jos tiellä on autoja niin paljon että jonot ovat sen takia väistämättömät. Suomessa tätä jonoajoa saa sitten kestää vaikka liikenne olisi vähäistä.

Tai sitten ärsyttävin on se amerikkalainen autoilijatyyppi, joka jarruttaa mutkiin 10-20 km/h, vaikka mutkasta voisi aivan hyvin ajaa läpi yhtään hidastamatta. Näihin meinasi erityisesti mennä hermo taannoisella Kalifornian reissulla. Yleisesti on road tripeillä muuten ollutkin niin, että jos edessä on töppäilevä kuski, sillä on suurella todennäköisyydellä Kalifornian kilvet. Sikäläisillä ei tunnu olevan ajotaitoa ollenkaan, mistä tuo ärsyttävä mutka-ajokin kertoo. Erityisen kuvaavaa on se, että mutkaan ei jarruteta etukäteen, vaan mutkan jo kääntyessä. Vastaavasti kiihdytys alkaa vasta mutkan jo päätyttyä, eikä suinkaan siinä vaiheessa kun se alkaa suoristua. Asiaa vähän kompensoi se, että suorilla ajetaan sitten törkeää ylinopeutta, jolloin hyvässä lykyssä mutkissa ei ehdi saavuttaa kalifornialaista ennen kuin mutkat loppuvat. Yhdellä mutkaisella moottoritiellä ohitinkin yhden kalifornialaisen viisi kertaa. Siis aina mutkissa menin itse ohi, ja kaveri sitten ohitti takaisin suorilla. Minulla oli vakionopeuden säädin pitämässä tasaista 75 mph:n nopeutta.

maanantaina, heinäkuuta 14, 2008

Minun Tammerfestini loppui jo perjantaihin, ja Jenni Vartiaisen keikka jäi omalta osaltani viimeiseksi. Jenni Vartiaisen levy on mainio: tasainen kokonaisuus, paljon hyviä kappaleita, ja muutama kohokohtakin. Vuolteentorin keikka ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut keskinkertaisuuden yläpuolelle. Toki Jenni hyvin lauloi, mutta muuten keikassa ei erityisen hyviä elementtejä ollut. Minkäänlaista draaman kaarta ei keikalla ollut, ja lisäksi Jennin bändin soitto oli täysin unohdettavaa. Ehkä tarkoituskin oli, että bändi ei ota minkäänlaista näkyvää roolia, mutta kokonaisuus ei vain toiminut yhtään.

Tammerfestin aikana tuli myös todistettua taas koko joukko ärsyttävää keikkakäyttäytymistä. Stellan keikan loppupuolella joku naisporukka hyökkäsi jonkin vähän tunnetumman biisin alkaessa baarin puolelta lavan eteen, ja alkoi heilutella käsiään ilmassa, epätahdissa keskenään ja musiikkiin nähden. Siinä ne sitten heiluivat koko loppukeikan, ja olivat jotenkin ihan eri tunnelmissa kuin se yleisö joka oli seurannut keikkaa alusta asti. Torstaina Tullikamarilla ja perjantaina Vuolteentorilla taasen lähistölleni osui kaveri, jolla oli paljon innostusta, mutta ei lainkaan rytmi- tai tilannetajua. Koko ajan ihan "vääriä" liikkeitä ja taputukset aina epätahdissa. Tullikamarin kaveri sentään piti oman rytminsä, mutta Vuolteentoverin kaveri taputti jotakin ihan kummallista sooloa, jossa ei kolmea kertaa peräkkäin samassa tahdissa kädet yhteen osuneet. Päälimmäiset tunteet olivat myötahäpeä, huvittuneisuus ja ärsytys, tässä järjestyksessä.

Lauantaina oli sitten kaverin polttarit. Mies haettiin kotoaan jo aamukahdeksan jälkeen, ja vietiin heti thainyrkkeilykehään. Ennen polttarisankarin kehään tulemista pidin lämmittelyssä tyynyjä, joihin harjoitusvastus löi ihan riittävän kovaa esitellessään tekniikoita. Vieläkin on olkapään tienoon lihakset kipeät, mikä onneksi sen huomaa vain käsiä nostaessa. Polttarisankari sai sitten näitä samoja iskuja kehoon, mutta selvisi ottelusta kunnialla.

Loppupäiväkin meni ihan miehekkäissä tunnelmissa, mutta ei siitä sen enempää. Illaksi ja yöksi päädyttiin kauniiseen mökkimaisemaan. Auringon laskua katsellessani ja valokuvatessani mietin, että Seattlessa tätä hetkeä valokuvatessa ei ole juuri varaa virheisiin, sillä seuraavaa kuvaa ottaessa valo on jo muuttunut oleellisesti, ja hetki pimeän ja valoisan välimaastossa on hyvin lyhyt. Toista se on täällä, missä aurinko roikkuu puiden yläpuolella iäisyyden. Mietin minä vähän sitäkin, että Suomalainen järvimaisema on kyllä kaunista. Auringon laskun jälkeinen sininen yö tuntui suorastaan eksoottiselta.

perjantaina, heinäkuuta 11, 2008

Eilen Tammerfest jatkui osaltani Scandinavian Music Groupilla ja von Hertzen Brothersilla. SMG:n keikka oli harmittavan lyhyt, mutta ison kokoonpanon soitto oli kyllä taas kerran upeaa. Illan kohokohta oli Lupaus kesästä. Hertzenin veljeksien kitararockkia en ollut aiemmin juurikaan kuullut, ja kun vielä aikaeroväsymyksen takia alkoi väsyttää aivan törkeästi, en oikein saanut keikasta mitään irti. Vaikutti siltä, että keikka parani mitä pidemmälle se meni, mutta kun minun väsymykseni vain kasvoi enkä tuntenut biisejä, tunsin olevani aika ulkopuolinen.

torstaina, heinäkuuta 10, 2008

Eilen alkoi myös Tammerfest. Ei tietenkään ole aivan sattumaa, että Tammerfest alkaa juuri sopivasti kotiin palattuani, vaan kyllä lentoja aikanaan hankkiessani katsoin hyvin tarkkaan, että ehdin myös Tammerfesteille.

Ensimmäinen keikkani tämän kesän juhlilla oli Stellan keikka Yo-talolla. Sitä olinkin odottanut paljon, sillä Stella on jo useamman vuoden ollut yksi korvissani eniten soineista bändeistä, mutta en ollut koskaan osunut keikalle. Yritystä kyllä on ollut, mutta aina on ollut jokin pakollinen meno – tai sitten olen asunut tuhansien kilometrien päässä keikkapaikasta.

Stellan keikka olikin aivan loistava. Soitto oli tiivistä ja tulkinta vahvaa. Uuden levyn olin ehtinyt kuunnella ehkä kuusi kertaa, mutta vasta keikan aikana se avautui lopullisesti. Loistava levy. Bändin näkeminen livenä aina syventää levynkin kuuntelukokemusta. Stellan levy onkin tänään soinut jo useamman kerran.

Stellan tekstit edustavat mainiosti suomalaisen poplyriikan erityispiirteitä. En tiedä onko jonkin muunkielisessä musiikissa vastaavaa tarinankerrontaperinnettä kuin suomenkielisessä, mutta ainakaan englanninkielisessä populäärimusiikissa mitään sellaista ei minusta ole. Suomalainen poplyriikka kuuluu ilmeisesti samaan jatkumoon kuin Kalevala. Toinen erityispiirre on se, että suomalainen poplyriikka käsittelee hankalia ja ahdistavia asioita aivan ennakkoluulottomasti. Kuunnelkaa vaikka Stellan Totuuden henki tai PMMP:n Joku raja, Matoja tai Kovemmat kädet. Tai Zen Cafén Puuenkeli tai Ensimmäinen. On niitä varmaan muitakin, mutta nuo nyt heti tulivat mieleen.